Pyhän Hengen stalinismista takapenkkinarsismiin

Filosofi Tuomas Nevanlinna piti viime viikonloppuna Nilsiän Aholansaaressa Körttifoorumissa kiinostavan alustuksen aiheesta Körttiläinen usko filosofin silmin. Monipolvisen ja moniulotteisen esityksen valmistanut Nevanlinna ei aliarvioinut kuulijoitaan, kuten eräs iäkäs nainen  tyytyväisenä jälkeenpäin totesi. Minua on pyydetty referoimaan alustusta niille, jotka eivät päässeet paikanpäälle. Tehtävä on vaikea. Poimin tähän blogikirjoitukseen  muutaman ajatuksen jakoon.

Nevanlinna oli rakentanut puheenvuoronsa neljän kysymyksen ympärille. Käsittelen niitä tässä nyt hiukan alkuperäisestä poikkeavassa järjestyksessä.

Miten traditio ja kulttuuri sopivat yhteen kristinuskon kanssa?

Nevanlinna kertoi, ettei ole kiinnittynyt kristilliseen perinteeseen ja kulttuuriin lapsuudessa. Hänelle kotilieden lämpöä ovat Marx ja Freud. Keski-iässä kristinusko on kuitenkin alkanut häntä kiinnostaa.

Nevanlinnan mukaan kristinusko ei tavallaan ole uskonto sanan religio varsinaisessa merkityksessä. Religare viittaa uudelleen sitomiseen ja vanhan pyhittämiseen. Vallitseva auktoriteetti pyritään pyhittämään esi-isiin ja traditioon vedoten. Nevanlinna rakastaa Paavalia, jonka tulkinta kristinuskosta ylittää kulttuurien rajat ja perinnäissäädökset sekä etniset taustat. ”Kristinusko on kuin kutsu suureen unplugged-tapahtumaan, jossa piuhat vedetään irti tradition seinästä,” Nevanlinna totesi.

Kun kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan virallinen uskonto, syntyi paradoksi suhteessa alkukirkon kristillisyyteen. Instituutioihin juurtunut filosofia tai uskonto on tavallaan säilössä ja turvassa, mutta samalla vaarassa kuolla. Herätysliikkeet ovat aikanaan olleet yksi ratkaisu kulttuurikristillisyyden ongelmaan: piikki valtavirtakristillisyyden lihassa.

Nevanlinnaa kiehtoo kristinuskossa kaikki se, mikä tekee uskosta filosofisessa mielessä vähän hullua. Ylipäätään hän ajattelee, että paras tapa kunnioittaa toisen uskoa tai toisenlaista kulttuuria on tehdä erot näkyviksi ja harjoittaa uskontojen ja kulttuurien välistä kritiikkiä. Pitää voida sanoa toiselle, että tämä asia ajattelussasi kuulostaa oudolta. Erojen lakaiseminen maton alle on joko piilevää omahyväisyyttä tai haluttomuutta tutkia tosissaan oman uskon perusteita.

Mikä osuus teologialla tai tiedolla on pelastuksen tai oikeamielisyyden kannalta? Jollei mitään, mikä tehtävä teologialla sitten on ja voiko kristinuskossa olla etiikkaa?

Nevanlinna pohti sitä, miten ’oikean teologian’ puolesta taisteleminen on saanut  uskonveljiä jopa tappamaan toinen toisiaan historian saatossa. Jotkut ajattelevat, että väärä teologia vaarantaa pelastuksen. ”Voiko näin todella olla, riippuuko pelastus teologisesta ymmärryksestä? Mielestäni näin ei voi olla. Jos Jumala on tämmöinen, menen pää pystyssä helvettiin,” Nevanlinna totesi. ”Mutta jos näin ei ole, eli jos pelastus ei liity teologiaan, onko sitten aivan samantekevää, millaisia teologisia näkemyksiä omaksun?” hän jatkoi.

Nevanlinna totesi, että metafyysistä tiedonjanoamme ruokkiva Jumala on joutunut koville ja haastetuksi. aiemmin oli olemassa järkitietoa ja ilmoitustietoa. Nykyään ilmoitukselta riistetään tiedon rooli kokonaan ja tiedolla ymmärretään vain järkitietoa.  Hän totesi, että järkitietoon nojaavan tieteenkin voi nähdä yhdenlaisena teologian muotona: tiede edellyttää uskoa siihen, että maailma olisi selitettävissä ja että järjestyneet lait pitävät yllä maailmaa.

Nevanlinna kyseli myös näin: Jos järjen avulla hankittavalla teoriatiedolla ei ole kristinuskon näkökulmasta merkitystä pelastuksen tai oikeamielisyyden kannalta, onko kristinuskossa etiikkaakaan? Filosofisesti ajatellen hän tuli päätelmään, että kristillistä etiikkaa ei voi olla.

Jos ihmisen oma tahto ymmärretään pahaksi ja se pitäisi korvata Jumalan tahdolla, ei etiikalle jää sijaa, koska Jumalan tahtoa noudattava ei enää käytä omaa eettistä harkintaansa. Pahimmillaan tämä johtaa Pyhän Hengen stalinismiin, jossa ihminen kuvittelee kaikki tekonsa oikeiksi ja oikeutetuiksi, koska hän tekee ne Kristuksessa ja Pyhässä Hengessä.

Pohtiessaan syntisyyttä ja nöyryyttä Nevanlinna kiinnitti huomiota erääseen kristinuskon paradoksiin: Ihmistä vaivaa poisjuurimaton syntisyys. Voimme tulla synnittömiksi vain luopumalla itsestämme, niin että Jumala tulee ihmiseen minän tilalle. Mutta siltikään ihmisestä ei voi tulla Kristusta – vai voiko? Nevanlinna päätyi toteamaan, että poisjuurimattomasti syntiset tarvitsevat kirkkoa ja körttiläisyyttä. Pikkukristuksiksi päätyneet puolestaan tarvitsevat lahkoa.

Toisaalta poisjuurimattomasti syntisillä körteillä on vaara sairastua takapenkkinarsismiin: muuttua niin nöyriksi, että nöyryydestä tulee ylpeyttä.

Nevanlinnan mukaan kristinuskolle on keskeistä ajatus paimenesta, joka ohjaa laumaansa ja ottaa kaikki mukaan. Tästä on seurannut ajatus jokaisen yksilön mittaamattomasta arvosta. Kääntöpuolella yksilöön keskittyminen on johtanut myös hengelliseen itsekkyyteen: jos syytän itseäni joka päivä syntisyydestäni ja käytän kohtuuttomasti energiaa vaikkapa oman pelastukseni pohtimiseen, se on paitsi itsekästä myös typerää.

Körttiläisyydessä oman uskon puolesta taistelu saa Nevanlinnan mukaan omaa uskoa vastaan taistelemisen muodon. Heräämisessä käännytäänkin varmuudesta epävarmuuteen. Koskaan ei voi enää ola varma pelastuksesta tai oikeasta suunnastakaan. Silti tälläkin tiellä Kristus seuraa ihmistä.

Nevanlinna sanoi vastustavansa jyrkästi New age -ilmiöitä. Hänen mielestään ihmiset täyttävät nykyisin erilaisilla New Age -korvikkeilla paikkoja, joissa pitäisi olla aitoja asioita: uskontoa, politiikkaa ja filosofiaa.

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen maailmassa on palattu Nevanlinnan mielestä jollain lailla antiikin stoalaiseen etiikkaan: ihanteita ovat hallinnan ja arvokkuuden säilyttäminen, tyyneys, välinpitämättömyys, itseriittävyys, omillaan toimeen tuleminen, etäisyyden ottaminen maailmaan, individualismi. Moderni keskiluokka kiistää kuuluvansa mihinkään luokkaan. Yksilöajattelu on tärkeää.

Kestääkö kristinusko muuttumisensa metaforaksi?

Nevanlinnan mielestä uskonnolliset fundamentalistit ovat kaikista metaforisinta joukkoa: Kaikki Raamatussa on heille yhtä Hollywood-henkistä metaforaa.

Nevanlinna puhui unen ja ideologioiden ketjuista, kielen ja kulttuurin muassaan kantamasta todellisuudesta. Tutkimme ja tulkitsemme myös uskon asioita valtavan laajan esiymmärryksen valossa ja kahleissa.

”Pitäisi ottaa todesta se, mikä on esilukematonta, vierasta”, hän sanoi.

Nevanlinnan mukaan körttien kantaisä Paavo Ruotsalainen tutki syntiä ja armoa kirjaimellisesti: irrallaan noihin sanoihin esiluetuista merkityksistä, ilman heti tulkittavaa esiymmärrettyä metaforista tulkintaa. Ruotsalainen lähetyi uskon keskeisiä termejä paljaina ja haastavina.

p.s. Tämä kirjoitus on laadittu omien muistiinpanojeni varassa, ja olen saattanut jossain kohti käsittää myös väärin. Jos tästä referaatista on sytykkeeksi ajatteluun ja keskusteluun, olen iloinen. Saatanpa lähettää tämän Nevanlinnallekin ja pyytää häntä itseään mukaan keskusteluun – sekä korjaamaan mahdollisia ymmärrysvirheitäni ja oikomisiani.

Kirjoittaja

Karhu Emilia
Karhu Emilia
Olen Kotimaan toimittaja.