Täysin tietämättömänä viidennen herätysliikkeen kiistoista ja hajaannuksista kävin 1970-luvun puolivälin jälkeen Helsingin Vanhassa kirkossa raamattuluennoilla, joita piti pastori Olavi Peltola. Hän kävi tiistai-iltaisin jae jakeelta läpi jotain Uuden testamentin kirjaa, yleensä kai Paavalin kirjeitä.
Luentoja oli suositeltu Ylioppilaslähetyksessä (nykyisin Opko), jonka opiskelijailtoihin osallistuin lauantaisin. Peltola oli luennoimisessaan perusteellinen. Joskus koko luento perustui 1-2 raamatunjakeeseen, jolloin yksi Raamatun kirja riitti koko lukukauden tai jopa lukuvuoden ohjelmaksi. Peltola oli asiastaan innostunut ja pohdinnoissaan syvällinen, enkä muista, että olisimme koskaan sanottavasti pitkästyneet kirkon penkissä.
Kävin luennoilla lukioaikaisen luokkatoverini kanssa, johon olin oikeastaan tutustunut vasta opiskeluaikoina Helsingissä. Hän oli taustavoimana myös siinä tapahtumasarjassa, jonka johdosta päädyin Opkon riveihin.
Opkosta on jäänyt monia hyviä muistoja, ja luulen, että jonkinlainen käsitys luterilaisesta teologiasta myös tarttui mukaan. Jälkeenpäin olen alkanut hahmottaa herätysliikkeiden ja kristillisten yhdistysten erilaisia painotuksia. Myös 1970-luvun Opkon linjaukset ovat selkiintyneet päässäni vasta myöhemmin.
Minulle jäi se kuva, että hyviä yhteistyökumppaneita olivat Raamattuopisto, Kylväjä ja Sansa. Kansanlähetystä ei kovin usein mainittu. Kansan Raamattuseura oli teologisesti epämääräinen, mutta ei ehkä aivan harhaoppinen. Suomen Lähetysseura menetteli. Heränneetkään eivät saaneet kovin hyviä pisteitä, kun vain veisasivat eivätkä rukoilleet ääneen yhdessä. Heränneitten kanssa järjestettiin kuitenkin yhteisiä mäenlaskuja Kaivopuistossa laskiaisen aikaan. Evankelinen opiskelijatyö – hmm, enpä oikein muista. Vanha YKY (Ylioppilaiden kristillinen yhdistys), joka tuolloin painotti yhteiskunnallisia asioita, oli kuitenkin aivan väärillä poluilla, samoin Helsingin seurakuntien opiskelijatyö. Virkakysymystä sivuttiin silloin tällöin. Nainen pappina oli mahdoton ajatus. Myös avioero oli miltei mahdottomuus, ja ainakin uudelleen avioituminen eron jälkeen.
Jossain määrin itsekin omaksuin näitä asenteita, mutta en koskaan täysin. Lieneekö syy satakuntalais-hämäläisessä itsepäisyydessä vai siinä, että olin lapsuudessani saanut runsaasti vaikutteita vanhanajan iloisesta ja luottavaisesta evankelisuudesta? Jo opiskeluaikoina kavahdin ihmisiä, jotka perustelivat asioita pelkästään sillä, että joku hengellinen opettaja oli niin sanonut. Hyvät opettajat ovat hyviä, mutta historia todistaa, että johtajien sokea seuraaminen voi johtaa meidät myös harhaan ja aivan kammottaviin kohtaloihin.
Opiskelijailloissa laulettiin Hengellisiä lauluja ja virsiä. Ne meistä, jotka harrastivat gospelia, harrastivat sitä jossain muualla. Kulttuuriharrastuksiin suhtauduttiin melko suopeasti, vaikka teatteri, ooppera ja elokuvat jakoivatkin mielipiteitä. Työntekijöiden joulujuhlissa esittämät näytelmät ovat jääneet hauskoina mieleen. Mukavia ovat myös muistot juhannusjuhlista sekä retkestä pohjoismaiseen opiskelijakokoukseen Trondheimiin.
Opkosta sain luterilaisen teologian perusteiden lisäksi muitakin tietoja ja kokemuksia, jotka antoivat valmiuksia myöhempiin kirkon luottamustehtäviin. Yhdistystoiminta tarjosi kotoisan yhteisön ja mahdollisuuden kantaa vastuuta. Useimmat ihmiset viihtyvät siellä, missä heitä tarvitaan ja missä voivat tuntea olevansa hyödyksi. Ensimmäinen pestini oli Helsingin opiskelijalähetyksen emäntänä. Satoja tai jopa tuhansia voileipiä päällystettyäni etenin hallituksen jäseneksi.
Hallituksen kokoukset olivat pitkiä ja uuvuttavia. Työntekijänä silloin toiminut Timo Junkkaala varmasti monta kertaa toivoi lyhyempiä puheenvuoroja ja vähemmän vänkäämistä, jotta olisi päässyt kotiin vaimon ja pienten lasten luokse. Siitä huolimatta hän suhtautui aina tilanteeseen kärsivällisesti eikä pyrkinyt työntekijänä mitenkään jyräämään.
Yksi trauma minulle on hallitustyöskentelystä jäänyt. Hallituksen jäsenten tehtävänä oli pyytää vastuuhenkilöitä erilaisiin tehtäviin kuten opiskelijailtojen juontajiksi, pienten puheenvuorojen pitäjiksi ja erilaisten työryhmien jäseniksi. Sosiaalisesti rajoittuneena länsisuomalaisena en ehkä ole kovin hyvä suostuttelija ja koin tämän tehtävän raskaana. Usein joutui soittamaan monta tuloksetonta puhelua ennen kuin tärppäsi. Vieläkin, yli 40 vuoden jälkeen, minun on vaikea pyytää ihmisiä avuksi tai tekemään jotakin yhteisen hyvän eteen. Ahdistava tunne palaa helposti.
Otsikossa mainittu Wimpy-baari liittyy viidesläisyyteen sillä tavoin, että tiistain raamattuluennon jälkeen suuntasimme ystäväni kanssa aina sinne.Wimpy sijaitsi Bulevardilla, aivan kirkkopuiston kupeessa. Googlen mukaan Wimpy oli pikaruokaketju. Ostimme kumpikin kupillisen pussiteetä ja istuimme pöydässä sen kanssa niin kauan kuin kehtasimme. Hampurilainen, pulla tai muut herkut eivät tulleet kysymykseen, koska käyttövarat olivat olemattomat ja riittivät hädin tuskin siihen teekuppiin. Keskustelunaiheet eivät useinkaan liittyneet raamattuluentoon, vaan olivat enemmän henkilökohtaisella tasolla, sydänsuruissa ja muissa elämän suurissa asioissa.
Kari-Matti Laaksosen kirjoitus ”Minne menet viidesläisyys” 22.12.2022 sisälsi paljon teologisia näkökulmia ja oli oivana keskustelun virikkeenä niille, jotka kykenevät teologiseen pohdintaan ja ovat siitä kiinnostuneita. Kari-Matin kirjoitus innoitti minutkin tähän riviseurakuntalaisen muistelukseen.
Mukava muistelu, kiitos!
Elin etsikkoani, jolloin naapurin pariskunta vei minut herännäisten seuroihin. Viihdyin siellä hyvin, mutta ikäisteni seura puuttui, joten hakeuduin oppilaitoksen ilmoitustaulun kautta OPKO:n iltaan.
Vuoden kuluttua minulle kerrottiin, että minusta tehdään hallituksen puheenjohtaja. Otin tehtävän vastaan ”pitkin hampain”, enkä kokenut olevani millään tavalla ”siunattu”.
Hyvät muistot opiskeluajasta ja OPKO:sta. Paljon sain hyvää opetusta. Joukostamme löytyi myös useita, jotka lähtivät lähestystyöhön.
Kari, mitä ajattelet, oliko puheenjohtajan paikka kuitenkin juuri sinulle sopiva?
Miten tehtävän sopivuutta mitataan? Yksi indikaattori voisi olla siinä viihtyminen, mutta mahdollista on kai sekin, että myös pitkin hampain ja työläästi hoidettu pesti on oikea ja sopiva. Itse ajattelen, että vapaaehtoistyöstä on saatava myös nauttia. Kärsimys ei tee tätäkään asiaa jalommaksi.
Paikallinen OPKO oli silloin ilman pappia. Seurakuntatyöhön juuri aikaisemmin OPKO:sta lähtenyt pappi antoi minulle sielunhoidollista palautetta ”pitkistä hampaistani” toteamalla, että ”yleensä liha nousee ensin pintaan”, ja vasta sen jälkeen tulee ymmärrys ja rauhoitutaan.
Jälkikäteen katsottuna pesti oli oikea ja sopiva. Minä sekä muut mukana olijat tarvitsimme sen.
Yllättävä kysymys sinulta Pirjo. Kiitos siitä joka tapauksessa. Antoi ajattelemisen aihetta.
Minä etsiydyin OPKOon uskoon tultuani kun Tuomasmessuun siirtynyt opiskelijakaveri mainitsi käyneensä siellä ja totesi ”niiden olevan vähän konservatiivisia”. Pidin sitä hyvänä ja luottamusta herättävänä asiana. Istuin illoissa monta kuukautta ja joku moikkaaja taisi olla puolituttukin. Sitten opiskelijalehtori kysyi ”hei, kuka sä oot kun sä aina istut täällä?” Myöhemmin joku tutuksi tullut kertoi istuneensa illoissa vuoden eikä kukaan ollut tullut tervehtimään. Tämä oli heti 1980-luvun puolivälin jälkeen. Jossain vaiheessa päädyin hallitukseen ja jäsensihteeriksi. Joskus pidettiin yhteisilta evankelisten opiskelijoiden ja Studentmissionin kanssa. Kerran piipahdin YKY:ssä, jossa oli jotenkin outo meininki ja porukka jotenkin elämänangstia potevia maailmanparantajia. Joskus tsekkasin myös Kansanlähetyksen. Teologian opinnot aloitettuani minulle mainostettiin sitten Concordia-piiriä ja sen hienojen tunnustuskirjakeskustelujen annista olen syvästi kiitollinen yhä tänäänkin. Kiitos, jo autuuteen siirtynyt Simo Kiviranta ja Sakari Korpinen, että otitte meidät opiskelijat vieraiksi koteihinne! OPKOssa paloin ikävä kyllä hengellisesti karrelle ja erosin koko yhdistyksestä vaikka tuntiopettajuus 1990-luvun SRO:lla oli hieno kokemus. Armo kun avautui Lutherin äärellä ja Pohjoisen kristillisyyden seuroissa, joihin olisi voinut kotiutua lopullisesti ilman seurakunta- ja sakramenttiopin linjauksia. STI:n lukusali ja luennot antoivat hyvät eväät seurakuntatyöhön. Useampi vuosi oltiin mukana myös Paavalin Synodin kirkkopäivillä, vaikka jossakin vaiheessa ilmapiiri alkoi tuntua merkillisen kireältä ja repivältä. Jumalan tiet ovat joskus ihmeellisiä.
Marko, kiitos kommentista. Olipa vaikuttava historia!
Markon kommentti poistettu, koska oli sama kahteen kertaan. Pirjo P.
Pari täydennystä tarvitaan: jumalanpalveluksissa sukkuloitiin opiskelijaporukan kanssa ensin Raamattuopiston ja Pyhän Sydämen kappelin sekä Temppeliaukion kirkon välillä niin kauan kuin Pauli Vuola oli siellä kirkkoherrana. Myös Evankeliset opiskelijat tulivat tutuksi. Siellä Jumala johdatti myös löytämään rakkaan vaimoni.
Tapasin opiskeluaikanani myös niitä, jotka hävisivät Raamattuopistolta jouduttuaan siellä omien sanojensa mukaan napit vastakkain opillisissa asioissa tietyn keskeisen henkilön kanssa. Mutta hämmentävintä oli kohdata niitä vähän varttuneempia, jotka olivat katkeroituneet aikaansa OPKOssa. Toisaalta OPKOon tuli aikanani opiskelijoita myös KRS:stä saadakseen keskittyä kristinuskon ydinasioihin ja EO:sta koska eivät jaksaneet naispappeuden vastustusta. Kun lähdin OPKOsta kuulin, että joku oli rukoillut juuri tuota asiaa. Porukka oli kuulemma elänyt kaksoiselämää mistä minulla taas ei ollut harmainta aavistusta. Ja kuitenkin tiedän, että OPKO on antanut hyviä eväitä joko joukolle pappeja ja maallikkovaikuttajia. Jumalan työ kätkeytyy suureen heikkouteen, joka puolestaan voi olla moninaista.
Marko, kokemuksistasi voimme oppia, että mikään porukka ei ole täydellinen ja vastaavasti (miltei) joka paikasta löytyy myös jotain hyvää.
Onko kukaan kuulunut Maitobaariin tai siitä siitettyihin muihin alalahkoihin ?
Niin sanottu Koivuniemen lahko toimi alkuvaiheessa lähinnä teekkarien Ristin killassa. Otaniemestä kävi kyllä teekkareita OPKOssa ja he mainitsivat jotain Koivuniemen valtapyrkimyksistä.