Kirkon tunnustuspykälää koskeva keskustelu on kuin entisen TV-mainoksen Valion viili: se pysyy ja paranee. Tai ainakin pysyy.

Aloittaessani nuorena juristinplanttuna nelivuotisen työskentelyni kirkkolain uudistamiskomitean päätoimisena sihteerinä vuonna 1981 komitea oli miettinyt asioita jo vuoden verran. Kun kysyin edelliseltä sihteeriltä Sinikka Pylkkäseltä, missä vaiheessa työssä oltiin, hän kertoi, että edelleen ollaan ensimmäisessä pykälässä. Siis siinä pykälässä, jossa mainitaan kirkon tunnustus. Avoinna oli kaksi asiaa: 1) Miten säännöksen pitäisi kuulua ja 2) pitäisikö sen olla kirkkolaissa vai kirkkojärjestyksessä.

Neljässäkymmenessä vuodessa on päästy nyt kirkkohallituksessa niin pitkälle, että samasta asiasta on äänestetty, kun tehtiin esitys kirkkolain ja kirkkojärjestyksen uudistamisesta kirkolliskokoukselle. Ollaan siis silti vielä kaukana ikiliikkujan keksimisestä.

Minulla ei ollut neljän vuoteni aikana tilaisuutta seurata keskustelua alusta loppuun kirkkolain uudistamiskomiteassa, jonka työ kesti liki 10 vuotta. Mutta keskustelua jo sinäkin aikana käytiin laajalti ja polveillen moneen otteeseen. Kaksi vaihtoehtoa oli esillä. Yksi oli se, että kirkon tunnusteuksesta olisi säädettävä kirkkolaissa, koska siinä silloin identifioidaan se kirkko, josta laissa on kysymys ja jolle perustuslain tasolla oli säädetty erityisasema. Kirkko ikään kuin ilmoittaa eduskunnalle, mikä kirkko oman käsityksensä mukaan on ja eduskunta ei voi muuta kuin säätää niin kuin kirkolliskokous on päättänyt (Valtiopäiväjärjestys-niminen perustuslaki oli silloin erilainen kuin nykyinen perustuslaki). Toinen vaihtoehto oli sen korostaminen, että tunnustuspykälä on kirkon sisäinen asia ja siitä päättää kirkolliskokous ja siksi tunnustuspykälän paikka on kirkkojärjestys. Tuntuuko tutulta?

Ei liene yllätys, että keskustelu kirkkolain uudistamiskomiteassa oli ajoittain tunteikasta ja tiukkaakin. Sihteerin paikka oli kokouspöydän takana sivussa, sieltä saattoi havaita joidenkin jäsenten harmaiden hapsien alla päänahan verenkierron ajoittain elpyvän keskustelun edetessä.

Malleja ja sanamuotoja sorvailtiin ja asioiden sijoituksia säädöksiin kokeiltiin. Oli sellainenkin ”kompromissimalli” yhdessä vaiheessa, jossa kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä olisi molemmissa samasanainen tunnustuspykälä.

Kirkkohallituksen nyt tekemästä ehdotuksesta voi ulkopuolinen havainnoitsija nähdä, ettei sanojen ja käsitteiden sijoittelu ja muotoilu helppoa ole valmistelutyössä ollut nytkään. Mallia on saatu hiukan Ortodoksisen sisarkirkon kirkkolaista, joka sekään ei ole ihan ongelmaton, kun kirkko ja valtio on erotettu niin pitkälle kuin se nykyisen ajattelun mukaan kuuluu olla. Sekä valtiovalta että kirkot itse haluavat olla itsenäisiä omissa asioissaan ja toki sen pitää lainsäädännössä ja muussa säädöstämisessä näkyäkin. Kakkua ei voi syödä niin, että se jää kokonaisena jäljelle.

Kirkkohallituksen vähemmistön kanta on vaikeammin puolustettavissa kuin enemmistön kanta. Eduskunnassa oli viime keväänä kirkkolakipakettia uuteen mietintään palautettaessa muotoiltu kannanotto kieli keskellä suuta, jotta kirkolle annetaan oikeus tehdä itse ehdotuksensa haluamallaan tavalla. Viesti on kuitenkin selkeä: eduskunta ei halua olla määrittämässä kirkolle itselleen kuuluvia asioita eikä halua niihin sormiaan sotkea. (Yksittäiset kansanedustajat voivat sanoa muuta, koska vaalejahan on aina tulossa). Toisaalta siinäkin on ajatusta, että on oltava selvää, millaiselle kirkolle nykyinen ev.-lut. kirkon erityisasema annetaan.

Kirkon ja valtion suhde on jännästi jännitteinen ja siinä esiintyy samanlaista aaltoliikettä kuin politiikassakin. Välillä kirkossa halutaan suurempaa ja välillä pienempää etäisyyttä valtioon. Ikään kuin sen mukaan, mitä milloinkin halutaan saada tai säilyttää. Ja valtion puolella sama peli.

Jotenkin surkeata eläkeukon kiikkustuolissa on nähdä, kuinka taas kerran viedään kirkolliskokoukseen ja julkiseen keskusteluun kotoperäinen, ellei suorastaan sisäsiittoinen, kiista-asia, josta ei kirkon ympärillä oleva kansa ja yhteiskunta saa otetta eikä tolkkua. Tulee mieleen tuttu tarina hyttysestä, joka kertoi kavereilleen, kuinka iloisia kaikki ihmiset olivat nähdessään sen lentävän; kaikki taputtivat käsiään.