Ulkoministeri Erkki Tuomioja julisti uutisissa besserwisser-tyylilleen uskollisena, miten Ruotsi tuskin hakee NATO:n jäsenyyttä maan ensi vuoden vaalien jälkeen. Tuomiojan mukaan Ruotsi ei myöskään aiheuta Suomelle yllätyksiä puolustuspolitiikassa, vaan isoista linjauksista keskusteltaisiin etukäteen.
Ihan niin kuin EU:n jäsenyyden hakemisessakin 1990-luvulla kävi. Vai mitä, Eki?
Tiukan paikan tullen ruotsalaiset ymmärtävät oman etunsa ja toimivat meiltä lupia kyselemättä sen mukaisesti. Kaiken lisäksi totuus on se, että Ruotsi on jo yli 60 vuoden ajan ollut eräänlainen NATO:n ulkojäsen. Läpi kylmän sodan vuosikymmenien Ruotsin ylin poliittinen ja sotilaallinen johto tiesi, että mahdollisen eurooppalaisen sodan syttyessä Ruotsi ei olisi puolueeton, vaan NATO sotisi sen rinnalla sodan ensimmäisestä päivästä lähtien.
Luin alkukesän iltojen huviksi ruotsalaisen journalistin Mikael Holmströmin palkitun kirjan Den dolda alliansen. Sveriges hemliga NATO-förbindelser (Atlantis, 2011). En tiedä, onko kirjaa suomennettu.
Kirja perustuu lukuisiin ruotsalaisten ja muiden pohjoismaalaisten sekä eräiden muiden maiden sotilas- ja siviilihenkilöiden haastatteluihin sekä laajaan dokumenttiaineistoon. Kirjan viesti on, että jo 1940-luvun lopun yhteispohjoismaisista puolustusneuvotteluista lähtien Ruotsi on kaikista neutraliteettipuheista huolimatta asemoinut itsensä salaisesti länteen ja kovan paikan tullen osaksi lännen puolustusta itää – siis Neuvostoliittoa ja Venäjää vastaan. Ei ole liioiteltua väittää, että Ruotsi on jo kauan ollut NATO:ssa – tosin äänivallattomana jäsenenä. Tämän ovat tienneet Ruotsin kapean sotilaallisen ja poliittisen eliitin lisäksi maan NATO-naapureiden sekä Britannian, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliitto/Venäjän kenraalit. Mutta Ruotsin kansalle sitä ei kerrottu.
Den dolda alliansen on silmiä avaavaa luettavaa. Kirja kertoo, miten salainen puolustusyhteistyö NATO-naapureiden Norjan ja Tanskan on ollut tiivistä. Sotilaallisen yhteenoton alkaessa Ruotsi olisi kriisin ensi päivästä lähtien päästänyt NATO:n lentokoneet ja ohjukset lentämään kohti itää, mutta olisi torjunut idän yritykset hyökätä alueensa läpi länteen. Norjan, Britannian ja Yhdysvaltojen sotilaat olivat valmiit puolustamaan Skoonea ja Ruotsin Lappia. Ruotsi oli valmis antamaan lännen käyttöön lentotukikohtiaan ja miinoittamaan yhdessä Tanskan kanssa Juutinrauman ja Kattegatin. Ja niin edelleen.
Aika hyvin ”puolueettomalta” maalta.
Suomalaisittain on mielenkiintoista, että Ruotsin ja NATO:n yhteisissä sotapeleissä Suomen ei kuviteltu voivan estää Neuvostoliiton tai Venäjän läpimarssia kohti länttä. Niinpä Suomen Lapissa valmistautuivat toimimaan sekä Neuvostoliiton, Ruotsin, Norjan että Yhdysvaltojen erikoisjoukot ja ilmavoimat. Länsi olisi yrittänyt tuhota Lapin jokien sillat, itä pitää ne ehjinä hyökkäyskiilojaan varten. Toisaalta kirjan mukaan ruotsalaiset kenraalit tapasivat kylmän sodan vuosikymmeninä salaisesti myös Suomen ylintä poliittista ja sotilaallista johtoa ja pitivät myös näitä ajan tasalla siitä, mitä todellisuus kriisiaikana olisi.
Suomalainen julkinen turvallisuuspoliittinen keskustelu on edelleen liiaksi kuvien kumartelua sekä kummallista ja ahdistunutta VenäjäVenäjäVenäjä-tokaisujen vatkaamista. Ruotsi sen sijaan on kansallisen etunsa ymmärtäen tehnyt ajat sitten omat turvallisuusratkaisunsa ja liittynyt historialliseen ja kulttuuriseen viiteryhmäänsä – läntisiin demokratioihin. Kirjassa pohditaan, miten nopeasti Ruotsi voisi virallisesti liittyä NATO:oon, jos kriisi painaisi päälle. Eräs NATO:n edustaja vastaa kysymykseen retorisesti: Kauanko kestää lennättää liittymishakemus Atlantin yli.
Ehkäpä Suomen hakemus käsiteltäisiin NATO:ssa hädän tullen yhtä ripeästi.
Tässä keskustelussa on viitattu Ruotsiin, Mika Waltariin, Jeesukseen ja ties mihin, mutta ei ensimmäiseenkään varsinaiseen Venäjää tai sen ulko- ja sotilaspolitiikkaa koskevaan analyysiin. Suomettuminen ja fraasi ”hyväuskoiset hölmöt” on tietysti perinteisessä oikeistohengessä möläytetty. Vain ymmärrys Venäjän nykyisestä sotilaspoliittisesta asemasta puuttuu. Kun venäläinen vähän paukuttaa kämmeniään, niin täällä luullaan, että meitä ammutaan tykillä ja säntäillään kuin kanat.
Onhan meitä tykillä aina silloin tällöin ammuttukin, joten ehkä tuo pelko ei edes ole aivan turha, mutta tämä Nato-keskustelu on itsessään muuttunut Suomen parhaaksi sotiilaalliseksi turvatakuuksi: niin kauan kuin sitä käydään, Venäjä odottaa, mitä me teemme, ja niin kauan kun emme tee mitään, meidän ei tarvitse odottaa, mitä Venäjä tekee.
Avoin oman turvattomuuden voivottelu ja liittoumien haikailu on typerintä ajateltavissa olevaa turvallisuuspolitiikkaa, puhdasta defaitismia, joka on ällöttävää.
Julistan Nato-keskustelun päättyneeksi.
Tämä hiljaisuus tuntuu jotenkin pelottavalta. Ymmärrättehän, että Nato-keskustelun tulee jatkua loputtomiin mitä voimakkaimmin argumentein ja vasta-argumentein. Päätöstä emme puoleen tai toiseen saa kuitenkaan ikinä tehdä. Se on turvallisuutemme ainoa tae. Joten, jatkakaa!
Valitettavasti en näe mitään realismia, Kari, noissa väitteissä. Kun vakavassa mielessä (?) esitetään, että Tarja Halonen olisi ”hurmannut” naapurvaltion presidentin, mutta hänen seuraajansa taas on täysin kykenemätön luomaan henkilokohtaisia suhteita, olla jossakin absurdin tuolla puolen. Ihan tolkutonta on sekin ajatus, että suvereenin valtion presidentti omaa virkaansa asialliesti hoitaessaan olisi ”suututtanut” naapurivaltion kenraalin näpäyttäessään tätä bobrikoffimaisista llausunnoista.
Kansainvälistä politiikkaa hoidetaan asialinjalla niiden kanssa, joita sillä hetkellä siinä tehtävissä tavataan, eikä kansallisista eduista kiinni pitäminen ole ketään muuta kohtaan suunnattu loukkaus tai vihamielinen ele. Jos joku sellaista väittää, kertoo se siitä, että omat aikeet eivät ole rehtejä ja rauhanomaisia.
Hiukan taaskin Laaksonen vedättää mainitessaan Kekkosen viiteryhmäksi lestadiolaisuuden. Eiköhän se ollut huuhtoutunut pois jo lukioaikana.
Martti Miettunen kai säilytti värinsä pitempään.
Jorma, mitäpä näistä kinaamaan. Suomettuminen voidaan oikeastaan laajasti ajatellen määritellä taipumuksena taivutella Venäjän-politiikan realiteetteja omien ideologisten tarkoitusperien mukaan. Oletko sinä Niinistö-kommenteissasi ”suomettunut” vai minä, selviää lähivuosina. Toivon vilpittömästi, että minä olen väärässä.
Jorma,
Pekka Niiranen katsoo kirkkososiologiaan kuuluvassa väitöskirjassaan(Niiranen 2000, sivua en muista, kun ei kirjaa nyt ole käsillä), että Kekkosen uskonnollinen viiteryhmä oli vanhoillislestadiolaisuus. Se ei siis tarkoita, että Kekkonen olisi ollut vanhoillislestadiolainen vaan että hän katsoi ko. ryhmän itselleen läheisimmäksi/omimmaksi.
Ei noita Venäjän nokkamiehiä hurmata tarvitse, itse asiassa turha edes yrittää. On ne sen verran paatuneita pelimiehiä. Sen mielestäni ovat historian kuluessa parhaiten ymmärtäneet juuri Halonen ja Kekkonen. Mutta suora ja selkeä pitää puheissaan olla – ja aidosti ystävällinen! Niillä eväillä mennään maailmassa pitkälle, ulkopolitiikassakin.
Ai niin – siitä tulikin mieleeni: hyvää Juhannusta kaikille!