Ratkaisu yhteisvihkimyksen ongelmaan?

Luin Petri Vähäsarjan kirjoittaman elämäkerran tai oikeammin henkilökuvan nimeltä Norvanto kannesta kanteen (Perussanoma 2026). Se on kiinnostava tarina diplomikielenkääntäjä Jukka Norvannosta, joka opiskeli sittemmin teologiaa ja joka tunnetaan eritoten 1997 alkaneesta Raamattu kannesta kanteen -radio-ohjelmastaan.

Menemättä sen tarkemmin Norvannon vaiheisiin, ajatuksiin tai teologiaan, kirjassa on kiinnostava ratkaisu yhäti ajankohtaiseen naispappeuskysymykseen, joka hiertää eräiden herätysliikkeiden johtoa ja miehiä (toki joitain naisiakin). Ongelmaksi nimittäin koetaan, että miehille ei järjestetä erillisvihkimyksiä.

Norvanto suhtautui kielteisesti naisten pappeuteen, mutta hänet vihittiin 1988 papiksi Raamattuopiston palvelukseen samalla kertaa, kun kymmenen naistakin sai vihkimysen. Yhteinen vihkimys oli Norvannon mukaan henkilökohtainen eikä siis ”alttariyhteistyötä”.

”En ole koskaan ymmärtänyt teologista perustetta sille, ettei saisi osallistua yhteisvihkimykseen. Sama se on ehtoollisella, siinä voi olla minkälaista porukkaa tahansa ympärillä. Muut vihittävät tiesivät kyllä kantani ja kyselivät siitä. Sanoin, että jokainen vastaa valinnastaan Jumalan edessä”, Norvanto kertoo kirjassa.

Minusta Norvannon perustelut yhteisvihkimykselle ovat varsin hyvät ja käytännölliset.

Mutta toki siitäkin seuraa monitasoisia ongelmia, jos vihkimyksen jälkeen nyrpistää nenäänsä ja ajattelee, että ei voi työskennellä muiden samaan aikaan vihkimyksen saaneiden kanssa. Vihkimyksessä mies/nainen hyväksyy kirkon viran, joka ei ole pohjimmiltaan voi olla henkilökohtainen vaan kirkon yhteinen.

46 KOMMENTIT

  1. Martti Pentti 17.11.2026 13:02 Klo 13:02
    ”Nainen saa myös toimia luterilaisen kirkon pappina. Sitäkään ei ole kielletty, ei edes Raamatussa.”
    Totta toinen puoli. Kirkko juu, sallii naispappeuden. Tätähän nyt on jauhettu. Mutta Poikkeus vahvistaa säännön. Jos Raamatussa kerta lukee, että seurakunnan kaitsijan on oltava yhden vaimon mies. Se yksinkertaisesti tarkoittaa, että se ei voi olla nainen.Ompas tämä nyt vaikeaa sinulle. Kysy joltain, niin selviää. Äläkä jumpuloi toisten kirjoituksia-kirjoita oma blogi ja selvitä kaikki siihen. Pistä kommentointikielto, niin saat viiemisen sanan 🙂 🙂 🙂

    • ”Pistä kommentointikielto, niin saat viimeisen sanan.” Keskustelun tarkoitus ei ole saada viimeistä sanaa vaan vaihtaa mielipiteitä. – – – Mitä tulee 1. Tim. 3:2 alkukieliseen tekstiin, maskuliinin käyttö taitaa olla silkkaa kielioppia. Koska ’kaitsija’ ilmaistaan muodoltaan miehisellä sanalla, käytetään muotoa ’yhden vaimon mies’ tarkoittamaan puolisolleen uskollista aikaihmistä.

  2. Kaisu Hildén, Kommentoit täällä paljon ja kirjoitit nyt omassa blogissasi kysellen, että saako käyttää sananvapautta. Kyllä saa, mutta eräs pappisnainen saarnasi pari viikkoa sitten, että on myös sananvastuu. Voit hyvin kirjoittaa ja kommentoida täällä, mutta rohkenen arvioida, että tyylisi ei synnytä täällä hyvää yhteishenkeä. Kunnioittavaan keskusteluun kuuluu asiallinen ja minusta jopa maltillinen tyyli. Räväkämpi ja provoisampi tyyli voi kuulua muunlaisiin keskusteluihin, vaikkapa nakkikioskilla tai tutussa porukassa jossakin. Voitko harkita tyyliäsi?

  3. Kyse on uskontojenkin sisällä vallasta. Raamatun tulkinnastakin käydään valtataisteluita. Miesten on vaikeaa luopua saavuttamastaan uskonnollisesta (siis kyseenalaisesta) vallasta. Maailmalla käydään valtataisteluita kaikesta, karkeinpana esimerkkeinä sodat, jotka ovat miesten kulttuuria. Miesten ”väistely” pappisnaisia kohtaan on lapsellista keskenkasvuisuutta. Sotaa se on hengellinen väkivaltakin.

    • ”Miesten on vaikeaa luopua saavuttamastaan uskonnollisesta vallasta.” Miten Kaisu Hildénin kaltaiset naiset sopivat tähän ajatukseen? Kokevatko he, että miehinen ylivalta takaisi heidän turvallisuutensa? Pelkäävätkö he itsenäistä vastuunkantamista? Nämä ovat kysymyksiä, jotka nousevat mieleeni. En tiedä vastauksia.

  4. Ei sitä joukkoa voi profiloida naisista ja etsiä muuta syytä kuin uskoa apostolien opetuksiin paimenuudesta . Sehän on ollut kaikkien kristittyjen naisien uskoa aikaisemmin ja vieläkin valtaosa kristitystä naisista ajattelee niin ja se ei kytkeydy millään tavalla tasa- arvoajatteluun eikä patriarkaalisuuteen. Länsimaissa se näyttäytyy yleisesti päinvastaiselta varsinkin kristinuskon ulkopuolella se on hyvin vallitseva käsitys että papin virka yhdistetään tasa- arvoajatteluun . Yhteiskunnasta se on myös tullut kristillisiin piireihin ja kirkkoihinkin .

    • ”Sehän on ollut kaikkien kristittyjen naisten uskoa aikaisemmin ja vieläkin valtaosa kristitystä naisista ajattelee niin eikä se kytkeydy millään tavalla tasa-arvoajatteluun eikä patriarkaalisuuteen.” Tässä on kolme väitettä, joista jokainen on väärä, kun ottaa huomioon sen, mihin ’sehän’ viittaa. Timo Gummerus vastaa kommenttiin, jossa puhutaan miesten saavuttamasta uskonnollisesta ylivallasta. Kristityt naiset eivät ole ’aina’ uskoneet miesten paremmuuteen. Paavalikin mainitsee nimeltä naisia työtovereinaan. Myöhemmästä kirkkohistoriasta voi pikaisesti poimia vaikka Avilan Teresan, Pyhän Birgitan ja vaikkapa Maria Kajavan. Nykyajan kristityistä naisista kenties suuri osa joutuu alistumaan patriarkaalisuuden alle, mutta se on eri asia kuin siihen uskominen. Nimenomaan tasa-arvosta on kysymys.

  5. Englannin anglikaanisessa kirkossa sallitaan kuitenkin molempien virkakäsitysten yhteiselo. Ratkaisu johtui siitä, että kirkon hajoamista pelättiin, minkä vuoksi tehtiin tietoinen päätös pitää konservatiivinen siipi mukana. Naisten pappisvirkaa ei olisi saatu hyväksyttyä kirkolliskokouksessa vuonna 1992 ilman sitovia lupauksia tilan antamisesta myös perinteiselle virkakäsitykselle – ilman tätä kompromissia seurauksena olisi ollut pappien ja seurakuntalaisten eroamisaalto. Lisäksi Britannian tasa-arvolaki sallii kirkolle poikkeuksen vakaumuksen kunnioittamiseksi. Suomen tasa-arvolaki ei sen sijaan salli perinteisen virkakäsityksen edellyttämiä työjärjestelyjä.

    Englannin kirkko ei kuitenkaan kerää kirkollisveroa kuten Suomen evl-kirkko. Raha näyttää olleen siten hyvä konsultti kirkon päätökselle sallia kaksi eri näkemystä. Jos konservatiiviset seurakunnat olisivat lähteneet kirkosta, kirkko olisi menettänyt ison osan tuloistaan ja aktiivisimmista seurakunnistaan. Suomessa tilanne on toinen. Kun kirkolla on verotusoikeus, eivät rahavirrat ehtyisi samalla tavalla, vaikka herätysliikkeet ajautuisivatkin kirkon ulkopuolelle. Eri asia on, miten se vaikuttaisi kirkon hengelliseen ilmapiiriin.

    Piispainkokous totesi 12.9.2006 § 18: ”Naisen pappisvirkaa vastustavalla on mielipiteen vapaus, mutta hän ei voi toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen (koskee myös opetusta) tai kieltäytyä minkään laillisesti annetun työtehtävän hoitamisesta.” Mielipiteitä saa olla, kunhan ei vain käytännössä niitä noudata.

    Itse ajatus ”mielipiteistä” on sama kuin se, minkä Ruotsin arkkipiispa Modéus totesi äskettäin marraskuun 2026 kirkolliskokouksessa koskien eri näkemyksiä avioliitosta. Tähän myös Suomessa yhdytään: ”Kyse on siitä, miten voimme pysyä yhdessä kirkkona ja samalla tunnustaa, että meillä on erilaisia näkemyksiä.”

    • ”Naisen pappisvirkaa vastustavalla on mielipiteen vapaus, mutta hän ei voi toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen (koskee myös opetusta) tai kieltäytyä minkään laillisesti annetun työtehtävän hoitamisesta.” Jos tämä on mielestäsi väärin, mikä olisi vaihtoehto? Näinkö: ”Naisen pappisvirkaa vastustava voi toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen – koskee myös opetusta – ja kieltäytyä minkä tahansa laillisesti annetun työtehtävän hoitamisesta”?

  6. Kun kirkolliskokous ei katsonut aiheelliseksi vuoden 1986 päätöksen toimintavapautta koskevan ponnen uudelleen tulkintaa, niin piispainkokous selitti sen 2006 uudelleen. Sen katsottiin vain tarkoittaneen perinteisellä kannalla oleville oikeutta mielipiteeseen. Kun kirkolliskokous ei itse ryhtynyt uudelleen tulkitsemaan kirkolliskokouksen pontta, ei piispainkokouksenkaan olisi tullut sitä tehdä.

    Tässä on huomattavissa samaa kirkolliskokouksen ylikävelyä, mitä tapahtui piispankokouksen antaessa 2025 pastoraalisen ohjeen. Sekä vuosina 1986–2006 että keväällä 2025 – kiista kulminoituu kysymykseen siitä, missä menee kirkon ylimmän päättävän elimen kirkolliskokouksen ja piispainkokouksen toimivallan raja.

    • ”Kun piispainkokous tulkitsi vuoden 1986 pontta uudelleen ja ohitti kirkolliskokouksen ohjeistamalla vuonna 2025 tuomiokapituleja olemaan rankaisematta kirkon järjestyksestä poikkeavia pappeja, se loi tilanteen, jossa kirkon viralliset säädökset ja piispojen antamat käytännön ohjeet ovat keskenään ristiriidassa. Koska pastoraalinen ohje ei ole juridisesti sitova, se asetti seurakunnat ja papit ristiriitaiseen tilanteeseen: noudattaako piispojen ei-sitovaa suositusta vai kirkolliskokouksen hyväksymää, edelleen voimassa olevaa kirkkojärjestystä.

    • ”Sen katsottiin vain tarkoittaneen perinteisellä kannalla oleville oikeutta mielipiteeseen.” Kuviteltiinko joissakin piirewissä ponnen antaneen oikeuden ”toimia kirkon ykseyttä vahingoittaen tai kieltäytyä laillisesti annetun työtehtävän hoitamisesta”?

    • Ei kuviteltu, vaan ponnen ajateltiin antavan elintilan ja työrauhan kirkossa. Sen turvaaminen oli ponnen keskeinen tarkoitus ja selitys sen laajalle kannatukselle. Kirkolliskokous asettui sen taakse äänin (85–9). Perinteisen virkakäsityksen omaaville haluttiin viestiä, ettei heitä työnnetä ulos kirkosta, vaan heillä on edelleen täysi oikeus toimia, tulla vihityksi pappisvirkaan ja hakeutua seurakuntien virkoihin ilman, että heidän vakaumustaan pidetään esteenä.

    • ”Heitä ei työnnetä ulos kirkosta, vaan heillä on edelleen täysi oikeus toimia, tulla vihityksi pappisvirkaan ja hakeutua seurakuntien virkoihin ilman, että heidän vakaumustaan pidetään esteenä.” Eikö näin sitten ole ollut? Nähdäkseni hankaluudet ovat syntyneet, kun ns perinteisen virkakäsityksen omaavat vaatineet jotain enemmän; toisin sanoen he ovat ’toimineet kirkon ykseyttä vahingoittaen’.

    • Väite ei ole perustelu. Se, kenen toiminta aloitti hankaluudet, riippuu täysin tarkastelukulmasta. Toisen mielipiteen mukaan hankaluudet syntyivät vuonna 1986, kun kirkko muutti vuosituhantista virkakäsitystään. Toisen mukaan siksi kun siihen ei sopeuduttu. Vuoden 1986 ponsi ja sen aiheuttama kiista perustuvat siihen, että perinteisen virkakäsityksen kannattajat tulkitsivat ponnen takaavan heille pysyvän toiminnanvapauden. Ohi kirkolliskokouksen 2006 tulkittu ponsi loi tähän ristiriidan.

    • Martti, näin on tosiaan toimittu. Tässä on kuitenkin tärkeä ero: se, että joku kieltäytyy pappisvihkimyksestä vakaumuksensa vuoksi, ei tarkoita, että hän olisi kieltämässä vihkimystä toiselta. Kyse on hänen omasta osallistumisestaan ja siitä, voiko hän toimia vastoin raamatulliseksi ymmärtämäänsä opetusta.

      Jos joku pitää naispappeutta Raamatun vastaisena, on varsin johdonmukaista, ettei hän myöskään osallistu yhteiseen vihkimykseen, jossa kyseinen virkaratkaisu tunnustetaan ja vahvistetaan. Tämä ei ole henkilöihin kohdistuvaa torjuntaa, vaan pyrkimystä olla uskollinen Jumalan sanalle ja omalletunnolle.

      Raamattu kehottaa koettelemaan kaikkea (1. Tess. 5:21) ja muistuttaa, että Jumalaa tulee totella enemmän kuin ihmisiä (Ap. t. 5:29). Omantunnon mukaan kieltäytyminen ei mielestäni ole asia, jota pitäisi leimata tai vähätellä. Myös vakaumukselle pitäisi olla tilaa kirkossa, vaikka se ei vastaisi kaikkien omaa näkemystä.

    • En kyseenalaista kieltäytyjän oikeutta tehdä tuota päätöstä. Tahdon vain tähdentää, että hänelle on annettu mahdollisuus saada vihkimys ja siten oikeus toimia kirkon virassa. Hän itse on sen esteenä, ei kirkko.

    • Martti, ajattelen, että ymmärrän pointtisi. Mutta asiaa voi tarkastella myös niin, ettei kyse ole siitä, että henkilö itse on esteenä, vaan siitä, ettei hän voi omantuntonsa ja raamatullisen vakaumuksensa vuoksi ottaa vastaan vihkimystä niillä ehdoilla, joilla sitä tarjotaan. Saatko ajatuksesta kiinni?

      Pelkkä muodollinen mahdollisuus saada vihkimys ei tarkoita, että se olisi vakaumuksellisesti mahdollinen. Jos ihminen joutuu valitsemaan kirkon käytännön ja sen, minkä hän vilpittömästi ymmärtää Jumalan sanan vastaiseksi opetukseksi, kyse ei mielestäni ole yksinkertaisesti hänen omasta esteestään.

      En pidä oikeudenmukaisena, että hänen vakaumuksestaan johtuva kieltäytymisensä käännetään yksinomaan hänen omaksi syykseen. Myös hänen omantuntonsa sidonnaisuutta Jumalan sanaan olisi hyvä yrittää ymmärtää ja kunnioittaa. Tätä oikeutta on piispojen hallinnollisilla päätöksillä kavennettu vaihe vaiheelta.

    • ”Jos ihminen joutuu valitsemaan kirkon käytännön ja sen, minkä hän vilpittömästi ymmärtää Jumalan sanan vastaiseksi opetukseksi, kyse ei mielestäni ole yksinkertaisesti hänen omasta esteestään.” Kun ihminen vilpittömästi ymmärtää kirkon käytännön Jumalan sanan vastaiseksi, miksi hän edes haluaisi toimia kirkon virassa? Yksinkertaista tämä ei todellakaan ttaida olla.

    • Ponsi oli kuitenkin osa kokonaisratkaisua ja sopimusta, jolla naispappeus hyväksyttiin vuonna 1986. Koska kirkolliskokous on kirkon ylin päättävä elin, piispainkokouksella 2006 ei käytännössä ollut ”oikeudellista” toimivaltaa ”tulkita ponsi” vastoin kirkolliskokouksen ilmaisemaa tahtotilaa. Lisäksi piispainkokouksen äänestys ei ollut yksimielinen, vaan ratkaisu syntyi yhden äänen erolla.

      Virkakysymyksessä vastakkain asetettiin Suomen tasa-arvolain ja työsopimuslain noudattaminen seurakunnan työyhteisössä (työntekijä ei voi valikoida työtovereitaan sukupuolen perusteella) sekä Jumalan sanaan ja omaantuntoon perustuva vakaumus. Englannin anglikaanikirkossa asia on kuitenkin ratkaistu toisin vaikka ratkaisua onkin myös kritisoitu.

    • ”Piispainkokouksella 2006 ei käytännössä ollut oikeudellista toimivaltaa tulkita ponsi vastoin kirkolliskokouksen ilmaisemaa tahtotilaa.” Mihin kirkolliskokouksen ilmaisema tahtotila on kirjattu? Eikö se ilmene riittävän selkeästi mainitusta ponsilauselmasta? Näyttää siltä, että eri ryhmillä on kullakin oma käsityksensä kirkolliskokouksessa vallinneesta tahtotilasta. Niinpä sellaiseen vetoaminen on kovin ongelmallista.

  7. ”Kun ihminen vilpittömästi ymmärtää kirkon käytännön Jumalan sanan vastaiseksi, miksi hän edes haluaisi toimia kirkon virassa?” (Martti)

    Martti, en näe tässä välttämättä ristiriitaa. Ihminen voi haluta toimia kirkon virassa, koska hän haluaa palvella seurakuntaa, julistaa evankeliumia ja pitäytyä kirkon tunnustukseen. Samalla hän voi kokea velvollisuudekseen vastustaa sellaista kirkon käytäntöä, jonka hän ymmärtää Raamatun vastaiseksi.

    Kirkkoon sitoutuminen ei mielestäni tarkoita kaikkien kirkon hallinnollisten ratkaisujen hyväksymistä. Eikö kirkon sisällä, Jumalan sanan ohjaamana, ole myös mahdollista ja jopa velvollista tuoda esiin niitä asioita, jotka koetaan Raamatun ja omantunnon perusteella ongelmallisiksi?

    Minusta kysymys ei siis ole siitä, miksi tällainen pappi haluaa toimia kirkon virassa, vaan siitä, onko kirkossa tilaa palvella ja toimia myös silloin, kun oma raamatullinen vakaumus ei vastaa kaikkia kirkon käytäntöjä.

JÄTÄ VASTAUS

Olli Seppälä
Olli Seppälä
Kirjoittaja on eläkkeelle siirtynyt Kotimaan julkaisupäällikkö. Hän on kirjoittanut kirjan Jälleenlöydetty tie (2024), jossa pohtii muistelmanomaisesti uskon tietään ja muistojen merkitystä.