[Jaakko Ripatti:] Diakoniakeskustelun kulta-aika oli kirkossa 1990-luvulla. Lähiajan historiankirjoituksessa vuosikymmentä on kutsuttu diakoniatyön kolmanneksi vaiheeksi. Ensimmäisessä käänteessä diakonia uudistui yhdistyspohjaisesta työstä kirkolliseksi. Toinen käänne aiheutui vuoden 1972 kansanterveyslaista, joka siirsi diakoniatyön sairaanhoidolliset tehtävät yhteiskunnalle ja työn sisältö oli määriteltävä uudelleen.

Diakoniatyön kolmannelle käänteelle oli ominaista, että se valtasi yhteiskunnallisessa keskustelussa julkisen tilan siten, että kirkko esiintyi tasaveroisena ja aloitteellisena kumppanina yhteiskunnan eri tahojen kanssa. Laman puhjetessa käytäntö ja teoria löysivät toisensa ja reagoivat yhdessä ympäristönsä hätätilaan. Ruokapankit syntyivät. Työttömien tuvat avautuivat. Vapaaehtoistyön yhteisöjä perustettiin. Vastaanottopisteissä oli ruuhkaa.

Ei unohdettu myöskään pureutua hädän syihin. Apua saatiin luonnonoikeuteen perustuvasta teologisesta teoriasta. Vaatimus elää hyvin ja oikein oli jo ennen kristillistä uskoa yleisenä velvoitteena ihmiskunnassa, vaikkakin usein hämärtyneenä. Jumala oli kirjoittanut moraalisen hyvän velvoitteen jokaisen sydämeen. Paavalin mukaan pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattoivat luonnostaan tehdä, mitä laki vaati. Jeesus vetosi avioliittoa koskevissa ohjeissa jo luomisen alkuun sekä ihmisen omiin kokemuksiin ja päättelyyn. Vuorisaarnassa hän vihdoin viittasi yleiseen vastavuoroisuusperiaatteeseen eli kultaiseen sääntöön, jonka mukaan toiselle on tehtävä, mitä odottaisi tämän vastaavassa tilanteessa tekevät itselleen.

Kirkko vetosi luonnolliseen järkeen antaessaan eettiset ohjeet oikeasta ja hyvästä sijoitustoiminnasta rahamarkkinoilla. Nälkätyöryhmä laati hallitukselle ehdotuksen avustustoimintaa varten varattavasta määrärahasta ja vetosi kaikille yhteiseen moraaliseen järkeen. Samaan yleisinhimilliseen oikeustajuun, kultaiseen sääntöön, vetosivat myös piispat puheenvuorossaan Kohti yhteistä hyvää, josta syntyi ennennäkemättömän vilkas keskustelu kaikissa maan medioissa. Lähtökohtana oli kultaisen säännön vahvuus, jonka avulla puolustettiin hyvinvointiyhteiskunnan säilymistä.

Diakonian kolmannen käänteen seurauksena kirkolle ja sen työntekijöille avautuivat hyvät mahdollisuudet yhteisten päämäärien asetteluun toisten kanssa. Kirkko ja varsinkin sen diakoniatyö hallitsivat ajoittain julkista tilaa lähimmäisenrakkauden ja yhteisen hyvän edistämiseksi.

Mihin olemme matkalla tänään? Diakonian asiantuntijat katsovat, että nyt olemme päätymässä diakonian neljänteen vaiheeseen, jolloin vastassa ovat jälkimodernin yhteiskunnan haasteet. Yhteiskunnassa on kehityskulkuja, jotka toteutuvat ”hiipivänä muutoksena”. Julkisen vallan vastuu kansalaisten perustuvasta kaventuu. Ilmapiiri kovenee. Köyhien on ansaittava apunsa. Apu hinnoitellaan. Hiipivässä muutoksessa kirkko ja sen diakonia ”unohtuu” julkisesta tilasta.

On tullut yhteiskunnallisen diakonian neljännen vaiheen pohdinnan ja erittelyn aika. Olisi hyvä esimerkiksi pohtia, riittääkö Jumalan luomistahtoon nojaava teoria kaikkien ihmisten omaantuntoon istuttamasta järjestä maailmamme tilan erittelyn pohjaksi. Sisältyykö varhaiskristilliseen elämänmuotoon kenties vielä jokin erityinen oma yhteisöelämää korostava anti, johon nyt olisi nojauduttava? Missä on tänään rahan ”vapaata” globaalia liikevoimaa kontrolloiva vastaliike, ja miten kansallista pääomaa voitaisiin suunnata vahvistamaan kotimaista yritystoimintaa? Millainen rooli nykyisessä rakennemuutoksessa on kunnalla, joka vielä 90-luvulla oli diakonian tärkeä keskustelukumppani ja yhteistyötaho? Mistä syistä kristittyjen ja kirkon ääni on ohjautunut sivuraiteelle ja sulkeutunut pois julkisesta tilasta? Onko kirkon elinvoima ehtymässä ja jos on, mistä syystä? Syntyisikö tästä Kohti yhteistä hyvää 2!

Hiipivän muutoksen keskellä monet diakonian tutkijat ovat havainneet myös toisenlaisen kehityssuunnan. Sitä luonnehtii yhteisöllisen vastuun vahvistuminen, sosiaalisten verkostojen valtaisa kasvu, paikallisyhteisöjen roolin korostuminen, perheen, suvun muiden sosiaalisten siteiden tärkeys sekä syrjäytyneiden puolesta puhuminen. Seurakunnat tai niiden osat haluttaisiin nähdä yhteisöinä, jotka kantavat huolta apua tarvitsevista. Diakoniatutkijoiden havaintojen mukaan yhteisöllisyys kyllä nähdään tavoitteena, mutta työntekijäkeskeinen kulttuuri on juurtunut niin syvälle, että se hidastaa toisin tekemistä eli sitä, että seurakuntalaiset ovat kohteen sijasta itse toimijoita ja diakonit ja aluepapit yhteisöjen varustajia.

Tuon diakoniakeskusteluun 1990-luvulta peräisin olevan idean uudelleen lämmitettynä. Diakonian subjektina olkoon pieni seurakuntayhteisö, alueellinen jumalanpalvelusyhteisö tai ylialueellinen henkilöyhteisö. Seurakuntayhteisö saa elinvoimansa pastorin ja diakonin toimittamasta jumalanpalveluksesta, jossa ”Jeesuksen elämä tulee meidän elämäksemme ja yhteisö avautuu lähimmäisvastuuseen”. Tämä oli yksi 1990-luvun suuria tavoitteita, jonka monet ristikkäiset ”uudistukset” sammuttivat.

Eivätköhän uusimmat seurakuntarakennesuunnitelmat tarjoaisi mahdollisuuden uuteen lähtöön! Kysymykseen tulevat erimuotoiset, pienet ”leirituliyksiköt”, joiden jäsenet tuntevat toisensa heikkouksineen ja kykyineen. Ne voivat saada emoseurakuntansa suojan. Seurakunnat puolestaan saavat seurakuntayhtymässä olevan asiantuntemuksen ja muunlaisen tuen. Diakoniasuunnitelmissa korostetaan nykyisin siirtymistä toimisto- ja vastaanottopainotteisesta työstä kohti yhteisökeskeistä diakoniaa, jossa painopisteeksi asetetaan yhteisön jäseniään ja ympäristöään palveleva varustaminen.

Seurakuntayhteisöt tarvitsevat ”yhteisödiakoneja” ja ”yhteisöpastoreita”, joiden koulutus kaipaa perusremonttia. Tällaiset yhteisöt, joiden nimenä on yleensä seurakunta, ovat kristikunnassa sääntö eikä poikkeus. Jälkikristillinen seurakuntaelämä voisi saada uuden alun varhaiskristillisestä yhteisökokemuksesta, jonka ympärille Uuden testamentin pyhät kirjoitukset syntyivät.

- Jaakko Ripatti -

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Launeen seurakunnan kirkkoherra.

Teksti on lyhennelmä viime viikolla Lahden diakoniajohtajan Teuvo Siivosen eläkkeelle lähdön juhlassa pidetystä puheesta.