Pitääkö tunnustuksen pitää paikkansa

Kirkon tunnustuspykälää koskeva keskustelu on kuin entisen TV-mainoksen Valion viili: se pysyy ja paranee. Tai ainakin pysyy.

Aloittaessani nuorena juristinplanttuna nelivuotisen työskentelyni kirkkolain uudistamiskomitean päätoimisena sihteerinä vuonna 1981 komitea oli miettinyt asioita jo vuoden verran. Kun kysyin edelliseltä sihteeriltä Sinikka Pylkkäseltä, missä vaiheessa työssä oltiin, hän kertoi, että edelleen ollaan ensimmäisessä pykälässä. Siis siinä pykälässä, jossa mainitaan kirkon tunnustus. Avoinna oli kaksi asiaa: 1) Miten säännöksen pitäisi kuulua ja 2) pitäisikö sen olla kirkkolaissa vai kirkkojärjestyksessä.

Neljässäkymmenessä vuodessa on päästy nyt kirkkohallituksessa niin pitkälle, että samasta asiasta on äänestetty, kun tehtiin esitys kirkkolain ja kirkkojärjestyksen uudistamisesta kirkolliskokoukselle. Ollaan siis silti vielä kaukana ikiliikkujan keksimisestä.

Minulla ei ollut neljän vuoteni aikana tilaisuutta seurata keskustelua alusta loppuun kirkkolain uudistamiskomiteassa, jonka työ kesti liki 10 vuotta. Mutta keskustelua jo sinäkin aikana käytiin laajalti ja polveillen moneen otteeseen. Kaksi vaihtoehtoa oli esillä. Yksi oli se, että kirkon tunnusteuksesta olisi säädettävä kirkkolaissa, koska siinä silloin identifioidaan se kirkko, josta laissa on kysymys ja jolle perustuslain tasolla oli säädetty erityisasema. Kirkko ikään kuin ilmoittaa eduskunnalle, mikä kirkko oman käsityksensä mukaan on ja eduskunta ei voi muuta kuin säätää niin kuin kirkolliskokous on päättänyt (Valtiopäiväjärjestys-niminen perustuslaki oli silloin erilainen kuin nykyinen perustuslaki). Toinen vaihtoehto oli sen korostaminen, että tunnustuspykälä on kirkon sisäinen asia ja siitä päättää kirkolliskokous ja siksi tunnustuspykälän paikka on kirkkojärjestys. Tuntuuko tutulta?

Ei liene yllätys, että keskustelu kirkkolain uudistamiskomiteassa oli ajoittain tunteikasta ja tiukkaakin. Sihteerin paikka oli kokouspöydän takana sivussa, sieltä saattoi havaita joidenkin jäsenten harmaiden hapsien alla päänahan verenkierron ajoittain elpyvän keskustelun edetessä.

Malleja ja sanamuotoja sorvailtiin ja asioiden sijoituksia säädöksiin kokeiltiin. Oli sellainenkin ”kompromissimalli” yhdessä vaiheessa, jossa kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä olisi molemmissa samasanainen tunnustuspykälä.

Kirkkohallituksen nyt tekemästä ehdotuksesta voi ulkopuolinen havainnoitsija nähdä, ettei sanojen ja käsitteiden sijoittelu ja muotoilu helppoa ole valmistelutyössä ollut nytkään. Mallia on saatu hiukan Ortodoksisen sisarkirkon kirkkolaista, joka sekään ei ole ihan ongelmaton, kun kirkko ja valtio on erotettu niin pitkälle kuin se nykyisen ajattelun mukaan kuuluu olla. Sekä valtiovalta että kirkot itse haluavat olla itsenäisiä omissa asioissaan ja toki sen pitää lainsäädännössä ja muussa säädöstämisessä näkyäkin. Kakkua ei voi syödä niin, että se jää kokonaisena jäljelle.

Kirkkohallituksen vähemmistön kanta on vaikeammin puolustettavissa kuin enemmistön kanta. Eduskunnassa oli viime keväänä kirkkolakipakettia uuteen mietintään palautettaessa muotoiltu kannanotto kieli keskellä suuta, jotta kirkolle annetaan oikeus tehdä itse ehdotuksensa haluamallaan tavalla. Viesti on kuitenkin selkeä: eduskunta ei halua olla määrittämässä kirkolle itselleen kuuluvia asioita eikä halua niihin sormiaan sotkea. (Yksittäiset kansanedustajat voivat sanoa muuta, koska vaalejahan on aina tulossa). Toisaalta siinäkin on ajatusta, että on oltava selvää, millaiselle kirkolle nykyinen ev.-lut. kirkon erityisasema annetaan.

Kirkon ja valtion suhde on jännästi jännitteinen ja siinä esiintyy samanlaista aaltoliikettä kuin politiikassakin. Välillä kirkossa halutaan suurempaa ja välillä pienempää etäisyyttä valtioon. Ikään kuin sen mukaan, mitä milloinkin halutaan saada tai säilyttää. Ja valtion puolella sama peli.

Jotenkin surkeata eläkeukon kiikkustuolissa on nähdä, kuinka taas kerran viedään kirkolliskokoukseen ja julkiseen keskusteluun kotoperäinen, ellei suorastaan sisäsiittoinen, kiista-asia, josta ei kirkon ympärillä oleva kansa ja yhteiskunta saa otetta eikä tolkkua. Tulee mieleen tuttu tarina hyttysestä, joka kertoi kavereilleen, kuinka iloisia kaikki ihmiset olivat nähdessään sen lentävän; kaikki taputtivat käsiään.

42 kommenttia

  • Hannu Paavola sanoo:

    Kiitos Risto ja hyvä kun kirjoitit. Tämä asiahan on ollut täällä aiheena siitä asti kun perustuslakivaliokunnan lausunto tuli julki kevättalvella.

    Suret sitä että ”taas kerran” kirkolliskokoukseen viedään tällainen kiista-asia. Minua surettaa ja myös ihmetyttää se, että tätä tunnustuksen pakkansa pitävyyttä koskevaa keskustelua seuratessa näyttää siltä, että äänesykseen asti päästessä äänestyslinja toistuu suunnilleen samana kuin edellisen kiista-aiheen kohdalla oli. Ikäänkuin kons – lib jakolinja hallitsisi asioita usalaiseen tapaan, vaikka en haluakaan tässä hypätä politiikan puolelle. Toivon olevani väärässä, aika näyttää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Tässä on varmasti juristeilla ja teologeilla erilaiset lähestymistavat. Klassinen jakolinja on ollut se, sitoutuuko kirkko koko tunnustukseen (Sovinnonkirjaan eli Tunnustuskirjoihin) vaiko sen ”peruskatsomuksiin”. Vaikka velvoittavaa on nytkin koko tunnustus, käytäntö on faktisesti jo pitkään ollut tuo ”peruskatsomuksiin” sitoutuminen miten ne sitten ymmärretäänkin. Yhdet nojaavat tunnustukseen sikäli kuin se ymmärretään Raamatun kanssa yhtäpitäväksi. Toiset pitävät niitä historiallisina dokumentteina. Kolmannet ovat todenneet osan tunnustuskirjojen sisällöstä (oppituomioista) ”kohteeseen osumattomiksi”. Tai sitten on käytännössä solmittu ekumeenisia sopimuksia yli tunnustuksen rajojen (Porvoon sopimus).

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Nämä jakolinjat eivät siis ole nytkään välttämättä kadonneet mihinkään, kun lisäksi on tullut uusia kysymyksenasetteluja. Jotenkin tuntuu siltä, että varsinainen haaste olisi siinä, jos me kirkon työntekijät emme sitoudu omaan tunnustukseemme käytännön työssä. Riippumatta siitä, missä säädöksessä tuo tunnustuspykälä on.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Noinhan se asia taitaa olla niinkuin Marko sanoi. Välillä tuntuu vain siltä, että sanonnalla ”tunnustuksessa pysyminen” tarkoitetaan samaa kuin kristillisessä uskossa pysyminen. No, ymmärränhän minä senkin sitä kautta että/kun/jos tunnustuksella todella tarkoitetaan Apostolisesta uskontunnustuksesta alkavaa tunnustuskokonaisuutta.

      Nyt on kysymys siis tunnustuksen paikasta, ja tartun Markon kommentin loppuun ”Riippumatta siitä, missä säädöksessä tuo tunnustuspykälä on”. Ounastelen sitä että kun/jos kirkolliskokous äänestää uudesta ehdotuksesta niin sen kilpailijaksi tulee joko kirkkohallituksessa hävinnyt vaihtoehto tai jotain sitä lähellä oleva, ja määräenemmistösäädöksen vuoksi asia jää ilman päätöstä. Ja myös että äänestyksen jakolinja on suunnilleen sama kuin al-kysymyksessä on ollut.

      Toisin sanoen ikäänkuin äänestettäisiin jostakin muustakin kuin tunnustuksen paikasta – koko tunnustuksesta?

      Minusta siis näyttää että kirkkomme joutuu tulemaan juttuun vanhalla kirkkolailla vielä hyvän aikaa. Ja siis toivon olevani väärässä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marja-Sisko Aalto sanoo:

    Tunnustuskirjoissa on tavattoman syvälle käyviä helmiä. Siellä on myös omaan aikaansa (1500-luku) liittyviä lausahduksia esim. roomalaiskatolisesta kirkosta, joihin on hyvin vaikea nykyisin sitoutua.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Paavola sanoo:

      Kiitos Marja-Sisko ja hienoa! Nimittäin se että tuot esiin vähän eritellympää näkemystä. Tätä yritin myös sanoa. Itselleni ”tunnustus” on merkinnyt juuri kästystä koko krisillisen uskon sisällöstä ja olemuksesta. Ja luterilaisena arvostan sitä tapaa millä Luther & co:t sen ilmaisivat aikanaan, siihen olen syntynyt ja kasvanut. Sen sijaan mainitsemasi kaltainen aines, lausumat, lausahdukset yms. ainakin itse jätän sitoutumiseni ulkopuolelle. Myös ekumeenisesti suuntautuneena luterilaisena ymmärrys on avautunut toisella tavalla uskovien arvostamiseen. Olenko siis osittain tai valtaosaltaan tunnustuksellinen?

      Tuntuu vain siltä että kun tunnustuksen paikasta keskustellaan niin tunnustus otetaan vain kokonaisuutena, selaisenaan – mille itse kukin antaa oman merkityssisällön.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Kivimäki sanoo:

    Kiitos hyvästä blogista.

    Otsikko tosin piti lukea useampaankin kertaan oivaltaakseni, että siinä viitataankin tunnustuksen sijantipaikaan säädöksissä, jota asiaa varsinainen tekstikin käsittelee. Paikkansa sanassa on siis vain yksi a kirjain. Kokonaan toinen pohdittavaksi noussut asia on se, pitääkö tunnustuksen myös pitää paikkaansa.

    Huomioksi seikka, ettei kirkkolakiin taikka kirkkojärjestykseen ole tänäkään päivänä kirjoitettu kirkon tunnustusta. Säädöskohdassa viitataan siihen mikä tunnustus on, mitä siihen sisältyy ja mistä kirjallisuudesta se löytyy.

    Mitenkä on? Tunnustaako Suomen evankelis-luterilainen kirkko juuri sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa? Asia ei ratkea säädöksiä kirjoittamalla, ei tavalla eikä toisella. Kirkon tunnustuksen paikkaansa pitämiseen tarvitaan yhteistä tahtotilaa. Tunnustus on totta, jos sen tahdotaan olevan totta.

    Mitenkä sitten on, saako kirkon pappi pitää virkansa, jos hän ryhtyy opettamaan vaikkapa baptistista kastekäsitystä, roomalaiskatollista käsitystä paavinviran erehtymättömyydestä taikka esimerkiksi nestoriolaista käsitystä Kristuksesta? Papinhan pitää pysyä kirkon tunnustuksessa, vai pitääkö? Tunnustuksessa pysyminen edellyttää, että tietää mikä se on ja että tieto pitää paikkaansa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Minun mielestäni Tunnustuskirjoissa ei ole sellaisia poleemisia kommentteja ja rajanvetoja, joihin emme voisi tänä aikana yhtyä. Päin vastoin niistä tulisi aktiivisesti pitää kiinni. Kyse on uskon ydinasioista, vaikka me toki kohtaamme ne eri nimisinä ja hiukan eri painotuksin omana aikanamme. Ja poleemista sävyä karttaen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Jukka Kivimäki. Minun käsittääkseni kirkkomme papistossa on asiallisesti kryptobaptisteiksi asemoitavia sekä selkeästi adoptiaanisen kristologian kannattajia. Sekä neitseestäsyntymisen kieltäjiä ja kaikkien pelastumista kannattavia. Lisäksi meillä on aikoinaan ollut ainakin yksittäisiä nestoriolaisuudesta viehättyneitä. Erästä jo eläköitynyttä piispaa pidettiin myös areiolaisena.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Kirkon ykseyden kannalta on ongelmallista, jos kuvaamallasi tavalla opettavat saavat pitää pappisvirkansa palaamatta kirkon tunnustukseen.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    Hannu Paavola. August Vilmar totesi aikanaan: ”Halbe Bekenntnisse sind gar keine Bekentnisse”. Puolikkaat tunnustukset eivät ole mitään tunnustuksia. Itse olen ajatellut: Jos me sananjulistajat soveltaisimme saarnoissamme edes Augsburgin tunnustuksen pääosaa ja Vähää katekismusta lyhentämättömästi niin kävisi aika selväksi, että otamme uskon tosissaan. Eikä kirkko näyttäytyisi mitäänsanomattomana toimituspalveluna. Siitähän tässä ennen kaikkea on kysymys, että opetamme uskomme sisältöä. Toisin uskovien ja opettavien kirkkokuntien vastustamisesta ei kannata koskaan aloittaa. Minua on aina ihmetyttänyt, että papiksi pääsee, vaikka kandidaatti ei olisi koskaan lukenut kunnolla läpi koko Raamattua, Tunnustuskirjoja ja vaikkapa Lutherin Galatalaiskirjeen selitystä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Marko Sjöblom, olekko lukenut Vähä Katekismuksen?

      Jos noudatat sitä ”lyhentämättömädti” niin kuinka sillo käy, taitas häkki heilahtaa?

      Selkeä sisälukutaito on hyvä asia, mutta sokea ei kyllä sitä hallitse.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Voipio sanoo:

    Ennen kuin Marko Sjöblom ja Ari Pasanen käyvät enemmän toistensa kurkkuun, muistutan kohteliaimmin, että blogini koski sitä keskustelua, pitäisikö kirkkoa koskevassa lainsäädännössä kirkon tunnustuksen määrittelevä perussäännös sijoittaa kirkkolakiin vai kirkkojärjestykseen. Blogini ei siis koske ev.-lut. kirkon tunnustusta sinänsä, vaan uskonnonvapauden ilmenemistä Suomen oikeusjärjestelmässä ja lainsäädännössä sekä kirkkojen itsemääräämisoikeutta nyky-Suomessa ja miten kirkossa pitäisi tai voisi olla hyvä ymmärtää missä siinä mennään.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Marko Sjöblom sanoo:

      Risto Voipio. Otsikkosi oli kyllä ainakin minun silmissäni hienosti kaksimerkityksinen. Koska kumpikin merkitys nivoutuu toisiinsa. Näin oikeustieteellisenä maallikkona olen ymmärtänyt, että tunnustuspykälään liittyy monia ulottuvuuksia yhtä aikaa. Yhtäältä juuri tuo kirkon asema ja lainsäädäntöautonomia yhteiskunnassamme ja toisaalta tunnustuksen sisällön velvoittavuus. Pelkästä pykälän paikastahan ei varmaan väännettäisi neljää vuosikymmentä, jos kyse olisi vain lakiteknisestä yksityiskohdasta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Risto Voipio sanoo:

      Marko Sjöblom, tuokin on aivan totta. Taistelu pykälän paikasta ja kaipaus tunnustuksen sementoimiseen eduskuntalaissa viittaa siihen, että nämä kaksi asiaa sekoitetaan ikään kuin niillä olisi tosiasiallisesti asiallinen yhteys.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ari Pasanen sanoo:

      Risto Voipio siis mitä ”uskonnonvapaus” pitää sisällään, voiko jonkun uskontokunnan ”tunustuskirjoista” vetää johtopäätöksiä kuinka ko porukka ”hyödyntää” uskonnonvapautta esittämällä suomen lakien vastaisia käytäntöjä?

      Siis voiko ”uskonnonvapauden” nimissä opettaa mitä vaan ”laillisesti”?

      Otetaampa ote Marko Sjöblomin mainitsemasta Vähä katekismuksesta:

      ””… Nuorten keskuudessa pidä kuitenkin aina kiinni yhdestä ja samasta muodosta ja esitystavasta. Opeta heille ensimmäiseksi yllä mainitut kappaleet, nimittäin kymmenen käskyä, uskontunnustus, Isä meidän -rukous jne., sana sanalta tekstin mukaisesti siten, että he kykenevät toista maan ne ja oppivat ne ulkoa.

      Mutta niille, jotka eivät halua oppia, on sanottava, että he kieltävät Kristuksen ja ovat kaikkea muuta kuin kristittyjä. Heitä ei myöskään saa päästää ehtoolliselle, ei todistamaan yhdenkään lapsen kastetta eikä nauttimaan vähääkään kristityn vapautta, vaan heidät on jätettävä kerta kaikkiaan paavin ja hänen virkakuntansa, vieläpä itse Perkeleen käsiin. Heidän vanhempiensa ja isäntiensä on kieltäydyttävä antamasta heille ruokaa ja juomaa sekä ilmoitettava heille, että ruhtinas haluaa ajaa tuollaiset raakalaiset maasta pois…..”” (http://tunnustuskirjat.fi/vahakatekismus.html)

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Jukka Kivimäki sanoo:

      Katsoitko Ari Pasanen, miten teksti jatkuu? ”Sillä vaikka ketään ei voi eikä sovikaan pakottaa uskoon, niin kansaa on silti ohjattava tietämään, mitä ne ihmiset pitävät oikeana ja vääränä, joiden keskuudessa he haluavat asua, hankkia elantonsa ja elää. Kaupunkiin asumaan hakeutuvan on nimittäin tunnettava kaupungin laki, jonka suojaa hän aikoo nauttia, ja noudatettava sitä, riippumatta siitä, uskooko hän todella vai onko hän sisimmässään roisto tai lurjus.” Niinpä niin. Jos aikoo olla kristitty, ei voi olla välinpitämätön kristinopista ja uskonnonvapauteen Suomessa todellakin kuuluu, että sitä saadaan opettaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Risto Voipio sanoo:

    Parkkila

    Pahoittelen, että sinänsä mielenkiintoinen ja minulle vieraita sfäärejä luotaileva tekstinne oli tarpeen poistaa tästä keskusteluketjusta. Se ei millään tavalla liittynyt blogiini eikä sen näkökulmiin ja siitä mahdollisesti jatkunut keskustelu olisi vienyt keskustelun täysin pois blogin teemoista. Kirkko- ja valtiosääntöjuridiikan kannalta on hiukan etäistä pohtia oliko Maria Jeesuksen sisar ja onko Marin kansa yhtä kuin Herran kansa kun sana Mar tarkoittaa Herraa. Poistamisella ei ollut mitään tekemistä sananvapauden kanssa. Kommenttinne paikka olisi ollut ensisijaisesti oman blogin kirjoittaminen, johon tämä alusta antaa helppokäyttöisen keinon. Teksti on teillä itsellänne tallella ja voitte siitä tehdä oman blogin.

    Ilmoita asiaton kommentti