Ulkoministeri Erkki Tuomioja julisti uutisissa besserwisser-tyylilleen uskollisena, miten Ruotsi tuskin hakee NATO:n jäsenyyttä maan ensi vuoden vaalien jälkeen. Tuomiojan mukaan Ruotsi ei myöskään aiheuta Suomelle yllätyksiä puolustuspolitiikassa, vaan isoista linjauksista keskusteltaisiin etukäteen.
Ihan niin kuin EU:n jäsenyyden hakemisessakin 1990-luvulla kävi. Vai mitä, Eki?
Tiukan paikan tullen ruotsalaiset ymmärtävät oman etunsa ja toimivat meiltä lupia kyselemättä sen mukaisesti. Kaiken lisäksi totuus on se, että Ruotsi on jo yli 60 vuoden ajan ollut eräänlainen NATO:n ulkojäsen. Läpi kylmän sodan vuosikymmenien Ruotsin ylin poliittinen ja sotilaallinen johto tiesi, että mahdollisen eurooppalaisen sodan syttyessä Ruotsi ei olisi puolueeton, vaan NATO sotisi sen rinnalla sodan ensimmäisestä päivästä lähtien.
Luin alkukesän iltojen huviksi ruotsalaisen journalistin Mikael Holmströmin palkitun kirjan Den dolda alliansen. Sveriges hemliga NATO-förbindelser (Atlantis, 2011). En tiedä, onko kirjaa suomennettu.
Kirja perustuu lukuisiin ruotsalaisten ja muiden pohjoismaalaisten sekä eräiden muiden maiden sotilas- ja siviilihenkilöiden haastatteluihin sekä laajaan dokumenttiaineistoon. Kirjan viesti on, että jo 1940-luvun lopun yhteispohjoismaisista puolustusneuvotteluista lähtien Ruotsi on kaikista neutraliteettipuheista huolimatta asemoinut itsensä salaisesti länteen ja kovan paikan tullen osaksi lännen puolustusta itää – siis Neuvostoliittoa ja Venäjää vastaan. Ei ole liioiteltua väittää, että Ruotsi on jo kauan ollut NATO:ssa – tosin äänivallattomana jäsenenä. Tämän ovat tienneet Ruotsin kapean sotilaallisen ja poliittisen eliitin lisäksi maan NATO-naapureiden sekä Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliitto/Venäjän kenraalit. Mutta Ruotsin kansalle sitä ei kerrottu.
Den dolda alliansen on silmiä avaavaa luettavaa. Kirja kertoo, miten salainen puolustusyhteistyö NATO-naapureiden Norjan ja Tanskan on ollut tiivistä. Sotilaallisen yhteenoton alkaessa Ruotsi olisi kriisin ensi päivästä lähtien päästänyt NATO:n lentokoneet ja ohjukset lentämään kohti itää, mutta olisi torjunut idän yritykset hyökätä alueensa läpi länteen. Norjan, Britannian ja Yhdysvaltojen sotilaat olivat valmiit puolustamaan Skoonea ja Ruotsin Lappia. Ruotsi oli valmis antamaan lännen käyttöön lentotukikohtiaan ja miinoittamaan yhdessä Tanskan kanssa Juutinrauman ja Kattegatin. Ja niin edelleen.
Aika hyvin ”puolueettomalta” maalta.
Suomalaisittain on mielenkiintoista, että Ruotsin ja NATO:n yhteisissä sotapeleissä Suomen ei kuviteltu voivan estää Neuvostoliiton tai Venäjän läpimarssia kohti länttä. Niinpä Suomen Lapissa valmistautuivat toimimaan sekä Neuvostoliiton, Ruotsin, Norjan että Yhdysvaltojen erikoisjoukot ja ilmavoimat. Länsi olisi yrittänyt tuhota Lapin jokien sillat, itä pitää ne ehjinä hyökkäyskiilojaan varten. Toisaalta kirjan mukaan ruotsalaiset kenraalit tapasivat kylmän sodan vuosikymmeninä salaisesti myös Suomen ylintä poliittista ja sotilaallista johtoa ja pitivät myös näitä ajan tasalla siitä, mitä todellisuus kriisiaikana olisi.
Suomalainen julkinen turvallisuuspoliittinen keskustelu on edelleen liiaksi kuvien kumartelua sekä kummallista ja ahdistunutta VenäjäVenäjäVenäjä-tokaisujen vatkaamista. Ruotsi sen sijaan on kansallisen etunsa ymmärtäen tehnyt ajat sitten omat turvallisuusratkaisunsa ja liittynyt historialliseen ja kulttuuriseen viiteryhmäänsä – läntisiin demokratioihin. Kirjassa pohditaan, miten nopeasti Ruotsi voisi virallisesti liittyä NATO:oon, jos kriisi painaisi päälle. Eräs NATO:n edustaja vastaa kysymykseen retorisesti: Kauanko kestää lennättää liittymishakemus Atlantin yli.
Ehkäpä Suomen hakemus käsiteltäisiin NATO:ssa hädän tullen yhtä ripeästi.
Vaikea on tuota uskoa, K-M L, vaikka ihan väitöskirjassa intetään
Pelkään, että uudet tietämykset esim. lestadiolaisista naissaarnaajistakin paljastunee pannukakuksi.
Mitä mahtoi ajatella Kalle Päätalo?
Finlandisierung oli hiukan jotain muuta.
Kari, kiitos ja hyvää juhannusta samoin.
Jorma, hiukan tuo Niirasen tulkinta minustakin on ylimitoitettu. Toisaalta on syytä muistaa aikoja jolloin Kekkonen vielä todella joutui vakavasti kamppailemaan vaaleissa. Silloin vl-liikkeen äänet olivat kullanarvoiset. Vanhoillislestadiolaiset vaikuttajat ja Kekkonen yhtäältä kävivät varsin luottamuksellistakin kirjeenvaihtoa erityisesti Oulun piispanvaalien tiimoilta, myös muutoinkin.
Puhut järkeviä K-M L! Noin se varmaan meni. Se oli kauheaa aikaa jokaiselle,
joka ymmärsi sen valheellisuuden. Kaikki eivät sellaisesta välitä, ja siksi erilaiset von Münchhausen- hypoteesit elävät.
Periaatteellisella tasolla olemme yhä samassa tilanteessa kuin 1930 luvun lopulla. Me joudumme itse hoitamaan suhteemme Venäjään. Kukaan ei tule meille avuksi tässä asiassa. Ymmärsittekö mitä Venäjä teki Kergiassa? Osoitti heille sen poliittisen liikkumavara, joka Venäjän pienillä naapurimailla on. Suomen takia tai Suomen puolesta ei kolmas maalimasota ala, Venäjä saa hoitaa Suomen asiat niinkuin hyväksi näkee. Meidän valinnaksi jää vain se yritämmekö sotilaallista vastarintaa vai luovutammeko ne alueet ilman taistelua mitkä Venäjä tahtoo ottaa
Suurenkaan maan ulkopolitiikka ei perustu hurmaamiseen tai kiukutteluun. Se on mahdollisuuden taidetta. Kulloisistakin olosuhteista otetaan irti se mitä saadaan.
Jos Suomi olisi Kekkosen jälkeen saanut kokoomuslaisen presidentin, olisimme saaneet lukea Pravdasta, kuinka NL jo Paasikiven aikana loi lämpimät ja luottamukselliset suhteet Kokoomukseen.
Ei tilanne ole muuttunut. Ulostuloilla kokeillaan vaikutusmahdollisuuksia ja reaktioita. Ainoastaan yksinkertaiset ja lapselliset puhuvat täällä meillä hyssyttelyn nuotilla.
Kuten jo ensimmäisessä viestissäni totesin on yhteiskunnallisen keskustelun, myös Nato-keskustelun, ilmapiiri Niinistön myötä muuttunut ahdistuneeksi ja agressiiviseksi. Mistäköhän se johtuu? Provokatooriset ja harhaanjohtavat ”työväen presidentti”, ”vastakkainasettelu on ohi” jne. tyyppiset ulostulot ovat luoneet mielukuvan venkuloivasta pelurista, joka mielikuva ei ehkä ole ihan väärä. Kun koko ajan joudumme arvuuttelemaan, mitä tuo mies pohjimmiltaan ajattelee ja mihin hän pyrkii, ei luottamuksen ja keskinäisen kunnioituksen ilmapiiri yhteiskunnassa vahvistu, pikemminkin päinvastoin.
Nyt kun 25.6.2013 klo 14.23 tätä kirjoitan, odotellaan presidentti Putinia yhä vasta saapuvaksi Turun lentoasemalle. Valtiovierailu on jo tunnin myöhässä ennen kuin se on edes alkanutkaan. Jo pariin kertaan rukattu muutenkin lyhyt ohjelma supistuu entisestään ja menee taas uusiksi. Viesti on selvä: Venäjä inhoaa Niinistöä.
Voi, Pyhä Yksinkertaisuus!!!
Eilisen HS:n mukaan HS-gallupissa alle 4% antoi presidentti Niinistölle huonon tai erittäin huonon arvosanan. Suomalaisista n. 80%:n mielestä Niinistö on hoitanut hommat hyvin tai erittäin hyvin. Täysin tyhmää Suomen kansa ei ulkopoliittisesti siis ole.
Itse pidän lievästi sanoen ongelmallisena Suomen ulkosuhteiden kannalta ulkoministeri Erkki Tuomiojaa, joka ei jätä käyttämättä tilaisuutta arvostella Yhdysvaltoja. Onko moinen järkevää pienen maan ulkopolitiikan hoitoa, tuskin.
Sanopa muuta! Ensin Venäjä yhtäkkiä ilmoitti, että Putin lähteekin sovittua aikaisemmin (hänellä on kuulemma vielä tänä iltana Venäjällä joku muu meno!?), joten ohjelmassa ollut vierailu Turun kaupunginkirjastoon ruksittiin yli. Sitten Putin saapui 2 tuntia myöhässä, joten loppu vähäkin ohjelma pitää suorastaan juosta läpi. Lehdistötilaisuudesta jäivät lähinnä mieleen Putinin homokommentit, joille mielistelevä Niinistö yritti nauraa väkinäisesti (olisi kannattanut pitää naama peruslukemilla vaan). Kokonaisuutena melko takakireä jopa hieman aavemainen tunnelma. Noista miehistä ei ikinä tule ystäviä.