Tulin töihin Sleyn Sanansaattaja-lehteen vuonna 2007 ja tutustuin samalla ensi kertaa evankelisen liikkeen sydänääniin. Lähdin toimituksesta lokakuun lopulla 2016, en kuitenkaan liikkeestä sikäli, että Sleyn Hämeenlinnan rukoushuoneesta yhteisöineen on muodostunut käytännössä jumalanpalvelusyhteisöni – silloin kun olen seutukunnalla – vaikka mielellään kävisin useamminkin kotikuntani Janakkalan viisisataavuotisessa kivikirkossa. Kaikkialle ei vain ehdi.
Hämeenlinnan messuissa minulla on kuitenkin konkreettisemmin oma paikkani ja minua myös tarvitaan pienessä yhteisössä, esimerkiksi pitämään pyhäkoulua vuorollani. Siihen ryhdyin jo Vantaalla 1980-luvulla omien lasteni myötä. Saan siitä hyvää mieltä. Palaute auttaa jaksamaan ja toiminta ylipäätään sitouttaa jännästi pieneen henkilöseurakuntaan, jollaiseksi sen myös voi määritellä. Eikä siinä kaikki, mitä tulee herätysliikesympatioihin. Olen jo neljä vuotta koonnut käytännössä esikoislestadiolaisten yrittäjien kustantamaa kristillistä yrittäjälehteä, ja käyn esikoisten raamattupiirissä. Ystäviä, joiden uskosta minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana, löydän kaikista herätysliikkeistä ja niiden välimaastoista, joissa itsekin taidan olla. Ryttylä sijaitsee tuossa parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä. Näen, että Jumalan tulet ovat aika ajoin syttyneet siellä ja täällä hiukan eri painotuksineen herättelemään hyvinvointiinsa nukahtaneita ihmisiä ja liian hyvin voivan Suomen ev.-lut. kirkon rakenteita.
Konventikkeliplakaati 300 vuotta –
missä ovat muistoseminaarit?
Yli neljän vuosikymmenen ajan olen usein miettinyt, miten herätysliikeaktivistin tulisi suhtautua siihen kirkkoon, jonka opetusta muun muassa evankelisuus haluaa terävöittää? Missä siis käydä sunnuntaisin? Kansalaisjärjestöt edustavat aina tiettyjä kansanosia, joilla on vakavaa sanottavaa enemmistölle. Evankelinen liike aitona kansalaisjärjestönä vaalii omalta osaltaan kasteopetustamme ja ehtoollisen uskoa vahvistavaa sakramenttia kehottaen palaamaan ”takaisin kotiin”, jos olemme sieltä pois poikenneet. Tämän kaiken se haluaa tehdä Suomen ev.-lut. kirkon sisällä, ei siitä irrallaan eikä sen rajoja mihinkään suuntaan venyttäen, vaikka liikkeen arvostelijat näin haluavat esittää. Ehkä sitä tehdään pienissä piireissä vielä suorasukaisemmin kuin julkisessa sanassa.
Eräiden mielestä kirkon jäsenyys on laskenut viime vuosikymmeninä juuri siksi, että kirkko on edelleen ”herätysliikkeiden vanki”. Minäkin olisin siis vain tekemässä joidenkin kirkon ihmisten elämää turvattomaksi pelkällä olemassaolollani – tuomassa hiekkaa muuten siisteihin tiloihin? Onko siis kirkon ylärakenne siisteydestä huolta kantavan vaimoni tavoin oikeassa tuossa hiekoituskysymyksessä?
Väitän, että näkyvän kirkon koossa pysyminen on kiinni ennen kaikkea fundamenttien muuttumattomuudesta. Niiden purkajat saisivat lähteä ennen lopullista vahinkoa, sanon itsekseni. Tänäänkin aamuteeveessä toistettiin median ja valitettavasti kirkon uudistajien lobbaamaa mielikuvaa yhtenäisyyttä hankaloittavista ”herätysliikkeistä”. Välttelen nykyään tuota sanaa. Muu yhteiskunta, mediasta puhumattakaan, arvostaa suuresti vähemmistöjen aktivismia ja media saattaa tehdä aukeaman juttuja hyvinkin marginaalisista ryhmistä. Kirkossa asiat ovat toisin, tai ei aivan. Se toki arvostaa Marttoja, ympäristöväkeä, kulttuuriperintöä ja niin edelleen. Mutta se pitää änkyröinä heitä, jotka arvioivat kriittisesti itse asiaa, palkkapaimenten opetusta ja toimivat tavallaan kirkon sisäisinä ”faktantarkistajina”. Jo parisataa vuotta kirkolliset herätykset ovat saaneet papeilta ja piispoilta maallisen tuomiovallan vahvistamia uhkauksia, sakkoja (viimeksi Päivi Räsänen, häntä ennen mm. Paavo Ruotsalainen) ja karkotustuomioita pienille paikkakunnille, kuten Fredrik Gabriel Hedberg 1800-luvulla.
Tänä vuonna 300 vuotta täyttävä konventikkeliplakaati (1726 – 1870, katso Wikipedia) oli vielä oma lukunsa. Se olisi tietenkin ansainnut oman merkkivuotensa, mutta miten sitä nyt juhlimaan, koska elämme vastaavaa aikaa, jossa omatoimista raamatunlukua korostavat järjestöt on jälleen ahdistettu seinää vasten ”veneen keikuttajina”. Elämme samanhenkisiä aikoja, jonka tietysti moni lukija torjuu vahvalla tunteella.
Kolmekymmentä prosenttiyksikköä!
Mielestäni kirkon ja kaikkien siitä kiinnostuneiden tulisi palata juurilleen. Niiden jatkuva etsintä on todellisen ja pelastavan kristinuskon ytimessä. Ylösnoussut Jeesus ei torjuisi ketään luokseen saapuvaa. Kirkon pitäisi edelleen kerätä kuin kanaemo siipiensä suojaan kaikki juuri sillä raamatunkohdalla, jonka eräs kirkollinen puolue on ominut iskulauseekseen: ”Kaikki saavat tulla”. Se on oikeasti kirkon kutsu numero yksi. Jumalalta tuleva rakkaus kuuluu kaikille, kuten nyt kesäkuussa voimme usein kuulla sanottavan. Tule ja omista se itsellesi!
Jo ennen rippikoulun käymistä uskontotunneilla mieleeni jäi latinankielinen sanapari ”ecclesiola in ecclesia” eli pikkuseurakunta seurakunnassa. Mitä se sitten tarkoittaa? Vielä vuoden 1980 lopulla, jolloin aloin osallistua seurakuntien toimintaan, 90,1 prosenttia suomalaisista kuului ev.-lut. kirkkoon. Laskua on tapahtunut lähes 30 prosenttiyksikköä 45 vuoden aikana.
Sley edusti – ja toivon mukaan myös jatkossa – klassisen kristinuskon ääntä eräiden kaltaistensa kanssa evankelisluterilaisen kirkon opin puitteissa. Uudistajat julistavat yhdessä sekulaarin median kanssa, että kirkko haluaa elää ajassa ja kirkon laskeva jäsenyys edellyttää uusia tulkintoja. Mielikuvaksi jää, että kaikki on kristillistä. Onko? Minusta varhainen Jeesus-liike ei olisi mitenkään saanut aikaan minkäänlaista kirkkoa, eikä Euroopasta olisi tullut yli tuhanneksi vuodeksi leimallisesti kristillinen ja lähetyshenkinen maanosa, jos se olisi heittäytynyt ympäristöön mukautuvaksi filosofiseksi piiriksi.
Mitkä klassisen kristinuskon fundamentit sitten ovat? Heränneitä – herätysliikeihmisiä yli rajojen – syytetään siitä, että he ottavat Raamatun kirjaimellisesti. Näinkö me allekirjoitamme vähintään salaisesti myös Jumalan kovat tuomiot Vanhassa testamentissa? Uuden Testamentin Jeesus loi kuitenkin uuden aikakauden. Ei palata enää VT:n lakihenkisyyteen, koska Jeesus vapautti meidät sieltä. Valinta jää sinulle, uskoako Häneen vai ei. Pakottamalla kenenkään sydän ei käänny.
Uskontunnustusfundamentalisti
Minun kirjaimellinen uskoni, fundamentalismini, tiivistyy Uuden Testamentin alkuaikoina muotoiltuihin uskontunnustuksiin. Niitä mietiskelemällä elävä usko voi syntyä ja synnyttää edelleen Jumalan mielen mukaista tahtotilaa, halua etsiä kristillistä elämäntapaa ”ecclesiola in ecclesia” -lauseen alkuperäisessä merkityksessä, olipa ympäröivä kulttuuri tapoineen millainen tahansa. Näin minä uskon.
Jos ja kun läheskään kaikki eivät näytä jakavan samoja kirkon tunnusmerkkejä tai tulkitsevat niitä eri tavoin, eikö silloin hurskainta ja rakentavinta olisi tunnustaa todellisuus, ennen kaikkea poliittiseksi entiteetiksi muuntuneen Suomen ev.-lut. kirkon pysyvä pluralistisuus? Me jäseninä emme mahdu samaan koriin, mutta me voisimme silti kuulua samaan kirkkoon. Konventikkeliplakaatilla kirkon ylärakenne ja yhteiskunta halusivat pakottaa rivit suoriksi. Kauan luultiin, että ne ajat olisivat ohi. Mutta niinpä vain taloudellisesti itsenäiset jumalanpalvelusyhteisöt ovat juuri kirkon sisältä tulevan paineen kohteena. Naisten pappeuden vastustajia evankelisluterilaisessa kirkossa – ei toki muissa uskonnoissa tai kirkkokunnissa, Rooman-matkasta 20. tammikuuta tuskin kukaan on kieltäytynyt – vastustavat äänekkäimmin samat voimat, joille Raamatussa kaikki ei olekaan Jumalan sanaa tai se on vain ihmisen puhetta ”jumalasta”.
Professori emer. Miikka Ruokanen oli 17.6. aamuteeveessä vallan oikeassa vaatiessaan kirkolliskokouksen vuonna 1986 asettaman ponnen rehabilitoinnista. Hän antaisi myös konservatiivisten kansalaisjärjestöjen järjestäytyä ja toimia kirkossa ääriliberaalien uudistajien tapaan. Tässä olisi ratkaisu koko skismaan. Väitän samaan hengenvetoon, että arkkipiispa Tapio Luoma on väärässä vastauksissaan herätysliikejohtajille. Kyse ei ole vain ”yhdestä asiasta”, sukupuolineutraalista pappisvirasta, vaan monessa tapauksessa uskosta tai epäuskosta siihen, mitä on kirjoitettu. Virkakysymyksen ja yhteiskunnassa hyväksyttyyn sukupuolineutraaliin avioliittonäkemykseen vetoamalla on vain helppoa kovistella, jopa rangaista, mikäs sen kutkuttavampaa, heränneitä yli kirkollisten puoluerajojen.
Kirkon ylärakenne toimii nyt samaan tapaan kuin konventikkeliplakaatin suunnittelijat halutessaan palauttaa auktoriteettiaseman papeille, joiden erehtymättömyyttä kansan kasvava lukutaito ja suomenkielinen Raamattu olivat alkaneet kyseenalaistaa. Kyse on siitä, kenen puolella kirkon johto on tänä päivänä – aivan kuten 300 vuotta sitten.
Suomi on moninainen. Liehukoon lippumme siitä huolimatta jokaisessa salossa.
Siunattua Johannes Kastajan syntymäpäivää.
Kiitos Jouko kirjoituksestasi.
Siunattua juhannusta!
Kiitos. Hyvää pohdintaa.
llmajoen Musiikkijuhlien Isovihan ajasta kertova ooppera sateen ja mustien pilvien peittämänä lavankin ollessa nokimusta.
Musta, koska 1700-luvun alussa keisari Pietari Suuri antoi käskyn: ”Polttakaa Pohjanmaa mustalle mullalle sadan virstan leveydeltä. Tappakaa ja kiduttakaa asukkaat, ottakaa orjiksi lapset ja nuoret.”
Väkevä esitys. Muistelemisen arvoinen myös vuosi 1726. Vihan aika kohtasi Suomea, josta Kustaa H.J. Vilkunan kirja – Paholaisen sota- antaa karun kuvan. Johannes Kastajakin mietti aikoinaan; ”Oletko sinä se tuleva,….”
Jouko
Kiitos!
Jouko,
Maltillinen ja asiallinen toteamus vallitsevasta tilanteesta. Mieleni maisemat tavoittavat paljon sinun kirjoituksestasi.
Kiitos!
Kiitos kommenteista. Aika ajoin täytyy vain päivittää omia ajatuksia kirjoittamalla. Se helpottaa, tulipa vastakommentteja tai ei. Kirkon sivustolla on nyt todella syytä keskustella kirkosta ja sen tulevaisuudesta, koska siitä meininkiin pettyneet voivat erota, toisin kuin valtiosta.
Tulevaisuus minun mielestäni on vain pienissä jumalanpalvelusyhteisöissä, jotka tietysti voivat kasvaa suuriksikin ja siten ylläpitää yhdessä ja erilaisina vaikka kuinka suurta jäsenyyttä kirkossamme. Ylhäältä annettu kristinuskon tulkinta, joka tänä päivänä tarkottaisi ”yksilökeskeistä yhtenäiskulttuuria”, on kuitenkin jo käsitteenä täysin ristiriitainen ja aikamme ajatusmaailmaan sopimaton.
Oon ajatellut, että protestanttiset liikkeet – muun muassa Lutherin seuraajat – ovat ajautuneet toiseen ääripäähän ”Rooman vallasta” irtauduttuaan: protestista näyttää tulleen itsetarkoitus. Nyt sen kohde ei ole enää paavi vaan alkuperäiset ”kristinuskon tulkinnat”. Kriittiseen ja yksilölliseen ajatteluun jo peruskoulusta alkaen kasvatettu kansa ei näytä taipuvan enää yhteen ja oikeaan näkemykseen. Nyt erilaiset paradigmat – päälinjoina maalliseen näkymiseen keskittyvä ”kirkko tekee hyvää” ja vähän varioiva raamatullisuus ynnä kirkollinen perinne – taistelevat paikoista Turussa kuin politiikan tantereilla tapahtuu: ilman selkeää suuntaa ja tavoitetta. Tältä vime vuosikymmenien kehitys minustakin näyttää.
Jos ja kun kirkko arvostaa kansalaistoimintaa, sen pitäisi arvostaa ja kuunnella tasavertaisesti myös herätysliikeitä, kun keskustellaan kirkon jäsenyydestä. Nyt aavistelen homman etenevän ikään kuin rauhanneuvotteluissa, jossa toista osapuolta ei ole kutsuttu paikalle. Valtiokaan ei sinänsä ärsyynny kaikenlaisesta aktivismista, esim. sosiaali- ja terveysalan järjestöjen kritiikistä – korkeintaan järjestöjen palkkakuluista keskustellaan – vaikka eduskunnan alaisen valtavan virka- ja luottamushenkilöarmeijan pitäisi taata toimivat sote-alan ja kaikkien muidenkin sektoreiden palvelut ilman palkattuja järjestövaikuttajia. Ovathan puolueetkin jo osa kansalaisyhteiskuntaa.
On luonnollista, koska ”kaikkeen on syynsä” (oma mottoni), että herätysliikkeet ”ovat” ja niillä on sanottavaa poikkeuksellisen – suhteessa – mahtavalle kirkkomme hallinnolle, johon kuuluvat kirkkohallitukset, piispainkokoukset, hiippakunnat, tuomiokapitulit ja ylimpänä enemmän tai vähemmän poliittisin vaikuttimin valittu kirkolliskokous jäsenineen.
Jos kaikilla kristityn nimeä kantavilla olisi klassinen ymmärrys ”parannuksesta” tai ”kääntymyksestä” ja uskossa elämisestä, herätysliikkeet nähtäisiin yhteistyökumppaneina. Nyt ne ovat ”kilpailevaa toimintaa”. Mistä on kummasta on kyse? Kenen tässä pitäisi tarkistaa asenteitaan, näkyvän luterilaisen kirkomme, uskontolukutaidottoman median vai ruohonjuuritason aktivistien, evankelisten, viidesläisten, lestadiolaisten? Entäpä sitten helluntailaiset, baptistit … ja globaalisti ajatellen, globalisteiksihan meitä nykyään kasvatetaan: katolilaiset, anglikaanit, evankelikaalit ja ortodoksit. Näitä miettikäämme.
Ei kai sen asian käsittämien noin vaikeaa voi olla. Elämehän jälkikristillisessä ajassa. Tälle ajalle on ominaista, että kristillisestä uskosta on jäljellä vain joitakin jalanjälkiä. Miten nuoret papit voisivat elää jossain muussa todellisuudessa kuin nyt elävät. Jollei teologiseen mennessä ole ollut henkiläkohtaista uskoa, niin harvalla on sitä sen jälkeenkään.
Herätysliikkeet ovat ottaneet etäisyyttä kirkkoon ja jättäneet papit oman onnensa nojaan. Nyt kun kirkko on hajaoamassa se yrittää pysyä kasassa ja päästä eroon kirkkoa hajottavista voimista.
Ei kai se nyt ole outoa, että evankeliumia vastustetaan. Aina näin on ollut ja tulee olemaan. Jos uskovat lähtee kirkosta, niin asiat menee vielä pahempaan jamaan koko maassa.
Jouko pohtii isoja kysymyksiä. Tuopa vaihtopöydälle muutamia näkökulmia, Jos ortodoksisessa kirkossa heräisi tilanne, jossa maallistuminen, opillinen pirstoutuminen, poliittiset jakolinjat ja sisäiset, aktivistiryhmät uhkaisivat repiä kirkon hajalle, miten ortodoksit toimisivat?
Tämä ei ole pelkkää jossittelua, sillä historiasta ja nykyajasta löytyy esimerkkejä vastaavista kriiseistä (esimerkiksi Venäjän vallankumouksen jälkeiset kirkolliset hajannukset tai nykyiset Ukrainan tilanteeseen liittyvät ortodoksisen maailman jännitteet). Puhtaasti ortodoksisen teologian ja toimintamallin mukaan ortodoksit toimisivat tällaisessa kriisissä neljällä tasolla:
1. Ratkaisua ei haettaisi kirkolliskokouksesta, vaan erämaasta (Luostarit ja askeesi). Jos kirkon hallinto korruptoituisi tai politoituisi, ortodoksit alkaisivat matkustaa luostareihin hakemaan neuvoa, ripittäytymään ja etsimään sitä ”klassista kääntymystä”, josta kirjoitit. Ortodoksisessa historiassa luostarit ovat kerta toisensa jälkeen pelastaneet kirkon silloin, kun virallinen kirkon hallinto on eksynyt tai alistunut maallisen vallan paineeseen. Historiassa on tästä hyviä esimerkkejä ( ei siitä kuitenkaan nyt)
2. Jos kävisi niin, että kirkon virallinen johto (piispat ja kirkkohallinto) luopuisi perinteisestä opista ja alkaisi ajaa maallista, ”yksilökeskeistä yhtenäiskulttuuria”, ortodoksinen kirkko-oppi sallii radikaalin ratkaisun.
Apostolinen sääntö: Jos piispa opettaa harhaoppia, uskovien ja pappien on ortodoksisten kanonien mukaan lupa – ja jopa velvollisuus – katkaista ehtoolliyhteys tähän piispaan. ( Tämä tosin edellyttää tiettyä kokonaisvaltaista prosessia, eikä ole niinkään yksilökeskeinen)
Eli miten toimittaisiin? Ortodoksit eivät jäisi kirkon sisälle perustamaan ”etujärjestöjä” tai neuvottelemaan rauhansopimuksia. He vetäytyisivät koteihin tai salaisiin tiloihin (kuten tehtiin Neuvostoliitossa ns. katakombikirkon aikana) ja pyytäisivät traditiolle uskollista piispaa toimittamaan heille sakramentteja. Ortodoksille Kirkko ei ole sama asia kuin virallinen rekisteröity organisaatio; Kirkko on siellä, missä on oikea oppi ja liturgia.
3. Kirkkokansan vastarinta, ortodoksisuudessa kirkkokansa on aina uskon vartija. Jos kirkolliskokous tekisi päätöksiä, jotka sotivat klassista kristillistä ihmiskäsitystä tai oppia vastaan, kirkkokansa yksinkertaisesti kieltäytyisi vastaanottamasta niitä. Historia tuntee tapauksia (kuten Firenzen unioni vuonna 1439), joissa piispat allekirjoittivat poliittisista syistä sopimuksen Rooman kanssa, mutta kotiin palattuaan kirkkokansa hylkäsi piispat ja sopimukset kuolleina kirjaimina. Hallinnollinen päätös ei muutu ortodoksiseksi opiksi vain siksi, että se on äänestetty voimaan. Muitakin vastaavia tapauksia löytyy kirkon historiasta.
4. Paluu liturgiaan ”pienissä jumalanpalvelusyhteisöissä”
Tässä kohdin ortodoksinen toiminta muistuttaisi hyvin paljon sitä, mitä itse Jouko ehdotat tekstissäsi.
Miten toimittaisiin? Suurten ja kasvottomien ”virastoseurakuntien” sijaan painopiste siirtyisi pieniin, eläviin ehtoollisyhteisöihin. Ortodoksit kokoontuisivat sinne, missä liturgia toimitetaan kauniisti, isien opetuksen mukaan ja ilman poliittisia agendoja. Mutta – toisin kuin protestanttisessa kontekstissa – nämä pienet yhteisöt eivät itsenäistyisi omiksi herätysliikkeikseen, vaan ne pyrkisivät aina olemaan yhteydessä johonkin ortodoksiseen piispaan (tarvittaessa vaikka toisen maan ortodoksiseen patriarkaattiin), jotta sakramentaalinen ykseys säilyisi.
Lopuksi totean, vaikka tekstisi analyysi luterilaisen kirkon ongelmista resonoi ortodoksisen ajattelun kanssa, puhtaasti ortodoksisen kirkko-opin (eklesiologian) valossa tekstissäsi on useita kohtia, joita ortodoksinen teologi kritisoisi tai pitäisi ongelmallisina.
Hei – huomenta, hyvää juhannusta, Johannes Kastajan päivää ja vuoden lyhyimmän päivän aattoa. En nyt ihan ymmärtänyt, mihin sanomaani viittaat, kun sanot, ettei pitäisi olla vaikeaa käsittää. Uskonasioissahan ei yleensäkään ole kysymys käsittämisestä vaan sen ylittävästä uskosta. Olemme kai tästä samaa mieltä. Ja se onkin hämmentävä ja mysteereistä suurimpia, miksi joku uskoo ja toisen melkeinpä evankeliumiksi tai ainakin uskon ja kirkollisen elämän ydinasiaksi on tullut kyseenalaistaminen.
Niilo Rantala tiivistää jokseenkin tyhjentävästi omankin ajatteluni uusimmassa kolumnissaan ”Hälläväliä ja aamen”: ”On se neitseestäsyntyminen ihan mahdollista, mutta ei se nyt välttämättä niin mennyt” ja ”saattoi se Jeesus ruumiillisestikin ylösnousta, mutta mysteeriksihän se jää, että emme me voi mitään tietää”. En tiedä mistä tällainen diipadaapa rantautui kirkkoon, mutta se tuntuu levinneen.”
Rantala jatkaa edelleen kolumnille lajityypillisellä rentoudella:
”Epäilyksestä on tehty 2000-lukulaisen pseudointellektuellikristillisyyden ykköstoteemi. Usko on luovutettu fundamentalisteille.”
Eka lause on selvä, näin se näyttää menevän ja silloin on ihan selvä, että kaikki uudistukset suurin piirtein ovat mahdollisia. Jatkolause on sikäli nurjamielinen tässä kohtaa, että tiedämme sen epä-älyllisen ja vähän tyhmänkin konnotaation, joka ”fundamentalismilla” on.
Minulle fundamentalismi tarkoittaa uskoa fundantteihin, juur sitä, että ”Raamattu on totta” alusta loppuun, Pyhän Hengen inspiroimaa ja kokoamaa todistusta Jumalasta, Jeesuksesta ja Hengen vaikutuksista maan päällä. Mutta Suomen kirkon sisäiset herätysliikkeet eivät ole fundamentalistisia juur siinä mielessä, kuin tuon sanan huolimattomalla käytöllä vahingossa tai tahallaan ilmaista. Toiset ovat tietysti toista mieltä. Riippuu siitä, mitä kukin haluaa tuolla käsitteellä tarkoittaa.
Uskovalle sanan uusitestamentillisessa merkityksessä fundamentalismi tarkoittaa kyllä uskoa siihen, mitä on kirjoitettu, ja pulinatpois. Mutta käskyt ovat muuttuneet Uuden testamentin valossa varsinaisesta laista tienviitoiksi parhaaseen mahdolliseen elämään tässä ajassa. Tajuamme nyt syvästi, että eri syistä (oma liha, maailma ja Prkl) emme voi niitä Lutherin selitysten valossa de factonoudattaa – tyylin: ”tänään en ole yhtään syntiä tehnyt”. Uskoontulo on sitä, että meille kirkastuu konkreettisesti synti ja armo.
Sen jälkeen me näemme Herramme opetukset käskyineen majakkana, jota kohti pyrkiä pimenevällä merellä. Meillä on siis moraalinen ja hengellinen kiintopiste ja maali, mutta eri syistä vaelluksemme on vajavaista, jokainen on edelleen altis lankeamaan erityisesti omiin ”helmasynteihinsä” taipumustensa mukaan.
Avainkysymys on tällöin, alammeko opettaa, että tämä tai tuo ei olekaan enää väärin, koska minä ja moni muukin olemme heikkoja ja kykenemättömiä tätä ta tuota noudattamaan – vai luotammeko edelleen Sanaan, pidämme niitäkin ohjeita ja kieltoja kunniassa tajuten, että kaiken ytimessä onkin jatkuva armon virta, joka realisoituu ertyisest niiden kohdalla, jotka uskovat, vaikka tajuavatkin mahdottomuutensa. Tässä synnin ja armon jännitteessä meidän on elettävä, eikä jännitettä saa häviämään, sitä ei saa häivyttää, esim. kirkolliskokouksen päätöksillä tai vetäytymällä maallisen esivallan päätösten taakse, vaikka esivaltaa instituutiona onkin kunnioitettava.
Tiivistäisin näin: kristitty siis uskoo, vaikka ei pysty noudattamaan – mutta ei lakkaa pitämästä mitään sanan neuvoja pyhinä ja oikeina. Miltä tämä kuulostaa? Näin tänä juhannusaamuna juuri ennen etäjumalanpalvelusta.
Jouko,
Kirjoitat edellä:
”Uskoontulo on sitä, että meille kirkastuu konkreettisesti synti ja armo”
Koko Raamattu, mutta etenkin UT toistuvasti mainitsee uskoontulosta, uskovaisista. Näiden suomeksi mainintojen yhteydessä on aina selitys ja niissä käytetään alkuperäisessä tekstissä sanoja, Christianos, pistis, pisteuo, metanao .
Siis itse Asia, on Usko, Jumalan Pojan usko, johon, jonka omistamiseen pääsee uskomalla, että Jumala on, vt. Hebr. 11:6. Tämä on Isän vetoa ja siihen voi suostua tai ei. Kuitenkin ne, jotka suostuu, Jumala palkitsee, lahjoittamalla em. uskon. Usko ei jätä uskoontullutta toimettomaksi, koska se on elävä usko.
Jumala vetää, kutsuu jokaista, tavalla ja toisella Poikansa pelastettaviksi. Pelastetun, eli uskovan tila ei ole passiivinen, eikä usko ole passiivinen.
Kirkon, eli sakramentalisen pelastusopin opetus on, että usko on passiivinen ja ihmisen ulkopuolista.
Raamatun mukaan ihminen ei ole kutsun, vedon edessä passiivinen, Jumala ei ole passiivinen, eikä uskoontullut ole passiivinen.
Kuitenkin kirkkojen, RKK ja Evlut, ”koossapitävä voima” on passiivinen, usko, mikä on kirkon usko erilaisilla lisäyksillä ryyditettynä. Siksi, muunmuassa, syntyi 1900-luvun alun hengellinen aalto, eli helluntalaisuus.
60-70 ja -80-luvuilla oli voimakkaita herätyksiä. Kerrotaan, että nyt parhaillaan on myös herätys meneillään? Itse sain voimakkaan kutsun 1981. Olen 3-4 kertaa käynyt Helluntaiseurakunnan kokouksessa syystä jos toisesta. Yksi syy oli Viktor Klimenkon, toinen Nicky Cruzin vierailu kotikaupungin temppelissä.
Helluntailaisia kristittyjä on moneen lähtöön. Sama pätee niihin. jotka ovat kotinsa löytäneet evlut kirkon herätysliikkeiden parista.
Luterilainen, jolle Raamattu on tullut rakkaaksi, ei aseta instituutiota jumalan (tässä epäjumalan) asemaan.
En ole tavannut ihmisiä, jotka ovat erityisen innostuneita kirkon hengellisestä opetuksesta ilman henkilökohtaista uskoa Kristukseen. ”Siirtymäriitit” ovat toki säilyttäneet aseman, joka kuitenkin nykyään hiipuu maistraattien ja ”nimiäisten” käytäntöjen nostaessa suosiota.
Nykyään erotaan kirkosta mm. silloin, kun kirkko näyttäytyy itselle vain veroa kantavana yhteisönä, tai kirkko ei näytä enää julistavan Kristusta luopumalla hänen sanastaan.
Kaste ja ehtoollinen ovat Jumalan lahjoja, jotka hän itse on asettanut. Helluntailainen ei ymmärrä näiden lahjojen merkitystä samalla tavalla kuin Raamattunsa tunteva luterilainen kristitty.
Vertaantätä tilannnetta lasten koluun menoa ja menestystä siellä.
Joku lapsi haluaa turvaa opettajasta ja toimii koulussa tarkasti opettajan ohjeiden mukaan. Kokeissakin vastaa juuri niin kuin uskoo opettajan odotusten olevan. Näin hän ei opi itsohjatuvuutta, vaan on riippuvainen muiden ohjauksesta.
Toinen ei tarvitse opattajan antamaa turvallisuutta sillä hänellä on jo se. Niipä opettaja on hänelle väline, jonka avulla hän suorastaan räjähtää tietoon ja oppimiseen ja sen kautta mestykseen.
Joillekkin kirkko on turvaa tuova asia. Onhan kirkko keskellä kylää ja siihen turvaudutaan kun on suuri hätä.
On toisia joille kirkko on väline ja mahdollisuus toimia itsenäisesti ja näin voi räjähtää niihin mahdollisuuksiin mitä kirkolla ilman muuta on.
Eroaminen kirkosta merkitsisi monien mahdollisuuksien katoamista.
Onko Jumala mies? Näisi voisi kuvitella kristillisen perimätiedon perusteella. Kirkossa rukoillaan Taivaallista Isää ja Jeesus oli Jumalan Poika eli mies. Kirkon historia on aina ollut miesten maailmaa. Opetuslapset olivat miehiä ja kirkkoisät olivat miehiä. Sellainen on ollut kirkon maailma. Sen ei tarvitse enää olla sellainen.
Kristillistä sanomaa tulee päivittää nykyaikaan rakkauden ja järjen avulla. Lopulta saamme myös kuulla viimeistään Taivaassa, että Jumala ei ole todellakaan mies. Se oli vain oman aikansa vertauskuva. Jumalaa voi kutsua myös Äidiksi. Sukupuolella ei ole merkitystä jumaluudessa. Jumala on mikä Hän on. Puhdas rakkaus ennen kaikkea muuta.
Jos rukoilisimme Taivaallista Äitiä ja jos Jeesus olisikin ollut Jumalan Tytär eli nainen, kristillinen sanoma olisi ollut helposti toisenlainen. Väkivallan ja verenvuodatuksen sijaan olisimme puhuneet kirkossa enemmänkin huolenpidosta ja välittämisestä ja yhteisöllisyydestä. Äiti olisi auttanut meitä elämään oikein ja antanut hyvät eväät elämään ja varjellut elämää kaikin tavoin ja näyttänyt selkeästi suuntaa.
Äiti Jumala ei olisi tappanut ketään, vaan varjellut elämää. Äiti Jumala olisi antanut suoraan synnit anteeksi ihmiskunnalle ja olisi opettanut, että uskovien elämä jatkuu kuoleman jälkeen. Äiti olisi näyttänyt mallia, miten muista ja heikoista huolehditaan. Erikoista on, että Maria taisi tehdä tämän kaiken. Hän oli Jeesuksen äiti ja tunsi äitinä Jeesuksen salaisuudet paremmin kuin muut. Kirkossa tuli tavaksi pyytää apua myös Marialta.
Minulla on unelma uudesta kirkosta ja uudesta sanomasta, joka on samalla paluuta historialliseen Jeesukseen. Poistamme kirkon tekemät myöhemmät lisäykset ja muokkaukset ja aloitamme uudelleen alusta Jeesuksen seurassa.
Uskontoja on erilaisia ja niissä on suuret erot. Rakkaudesta totuus tunnetaan ja oikea Jumala paljastaa totuuden kuoleman jälkeen. Usko vaihtuu näkemiseen ja saamme kaikki tietää kuka Jeesus oikein oli. Se on yllätys monille ja oikea joululahja kaikille. Me mahdumme kaikki samaan Taivaaseen vaikka uskoisimme eri tavoin. Jokainen joka huutaa avuksi Jumalaa pääsee ikuisuuteen kuoleman jälkeen. Jouluseimi, Risti, Tyhjä hauta kertovat Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan.
Tiedän, viestini ei mene koskaan perille. Vastarannan kiiskit ovat raivoa täynnä ja haluavat vain syyttää harhaoppiseksi näkemättä mitään hyvää muissa. Kun aikanaan Totuus sitten lopulta tajutaan, on varmaan liian myöhäistä. Ihminen on tuhonnut luonnon ja ihmisyyden sekä ajanut toisinuskovat maan alle kaikessa kiihkossaan. Jokaisen uskovan kannattaa kuitenkin miettiä, millainen olisi Äiti Jumalan ja Jumalan Tyttären sanoma meille tänään. Siinä voisi olla hyvä vaihtoehto kirkolle nyt.
Huomenta. Juhannuksen ajan kaksi päivää menivät ystäviä tavaten hengellisissä kesäkouksissa Lahdessa ja seuraaviin valmistautuessa. Tapasin mm. katoliseen kirkkoon kuuluvan Emil Antonin, joka jatkaa kiitettävällä aktiivisuudella tutustumistaan kaikkiin Suomen siionin hengellisiin herätyksiin. Emiliä tavatessa mieleen tuli oivallus katolisten ja luterilaisten kirkkojen peruserosta suhteessa hengellisiin liikehdiintöihinsä. Katolisen kirkon johto arvosti niin Äiti Teresan työtä, jossa hengellinen kilvoittelu oli kyllä koko ajan näkyvästi mukana, kuin munkki- ja nunnayhteisöjä, joissa teemana on ollut jatkuva rukous oman kirkon ja koko maailman puoelsta.
Isossa kuvassa katolinen kirkko, myös ortodoksinen kirkko, eivät ole pitäneet yksittäisiä kilvoittelijoita, erakoita, sen enempää kuin munkkikuntia ja luostarilaitoksia kirkon profiilin kannalta haitallisina. Päin vastoin.
Vertaan näiden kahden suuren kirkkokunnan suhtautumista yksittäisiin kilvoittelijohin luterilaisten kirkkojen suhtautumiseen kansalaisjärjestöihin, joilla on jotain sanottavaa myös kirkon uskon sisältökysymyksistä. Herätysliikkeet ovat tavallaan protesteja protestanttisessa hengessä. Vanhimmat kirkot suhtautuvat raamatunlukijoihinsa arvostavalla kunnioituksella, nykyprotestantit taas lähtökohtaisesti kirkon sisäisten järjestöjen opetusta ja yhteensopivuutta kirkkojärjestykseen kylmän analyyttisesti tarkastellen.
Tätä eroavaisuutta on syytä miettiä myös luterilaisen kirkon jäsenkadon ollessa tosiasia ainakin täällä Suomessa.
Uskon ja opin sisältökysymyksiin en halunnut juhannusmietteilläni kajota. Se on omien blogiensa aihe.
Vielä yksi huomio viimeisimmästä Kotimaa-lehdestä. Kari Latvus kirjoittaa siinä Jumalasta, josta ei voi oikein sanoa mitään eikä uskontunnustuksistakaan saisi tehdä ”toteemia”. Hän kirjoittaa: ”Eivätkä tunnustukset juurikaan panostaneet armon kuvaamiseen. Koko kristillisyyden ydin loistaa poissaololla.” Tässä ollaan herätysliikkeiden syyn, synnyn ytimessä. Näin radikaalit näkemykset julkituotuna kirkon ylärakenteesta käsin raivaavat tilaa näkemyseroille, ellei peräti railoille, jotka erottavat kristittyjä toisistaan, jos näin halutaan nähdä.
Itse ajattelen toisin. Fundamenttitason näkemyseroja kristillisyyden olemuksesta on aina ollut. Hän tiedostaa varmasti itsekin sanoittavansa esseellään tilauksen hengellisten järjestöjen olemassaololle.
Toiset ovat aina hyräilleet uskontunnustuksen yhteydessä tai hahmottaneet jouluevankeliumin omalla tavallaan mutta viimeisinä aikoina erot on tehty perin näkyviksi luterilaisissa kirkoissa.
Toinen vaihtoehto on edelleen, että kirkko olisi yhtä avoin ja salonkikelpoinen myös heille, joille kirjoitettu sana on Jumalan sanaa, eikä vain heille, joiden mielestä mihinkään Jumalasta tai jumaluudesta sanottuun ei saisi kiinnittyä. Pitäisi olla luova suhteessa kaikkeen, koska sitä Jumalakin meiltä tuntuisi odottavan.
Omassa blogissani oli kuitenkin kyse siitä, miten kirkko pysyisi pystyssä, kun tiedostamme perusnäkemyserojen tuonpuoleiseen olleen aina olemassa, jo Jeesuksen ajan ”kansankirkossa.” Kuin ohimennen mainitaan erään suuntauksen, saddukeusten epäusko näkymättömään todellisuuteen. Ääriradikaalia tänäkin aikana ja silti moni tämän päivän saddukeus kuuluu kirkkoon. Ja toivon sydämestämme heidän jäävän ja joskus myös löytävän.
Ainoa vaihtoehto nykyiseen kirkon jäsenkatoon, on antaa jumalanpalvelusyhteisöjen toteuttaa jäsentensä sisäistä näkyä ja siten ylläpitää yhteistä kirkkoa – aivan samoin kuin paikallisseurakunnat tekevät. Minä ainakaan en ole kuullut luterilaisista kirkko- tai kuppikunnista, joihin kaikki eivät olisi tervetulleita sellaisina kuin ovat. Ketään ei yritetä eheyttää pakolla mistään, eikä kenenkään puolesta edes rukoilla, elleivät he sitä itse halua. Jos joku haluaa irti traumoistaan ja paheiksi kokemastaan tai irti lapsuuden kristillisyydestään, se sallitaan, eikä siitä seuraa mitään – paitsi jos ei halua kuulua enää entiseen yhteisöönsä, lienee kai luonnollista, että ystävyyssuhteet höllentyvät, josta taas seuraa, että media saa aiheen tehdä näyttäviä juttuja, korostaa yksilön kielteisiä kokemuksia, koska ne myyvät.
Kirkossa, joka ei halua kuihtua olemattomiin, pitää olla tilaa epäilylle ja hyvän tekemiseen keskittyville, mutta ei vain heille, vaan myös raamatunlukijoille, jotka välillä kysyvät jopa julkisesti papeilta ja piispoilta, millaisen kuvan heidän pohdintansa antavat yhteisestä kirkosta. Ja nämä jälkimmäiset ovat kuitenkin tehneet lähetys- ja diakoniatyötä, jakaneet hyvää myös kaukana asuville.
Niilo Rantala haluaa viimeisimmässä Kotimaan kolumnissaan tehdä pesäeroa paitsi kaiken kyseenalaistajiin myös ”fundamentalisteihin”. Silti tähän loppuun hyvä sitaatin häneltä: ”Kirkon tulisi kuitenkin olla ensisijaisesti uskovien yhteisö, ei epäilyopisto.”
Jouko,
Perustelet johdonmukaisuuksilla tai pätkä-sellaisilla. Tarkoitukseni ei ole arvostella hyvää kirjoittamistasi, vaan puuttua siihen sen ristiriitaisuuksiin niin ihmisten tekemien ohjeitten kuin raamatullisuuden puitteissa.
”Vanhimmat kirkot suhtautuvat raamatunlukijoihinsa arvostavalla kunnioituksella, nykyprotestantit taas lähtökohtaisesti kirkon sisäisten järjestöjen opetusta ja yhteensopivuutta kirkkojärjestykseen kylmän analyyttisesti tarkastellen.”
Oikeastaan ei ole kuin yksi kirkko eli Roomalaiskatolinen, johon sinunkin pienempi kirkollisuutesi saattaa halajata. Tähän yhteyteen mainitsemasi Emil Anton rekrytoi Evlut pappeja ja kirjoitti itse ja kirjoitutti näillä RKK:on helmaan kääntyneillä kollegoillaan ”Katolista hapatusta”- sivustolla artikkeleita, jotka toivat esille olemattoman eron näiden kahden kirkon välillä. Eron pienuus perustui paavi Franciscuksen lausumaan Suomen Evlut delegatiolle 2015, eli ”Meidät yhdistää sama kaste”.
Tähän voisi liittää Lutherin kanta Marian ikuisesta neitsyydestä, mikä hieman voimistellen päätyi suvaitsevaksi katolisen kirkon kannan kanssa.
Sitten mitä tuohon lainaamaani pätkään kommentissasi tulee, niin RKK:n kanta Raamatun lukemiseen oli täysin kielteinen, koska pelättiin Saatanan ohjausta, etenkin, kun yksin luetaan. Vaikka tämä opetuksen ehdottomuus purettiin, niin kehoitettiin olla lukematta Raamattua yksin. Siis määritelmä ”kunnioituksella” osoittaa tarkoituksellista vääristelyä, taitietämättömyyttä.
Osoitat paneutuneesi katolisuus-aiheeseen. Vaikka kantani on arvosteleva, niin olen minäkin hyvin selvillä katolisesta, itäisen ja läntisen katolisuuden toiminnasta elävää uskoa vastaan. Kumpikin poikkeaa evlut ylellisyydestä, mitä pelastuoppiin tulee, eli uskoon(kin) voi tulla.
Usko ei ole huone, minne tullaan ja mistä mennään, jos ovi on jätetty auki. Ovivahti (joku surkea auktoriteetti, joka tykkää omista ajatuksistaan) voi sulkea oven, joten ihminen on vankina. Vangittu ei tiedä vapauden siunauksesta mitään. Rakkaus kukoistaa ainoastaan vapaudessa. Vangittu usko on sielun pahoinpitelyä.
Charlotta, edustat niin monia, siksi vastaukseni ei tietenkään ole kritiikkiä vain sinua vastaan. Julkinen sana leimaa lestadiolaiset, evankeliset, kansanlähetysläiset jne. tavallasi ”surkeiksi auktoriteeteiksi”, vähän eri leimasanoin, mutta mitäpä muuta uskontolukutaidottomalta mediaväeltä voi odottaa. Kirkossa roikkuvien luulisi olevan paremmin perillä asioista.
Jostain syystä nuo ”surkeat luuserit”, herätysliikejohtajat, onnistuvat vuodesta toiseen kuin taikavoimilla houkuttelemaan tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä kaukaisille pelloille tai lentokentille kuuntelemaan itseään ja samoin ajattelevia. Vai onko sittenkin kyse muustakin, tieteellisesti todistamattomasta voimasta ja siteestä, joka kokoaa ylläpitää yhteyttä yhteisen uskon äärellä. Siihen ei tarvittaisikaan vain näennäisesti heikkojen pappis- ja maallikkoihmisten omaa karistamaa, joka siis sekin näyttää olevan vallan kyseenalaista laadultaan.
Miksi näihin liikkeisiin, tavallaan kirkkoihin kirkon sisällä, kuuluvat osallistuvat säännöllisesti sanankuuloon luterilaisen opin äärellä, mutta niiden ulkopuoliset ”vapaat” ihmiset, ainakin nuoret aikuiset ilman sidoksia kirkollisiin kansalaisjärjestöihin, jättävät jumalanpalvelukset väliin? Ja uusimpana ilmiönä, ei enää kovin uutena, nämä vapaat ihmiset, jotka vielä kuuluvat osaksi ev.-lut. kirkkoonkin, jättävät yhä useammin lapsiaan kastamatta ja naimisiin menemättä.
Kirkko ja kaupungin päätoimittajan paikan jo vuosia sitten jättänyt Seppo Simola kehitti herätysliikekritiikin siihen asti uusiin sfääfeihin. Kirkon papisto sai samalla uutta potkua naljailla kirkon sisällä toimiville aktivisteilla yhä suorasukaisemmin, ikään kuin juuri he olisivat kirkon suurin uhka. Kirkko oli Simolan mukaan vielä 2000-luvullakin herätysliikkeiden vanki.
Ok. herätyliikkeistä, ovivahdeista on siis päästävä eroon, että kirkko elpyisi. Mutta ketkä sinne sitten tulisivat, elleivät Jumalaa etsivät tai hänet omien sanojensa mukaan jo löytäneet? Hyväntekijöille ilman ylempää moraalista, eettistä, hengellistä velvoitetta on jo olemassa omat viiteryhmät, poliittiset puolueet ja valtaisa kansalaisjärjestökenttä, jotka kaikki haluavat rakentaa maailmasta yhä paremman paikan. Vertaan taas kerran järjestö”rälssiä” kirkon herätysliikkeisiin: yhteiskunta arvostaa huomattavalla taloudellisella tuella kansalaistoimintaa, joka astuu ikään kuin edustuksellisen demokratian varpaille parannusvaatimuksineen. Kirkko sen sijaan pelkää ellei jopa inhoa aktivistejaan, jotka ihan loogisesti kerääntyvät yhteen omiksi järjestöikseen, kuitenkin lähinnä ihan omin varoin, kuten kunnon kansalaisjärjestön muutenkin olisi luonnollista toimia.
On näkökulmakysymys, ovat herätysliikeiden toiminitaa rahoittamaan sitoutuneet vankeja vailla vapautta, joiden suhdetta hengelliseen kotiinsa seurataan. Valtaisien juttujen aiheita ovat ne, jotka ovat ikään kuin onnistuneet karkaamaan hengellisestä kodistaan. Vai onko juuri herätysliikeväen valtavirta kirkon tukipilareita, niitä hurskaita ”munkkeja ja nunnia”, joiden rukousten varassa katoliset ja ortodoksiset kirkot ovat pysyneet pystyssä aikojen halki riippumatta siitä, millaisia virheitä hyvinvoivien kirkkojen johtopaikoilla on aikojen saatossa tehty?