Jerusalemin Temppelivuoren kiistaa ja kahakointia koskevissa uutisissa on taas kerran sanottu, että se on kolmen uskonnon pyhä paikka. Juutalaisuuden, islamin ja kristinuskon.

Islamilaisen maailman johdolla ja Unescon ynnä kohta Kirkkojen maailmanneuvostonkin suostumuksella juutalaista historiaa on häivytetty näkyvistä.  Uskontojen määrä ja laatu muuttuu tulkintojen ja vallitsevan politiikan mukana.

Kristinuskon ja kristittyjen pyhän paikan historiassa ei ole paljon häivyttämistäkään.  Jos olen dogmatiikkaa oikein ymmärtänyt, kristittyjen hartaudenharjoitus ei ole paikasta kiinni. Kun suomalainen runoilija sanoi, että metsä kirkkoni olla saa, hän ei ollut Uuden testamentin näkökulmasta kovinkaan väärässä. (Joh. 4: 23)

On armas sunnuntaiaamu tää,
se mielessä muistot herättää,
nyt toiset on kirkkotiellä.
Mä etsin kirjani kontistain,
sen äitivainaalta muistoks sain
hän on jo tallella siellä.

Nyt metsä kirkkoni olla saa,
voi täälläi palvella Jumalaa,
mun urkuni kauniit, soikaa!
Mun kirkkoni katto on korkeella,
ja ystävä yksi on seurana,
joka muistavi paimenpoikaa.
Immi Hellén, 1930

Tämä on tietenkin protestanttinen tulkintani asiasta. Sitä vastaan voidaan huomauttaa, että pyrkimystä paikkojen pyhittämiseen on kristikunnan historiassa ilmennyt tämän tästä, varsinkin Välimeren maissa ja Lähi-idässä. Mitä kauemmas Jerusalemista on tultu, sitä varmemmin kaupungin nimi on saanut vertauskuvallisen merkityksen, eli siitä on tullut metafora. Tämä kehitys näkyy jo Uudessa testamentissakin.

Protestanttisessa ja liberaalissa katsannossa usko on vain päänsisäistä liikettä. Se on toimintaa, vakaumus tai jopa ideologinen tai sosiaalipoliittinen visio. Se ei tunnusta hengellistä arvoa rakennuksille, luonnon kohteille tai historiallisille tapahtumapaikoille. Se välttelee esimerkiksi ikonien kunnioittamista muuten kuin kulttuurihistoriallisessa mielessä. Se on sukua ajatukselle, jossa Henki ei liity materiaan. Finitum non capax infiniti.

Ei ole sattuma, että protestanttien jotakuinkin ainoan oman Jerusalemin-pyhiinvaelluskohteen, eli Puutarhahaudan, tunnuslause on: Hän ei ole täällä!

Tämä varsinkin reformoitujen kirkkokuntien oppiperusta rakoilee karismaattisen kristillisyyden kohdalla. En kylläkään ole ihan varma, pitäisikö karismaattisuutta enää lukea reformoituun kristillisyyteen sen historiallisista juurista huolimatta. Karismaatikot saattavat siunata rukousliinoja, jotka välittävät parantavia Hengen voimia ja jotkin ryhmät voivat kokoontua kuolleiden karismaatikkojen haudoille kokemaan sielläkin elävän Hengen läsnäoloa. Jos äärikarismaatikkojen perinteessä ei tunnusteta mitään erityistä paikkaa pyhäksi, mielletään silti joidenkuiden henkilöiden saama voitelu jokseenkin samalla tavalla.

Siinä lienee kysymys uusinta kristillisyyttä ympäröivän  new age -kulttuurin  vaikutuksesta.

Ortodoksinen ja roomalais-katolinen kirkko edustavat toisenlaista perinnettä. Niin myös vanhat historialliset kirkot, kuten armenialainen, assyrialainen ja koptilainen. Siksi katolilainen kumartaa piispa Henrikin sormiluun reliikin äärellä, kun taas luterilainen pohtii, saisiko siitä dna-näytteen. Jotta voisi todistaa sen epäperäisyyden. Katolilainen säästää sukanvarteen, jotta voisi tehdä pyhiinvaellusmatkan Roomaan ja rakentua hengellisesti. Luterilainen taas lähtee Santiago de Compostelaan, jotta saisi elvistellä kunnostaan Facbookissa, julkkis naistenlehdessä.

Itäisen kirkon esimerkkiä en edes yritä kirjoittaa, kun en sitä tarpeeksi tunne. Ja jos tuntisin, tuskin ymmärtäisin. Pohjalaisena.

Kun suomalainen käy Jerusalemin Kalliomoskeijassa, hänelle kerrotaan, että sen kattorakenteisiin on käytetty Kainuun punahonkaa. Silloin saattaa isänmaallisuus läikähtää sydämessä, mutta muuten luterilais-maallistunut suomalainen katsoo kuolleita kiviä kuin kuolleita kiviä. Valittaa hellettä ja kysyy, voiko ottaa kuvia. Huippuunsa virittynyt profaanisuus ei johdu siitä, että moskeija on moskeija, vaan hän suhtautuisi samalla tavalla omankin uskontonsa pyhään kohteeseen. Jos sellaisia olisi.

Onko Jerusalem kristityille tai kristinuskolle pyhä paikka? Ei ainakaan samassa merkityksessä kuin juutalaisille tai juutalaisuudessa. Kristikunnan keskuksia ovat Vatikaani, Lapua ja Oulu, kilpailevan teorian mukaan Jällivaara.

Uutisissa mainitaan tavan takaa Temppelivuoren olevan kristityillekin pyhä paikka. Jeesuksen mukaan Jumalaa tulee rukoilla Hengessä ja totuudessa. Se onnistunee missä tahansa, jos on onnistuakseen. Perämeren rannalla rukous syntyy luonnostaan, yrittämättä ja aloittamatta. Sielu hengittää.