Peter von Bagh – unelma ihmisestä ihmisten kesken.

Kirjoitan aiheesta, joka on koskettanut tänään erityisesti: tieto elokuvahistorian ”suurmiehen” kuolemasta. Se ei ollut yllätys. Kuitenkin jälleen olen katsellut edessäni avautuvaa muistojen maisemaa, jossa luukut toistensa jälkeen historian runkopuissa sulkeutuvat silmissäni. On kuin katselisin adventtikalenterin ideaa nurinpäin. Edessäni on avoimia luukkuja, joista tutut kasvot tulevat silmiini. Ja äkisti joudun tarttumaan konkreettisesti muistin maisemakuvaan, muistometsään. Sulkemaan taas yhden muistikuvan aktiivisten elämäkertojen tasustalle, historiaan. Olen siinä iässä, että tämä on odotettavaa, vaikkei vielä yleistä, kun ajattelen tuntemiani ihmisiä.

Peter von Bagh oli tietokirjailijana historiankirjoittaja ennen muuta. Tunsin hänet juuri tässä ominaisuudessa yliopistolta, jossa hän koki kohtaavansa kovia ainakin ensin alkuun. Sitä ennen kuitenkin tunsin hänet sellaisena kuin hän itse asiassa aina pysyi: intohimoisena asiansa ajajana. Asiantuntijana, jonka tietoja riitti läjäpäin. Ja joita hän tulkitsi omalla ominaisella tavallaan: intohimolla, paatoksellakin. Näkemyksellä, visioilla, jopa aatteellisella propagandalla.

Näin hänet ensi kerran 1960-luvulla Helsingin elokuvateatteri Bristolissa, kun olin teini-ikäinen. Teineille järjestettiin silloin  elokuvaesityksiä, joissa ennen filmien alkua Peter von Bagh – muutama vuosi minua vanhempi – esitteli kulloisenkin filmin taustat, teemat ja tarkoitusperät sekä esteettisen kvaliteetin. Hän näkyy vieläkin silmissäni silloisena hivenen ”outona ilmiönä”: paahtavan intoutuneena kertojana, asiantuntijana, joka korrektissa pukuasussaan solmioineen ja kauluspaitoineen oli vähän ”setämäinen”. Hän puhui hyvää kirjakieltä, oli kaikkea muuta kuin boheemi (mitä sillä silloin tarkoitettiinkaan). Toisaalta hän oli esiintyjänä niin intoutuneen eloisa, että puku tuntui tavallaan ”reissussa rähjääntyvän”. Hän oli jotakin enemmän kuin ulkoinen mielikuvansa ja esiintymisensä. Hänessä ”sana tuli lihaksi”. (Toivon, ettei kukaan lukija pahastu! Puhun sanasta kuitenkin pienellä alkukirjaimella.)

Peter von Baghista olisi ollut varmasti intoutuneeksi saarnaajaksi, jos hän olisi ollut ns. uskovainen. Hän uskoi asiaansa nimittäin sataprosenttisesti. Hän uskoi elokuvaan jonkinlaisena ”kansan kaunokielenä”, pienten ihmisten sinisenä satumaana, unelmamaailmana, joka viihdytti, lohdutti, nostatti tunteita, kasvattikin inhimillisempään elämään. Hän oli tässä uskotta mielestäni ihmisen asialla tietynlaisen utopistisenkin lähimmäisenrakkauden asialla.

Henkilöllä on taustansa. Petteri tuli Oulusta, joka on alkanut kangastaa todellisena kulttuurin kehtona, vaikka kasvu onkin tullut toisaalla, pääkaupunkiseudulla ja maailmalla. Viittaan vain Jukka Kajavaan, oululaisen legendaarisen papin Viljo Kajavan, poikaan. Myös kasarmialueen kasvatteihin, kuvataiteilijoihin Hannu Väisänen ja Marika Mäkelä. Aiemmilta ajoilta muistetaan V.A.Koskenniemen oululainen ”uninen koulutie” ja Tauno Nurmelan merkitys Oulun lyseon poikien sivistämisessä. Oma pianotaiteilijamieheni oli näitä vanhemman polven ”Pöljiä”, kuten he itseään nimittivät. Ja pitivät tiiviisti yhtä.

Olen ymmärtänyt, ettei Peter von Bagh mainostanut oululaisuuttaan missään, kiinnostui tosin viime aikoina. Ymmärrän myös viiveen syyn. Isä on tunnettu aikansa oikeistolaisista äärinäkemyksistä mielisairauksien hoidossa: rodullisen puhtauden vaaliminen, sterilisaatiot yms. (Ks. mm. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet). Poika oli ihmisten erilaisuuden hyväksyjä, toisaalta yhteenkuuluvuuden kannustaja. Hän kutsui ihmisiä tavallisuuden ”glamourin” tajuntaan, vaikkei itse ollut leimallisesti ”kaurismäkeläinen”.

Tutustuin lähemmin Peter von Baghin hänelle varsin ongelmallisessa vaiheessa. Hän tuli yliopistolle (Hki) ja oletti elokuvan historiikkinsa pääsevän väitöskirjaksi filosofisessa tiedekunnassa kirjallisuustieteen ja draaman/teatterintutkimuksen sekä estetiikan monihaaraisella laitoksella. Niin ei kuitenkaan käynyt. Tutkijaseminaarissa asiaa puitiin kriittisesti. Historiallinen kertominen näkemyksellä vailla tieteellistä problematisointia, kysymyksenasettelua, johti pyyntöön tarkentaa ja täsmentää perusteita tieteelliselle työlle. Tilaisuus oli dramaattinen. En voi kertoa kaikkea. Ovet paukkuivat. Lopputulos oli ikävä. Laitoksen assistenttina olin puun ja kuoren välissä – ja otin vastaan Petterin  raivostumisen ja kaunan akateemista laitostuneisuutta vastaan.

Onneksi tohtoritutkinto onnistui valtiotieteellisessä tiedekunnassa, jonka ratkaisuja en ole kuitenkaan seurannut. Kyllä Peter von Bagh sen tietämyksineen ansaitsi.

On selvää, että Peter von Bagh on ylivertainen alansa, elokuvataiteen, tuntija Suomessa – ehkä laajemminkin. Näkemyksellinen, ihanteellinen, hurja ja uskomattoman unelvoima ihminen: Unelmoiva tavalliselle pienelle ihmiselle, jotta tämä tavoittaisi jotakin kaunista, toivoa herättävää, rakastettavaa, jopa palvottavaa omassa arjen elämässään. ”Elämää suuremmat elokuvat” ovat sanontana jo ”baghinen” klishee. Minulle Peter von Bagh kertoi kirjoillaan, esitelmillään ja ihmisenä ”elämää suuremmasta,  filmaattisen kauniista ja vaikuttavasta Elämästä”, joka voi kuitenkin aueta arjen ankaruudessa, pienuudessa. Olkoon vaikka Charles Chaplin sen ikoni.

 

  1. Peter von Baghin ”Elokuvan historia” aikoinaan jakoi ihmisiä, koska siinä oli selvä yhteiskunnallinen kulma. Monelle se oli innostava kirja, jopa avain laajempaan elokuvakiinnostukseen ja -harrastukseen. Teos ilmestyi v. 1975 (uudistettu ja ajantasalle viety painos v. 1998). Noina aikoina oli kovia poliittisia ja elokuvapoliittisia vääntöjä, missä von Bagh profiloitui suorasanaisuudellaan.

  2. Kaunis ja osuva muistelus elämää suuremmasta filmihullusta, kiitos Päivi. Kanssasi saman ikäpolven edustajana avautuivat omienkin muistojeni lähteet.

    Jo teini-ikäisenä kiivailin elokuvan puolesta: se on taidetta eikä viihdettä! Peterin toimittama esseekokoelma ”Uuteen elokuvaan” takataskussa helpotti missiotani huomattavasti. Tutuksi tuli myös ranskalainen Cahiers du cinéma -lehti, jota innokkaasti selasin Lahden kaupunginkirjastossa (tekstistä mitään ymmärtämättä). Tunsin itseni niin intellektuelliksi että…

    Uusi vaihe alkoi, kun muutin 70-luvun alussa opiskelemaan Helsinkiin. Matematiikan opiskelun sijaan kului aika Filmihullun lukemiseen ja elokuvakerhoissa sekä elokuva-arkistossa istumiseen. Parhaimmillaan minulla oli arkiston lisäksi UMEKY:n vuosikortti, jolla pääsi vapaasti kaikkiin Uudenmaan elokuvakerhoihin.

    Suurimman vaikutuksen tekivät kuitenkin arkiston sarjat, esim. Italian neorealismi. Kerran onnistuin jopa haastattelemaan Peteriä meneillään olleesta varhaisen saksalaisen työläiselokuvan ja DEFA-studion tuotannon esittelystä. Vaan kukapa nykyisin tuntee elokuvan ”Kuhle Wampe”, useimmat kai luulevat pornofilmiksi 😉

    Ihan puristi en silti ollut. Saatoin viettää koko iltapäivän Reassa katsomalla viikon nonstoppina jotakin italowesterniä (Sergio Leone on edelleen suosikkejani). Arvostin myös Katso-lehdessä kirjoittanutta Markku Tuulta, vaikka hän ei ihan Peterin linjoilla ollutkaan.

    Peterin ”Elokuvan historia” oli vuoden 1975 merkkitapaus. Ennakkotilaajana odotin sitä kuin kuuta nousemaan. Eikä se odotuksia pettänytkään, vaikka neuvostoelokuvan esittelyn kohdalla aavistelin pientä ”tasapainottomuutta”. Peter kai tarjosi kirjaansa lisensiaattityöksi, eikä vätöskirjaksi - olenko oikeassa, Päivi? Syntynyt kohu oli minulle tuskallista seurata. Ymmärsin kumpaakin osapuolta, mutta taiteilijoiden adressi meni jo yli ymmärrykseni.

    Onneksi nämä kiistat ovat jo kaukana takana ja Peter saanut ansaitsemansa paikan suomalaisessa kulttuurihistoriassa. Nyt on paras lopettaa, tällaista pönäkkyyttä tuo tulipää olisi viimeiseksi halunnut itseensä liitettävän.

    • Pertti, olet kirjaimellisesti ihan oikeassa: kyllä ”Elokuvan historia” tietysti tarkastettiin lisensiaatin työn käsikirjoituksena. Toisaalta tutkijaseminaari oli myös tohtorinkoulutus foorumi. Ei ollut myöskään tavatonta, että samalla työllä tähdättiin suoraan väitökseen asti, jos se oli laaja.

      Tämä on nyt vähän kimurantti juttu. Siihen aikaan viimeinen/korkein tutkinto oli lisensiaatintutkinto, jossa oli hyväksytyn kirjallisen työn lisäksi läpäistävä henkilökohtaisesti räätälöity kirjallisuustentti. Tohtorintutkintoa ei ollut kuten nyt. Tohtorius oli akateeminen arvo(titteli), joka tuli hyväksytystä väitöskirjasta ja sen puolustamisesta sekä ennen muuta promovoinnista tohtoriksi! Hyväksytysti väitellyt henkilö oli arvotittelin saamiseen asti aina vain titteliltään ”Fil.lis. (väit.)”.

      Näin oli mahdollista samalla kirjallisella työllä, kenties pienin muutoksin, tulla väitöksen jälkeen tohtoroitavaksi joko suuressa promootiossa tai pienemmässä, jonka tiedekunta järjesti virallisesti, mutta vaatimattomasti useammin kuin suuret promootiot.

      Jäin Petterin kanssa hikihatussa keskusteltuani siihen käsitykseen, että hänellä oli kyllä pidemmälle menevä tavoite ja käsitys työstään kuin jääminen sen kanssa lisensiaatin tutkintoon. Siihen myös viittaisi hänen voimakas henkilökohtainen reaktionsa työnäytteen käsittelyyn seminaarissamme. Siellä ei silkkihansikkain käsitelty ketään.

  3. Juuri Elokuvan historia oli käsikirjoitus, joka oli arvioitavana yliopistolla tutkijaseminaarissa eikä sellaisenaan saanut kannatusta väitöskirjatutkimustyönä. Poliittinen näkemyksellisyys ei kuitenkaan ollut varsinainen este, vaikka Peter von Bagh sitä epäili. Hänhän salanauhoitti seminaari-istunnon, minkä hän paljasti itse jälkikäteen aikoen käyttää nauhaa dokumenttina vääränlaisesta palautteesta. Se ei ollut mahdollista valitusmenettelyn laillisuuden kannalta.

    Keskustelin hänen kanssaan aiheesta useaan kertaan sekä kasvokkain että puhelimessa. Kyse oli työn ”suoraviivaisesta kerronnasta”, jossa tieteellinen ongelmanasettelu ja analyyttinen ja kriittinen pohdinta jäivät toissijaisiksi. Puhuin tässä tietysti ”suulla suuremmalla” professorin ja osanottajien kantaa selventäen, olinhan itse vasta nuori tutkija fil.lis. tasolla ja laitoksen ns. laitosassistentti. – Valitettavasti kokemus kaikkineen jäi selvästi Petterille liki traumaattiseksi ja ruokki ennakkoluuloa akateemista tieteentekoa kohtaan.

    • Ehkäpä trauma… Kun myöhemmin Turussa alkoi viritä akateemista elokuvatutkimusta, Peter von Bagh otti siihen jyrkän kannan. No, tuo uusi akateeminen tutkimus usein saattoi olla melkomoista elokuvaskolastiikkaa, joten von Baghin reaktio oli tässä mielessä tervekin!

  4. Peter von Bagh tosiaan oli elokuvan maailmassa, niinkuin sanotaan, ”towering figure”. Aloittelevien elokuvakirjoittajien saattoi aikoinaan olla vaikea tajuta, että elokuvasta voi kirjoittaa muullakin tapaa kuin von Bagh teki.

    Peter von Baghin kirjoitustyyli oli erinomainen ja aivan jäljittelemätön. Siinä oli sekä ylätyyliä että puhetyyliä, jopa käväisyjä alatyyleissä, jos jossakin kohdin oli tarvis vulgaarimmalle heitolle, pateettisuuden välttämiseksi. Laatusanat vyöryivät tekstivirrassa pakottomasti, eikä ylisanoja kaihdettu, elokuvaklassikoiden kohdalla valistus ja hehku olivat yhtä, ja näin tietysti piti ollakin. Kiteytys jostakin ”elämää suuremmasta” elokuvasta oli samalla kertaa sekä varma että vaikutelmia hakeva. Vain joskus rutiinimaisimmillaan saattoi epäillä, oliko noita ylisanoja välillä ehkä liikaakin. Kokonaiselle suomalaiselle ikäpolvelle painui lähtemättömästi mieleen von Baghin heti tunnistettava puheääni.

Huuhtanen-Somero Päivi
Huuhtanen-Somero Päivi
Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.