Pitääkö tunnustuksen pitää paikkansa
Kirkon tunnustuspykälää koskeva keskustelu on kuin entisen TV-mainoksen Valion viili: se pysyy ja paranee. Tai ainakin pysyy.
Aloittaessani nuorena juristinplanttuna nelivuotisen työskentelyni kirkkolain uudistamiskomitean päätoimisena sihteerinä vuonna 1981 komitea oli miettinyt asioita jo vuoden verran. Kun kysyin edelliseltä sihteeriltä Sinikka Pylkkäseltä, missä vaiheessa työssä oltiin, hän kertoi, että edelleen ollaan ensimmäisessä pykälässä. Siis siinä pykälässä, jossa mainitaan kirkon tunnustus. Avoinna oli kaksi asiaa: 1) Miten säännöksen pitäisi kuulua ja 2) pitäisikö sen olla kirkkolaissa vai kirkkojärjestyksessä.
Neljässäkymmenessä vuodessa on päästy nyt kirkkohallituksessa niin pitkälle, että samasta asiasta on äänestetty, kun tehtiin esitys kirkkolain ja kirkkojärjestyksen uudistamisesta kirkolliskokoukselle. Ollaan siis silti vielä kaukana ikiliikkujan keksimisestä.
Minulla ei ollut neljän vuoteni aikana tilaisuutta seurata keskustelua alusta loppuun kirkkolain uudistamiskomiteassa, jonka työ kesti liki 10 vuotta. Mutta keskustelua jo sinäkin aikana käytiin laajalti ja polveillen moneen otteeseen. Kaksi vaihtoehtoa oli esillä. Yksi oli se, että kirkon tunnusteuksesta olisi säädettävä kirkkolaissa, koska siinä silloin identifioidaan se kirkko, josta laissa on kysymys ja jolle perustuslain tasolla oli säädetty erityisasema. Kirkko ikään kuin ilmoittaa eduskunnalle, mikä kirkko oman käsityksensä mukaan on ja eduskunta ei voi muuta kuin säätää niin kuin kirkolliskokous on päättänyt (Valtiopäiväjärjestys-niminen perustuslaki oli silloin erilainen kuin nykyinen perustuslaki). Toinen vaihtoehto oli sen korostaminen, että tunnustuspykälä on kirkon sisäinen asia ja siitä päättää kirkolliskokous ja siksi tunnustuspykälän paikka on kirkkojärjestys. Tuntuuko tutulta?
Ei liene yllätys, että keskustelu kirkkolain uudistamiskomiteassa oli ajoittain tunteikasta ja tiukkaakin. Sihteerin paikka oli kokouspöydän takana sivussa, sieltä saattoi havaita joidenkin jäsenten harmaiden hapsien alla päänahan verenkierron ajoittain elpyvän keskustelun edetessä.
Malleja ja sanamuotoja sorvailtiin ja asioiden sijoituksia säädöksiin kokeiltiin. Oli sellainenkin ”kompromissimalli” yhdessä vaiheessa, jossa kirkkolaissa ja kirkkojärjestyksessä olisi molemmissa samasanainen tunnustuspykälä.
Kirkkohallituksen nyt tekemästä ehdotuksesta voi ulkopuolinen havainnoitsija nähdä, ettei sanojen ja käsitteiden sijoittelu ja muotoilu helppoa ole valmistelutyössä ollut nytkään. Mallia on saatu hiukan Ortodoksisen sisarkirkon kirkkolaista, joka sekään ei ole ihan ongelmaton, kun kirkko ja valtio on erotettu niin pitkälle kuin se nykyisen ajattelun mukaan kuuluu olla. Sekä valtiovalta että kirkot itse haluavat olla itsenäisiä omissa asioissaan ja toki sen pitää lainsäädännössä ja muussa säädöstämisessä näkyäkin. Kakkua ei voi syödä niin, että se jää kokonaisena jäljelle.
Kirkkohallituksen vähemmistön kanta on vaikeammin puolustettavissa kuin enemmistön kanta. Eduskunnassa oli viime keväänä kirkkolakipakettia uuteen mietintään palautettaessa muotoiltu kannanotto kieli keskellä suuta, jotta kirkolle annetaan oikeus tehdä itse ehdotuksensa haluamallaan tavalla. Viesti on kuitenkin selkeä: eduskunta ei halua olla määrittämässä kirkolle itselleen kuuluvia asioita eikä halua niihin sormiaan sotkea. (Yksittäiset kansanedustajat voivat sanoa muuta, koska vaalejahan on aina tulossa). Toisaalta siinäkin on ajatusta, että on oltava selvää, millaiselle kirkolle nykyinen ev.-lut. kirkon erityisasema annetaan.
Kirkon ja valtion suhde on jännästi jännitteinen ja siinä esiintyy samanlaista aaltoliikettä kuin politiikassakin. Välillä kirkossa halutaan suurempaa ja välillä pienempää etäisyyttä valtioon. Ikään kuin sen mukaan, mitä milloinkin halutaan saada tai säilyttää. Ja valtion puolella sama peli.
Jotenkin surkeata eläkeukon kiikkustuolissa on nähdä, kuinka taas kerran viedään kirkolliskokoukseen ja julkiseen keskusteluun kotoperäinen, ellei suorastaan sisäsiittoinen, kiista-asia, josta ei kirkon ympärillä oleva kansa ja yhteiskunta saa otetta eikä tolkkua. Tulee mieleen tuttu tarina hyttysestä, joka kertoi kavereilleen, kuinka iloisia kaikki ihmiset olivat nähdessään sen lentävän; kaikki taputtivat käsiään.
42 kommenttia
Ari Pasanen ja Pekka Väisänen. Ehdotan, että rauhoitamme Risto Voipion blogin tältä väännöltä. Riitely ei muutenkaan johda yhtään mihinkään.
”Pelkästä pykälän paikastahan ei varmaan väännettäisi neljää vuosikymmentä, jos kyse olisi vain lakiteknisestä yksityiskohdasta.” (Marko S.)
Kyllähän tässä nelikymmenvuotisessa keskustelussa on kysymys myös kirkon ja valtion suhteesta ylipäätään. Lakiehdotuksen palauttaminen uuteen valmisteluun on merkki, niinkuin Voipio taisi mainita, siitä että eduskunta mielellään ottaisi vähän etäisyyttä kirkon sisäisiin asioihin, ja niin ollen kirkkoon ylipäätään. Kirkon puolella toisaalta ollaan sellaiseen valmiita, toisaalta ei olla. Tunnustuspykälän paikka on noussut tämän erimielisyyden merkiksi.
Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksia tästä erimielisyydestä, ja siitä millaisia näkemyksiä kirkon ja valtion suhteen kehittymiseen kummallakin puolella olevilla on. Kun se kiistämättä kehittyy, haluttiin sitä tai ei.
Risto Voipio. Minä olen kyllä ymmärtänyt, että tunnustus olisi paitsi uskomme erittelyä nimenomaan myös osa kirkko-oikeutta. Ja että valtiovaltakin olisi tämän hyväksynyt. Nyt olemme kai siinä tilanteessa, että valtiovalta tahtoo ikään kuin vetäytyä tästä aiemmasta määrittelystä. Josta kuitenkin seuraa toisia ongelmia kirkolle ja sen itsemääräämisoikeudelle, kuten ymmärtääkseni Pekka Leino on pitänyt esillä. Nyt voi olla että meidän olisi kirkkona syytä suostua yhdeksi monista uskonyhteisöistä maassamme. Mutta epäilen, että jäsenmäärän lasku ja kristilisyydestä luopuminen maassamme ei ole vielä riittävän vahvaa, että tämä askel otettaisiin. Mutta olen ehkä täysin väärässä (?)
Onkohan asia lopultakin niin, kuten Marko Sjöblom toteaa: ”Nyt voi olla että meidän olisi kirkkona syytä suostua yhdeksi monista uskonyhteisöistä maassamme.”
Entä antaako kiistelty TT OTT Arto Seppäsen väitökirja – Tunnustus kirkon oikeutena – mitään eväitä asiaan, kun jätetään tuo kiistaa herrättänyt asia sivuun.
Hannu Paavola. Tarkennuksena omasta puolestani vielä, että en pidä kirkkomme ”arvonalennusta” yhdeksi uskonyhteisöksi toisten joukossa huonona asiana. Yhtä laillahan tunnustuksen pitäisi opillisena dokumenttina sitoa kirkon työntekijöitä riippumatta siitä, olemmeko valtionkirkko, kansankirkko, vapaakirkko vaiko mitä. Olen kuitenkin saanut sen vaikutelman, että kirkon sisällä on keskenään hyvin erilaisia intressejä tunnustuspykälään liittyen. Mutta niin kauan kuin se on kirkkolaissa, se on kuitenkin niin valtiota kuin kirkkoa ja eri intressiryhmiä velvoittavaa oileutta. Voi myös olla, että kirkon sisäisestä eripurasta huolimatta tilanteen pitäminen ennallaan on kuitenkin palvellut kirkon etua. Tuo Seppäsen väitöskirja on siitä mielenkiintoinen, että se hyväksyttiin asianmukaisesa järjestyksessä. Teol.aikakauskirjassa se kuitenkin arvioitiin ”naispappeutta vastustavaksi pamfletiksi”, joka koetteli hyväksyttävän akateemisen väitöskirjan alarajoja (!). En ota näihin asioihin nyt kantaa, mutta kysyn: Olisiko niin, että koko kysymys tunnustuksesta kirkon oikeutena nostaa esille sellaisiakin kysymyksiä, mitkä ovat kiusallisia. Olisiko tässä tunnustuspykäläkysymyksessä jotain samaa kuin keskustelussa kirkon taloudesta: juristit ja ekonomistit näkevät kirkon lainsäädännössä ja taloushallinnossa sellaista, mitä teologit eivät näe (tai osaa/halua nähdä)? Ja lopulta annetaan sitten periksi, kun valtiovalta ärähtää.
Risto Voipio ja Hannu Paavola. Kiitoksia vastauksista. Teologina ja yhteiskuntatieteilijänä en edes yritä olla juristi. Mutta ajattelen ääneen: Jos valtiovalta kerran on suonut kirkolle tietyn lainsäädäntöautonomian, on kai selvää, että kirkolla saa noissa rajoissa olla omaa lainsäädäntöään? Koska valtio on rajoittanut omaa valtaansa tässä kohden. Ja ilmeisesti on kuitenkin niin, että tunnustus myös on oikeutta (on tämä lähtökohta sitten kuinka teologinen tahansa), silloin meidän tulee kai voida sitä hyödyntää. Hyvällä omallatunnolla. Vai olisiko tässä kysymys siitä, että meillä vallitsee erilaisia käsityksiä siitä, voiko teologia sittenkin olla juridiikkaa? Eli, että Risto Voipion vastaus tuossa yllä ei olekaan ainoa mahdollinen? Sitten taitaa olla myös niin, että osalla kirkko-oikeuteen perehtyneistä on myös intressissä esittää jokin määrätty tulkinta tästä aihepiiristä. Voisiko sanoa, että kirkkomme tunnustus olisi rinnastettavissa tuohon ortodoksien kanoniseen oikeuteen?
Kiitos, Jukka Kivimäki! Risto Voipiolle ja Hannu Paavolalle: Minustakin näyttää siltä, että kirkkomme ei ole johdonmukainen siinä, nojatako valtioon vaiko omaan itseensä ja omiin dokumentteihinsa. Tällöin minusta näyttää kyllä siltä, että kirkko on itse syypää tähän sekoiluun. Inttämisenkin uhalla totean, että tuo Seppäsen linjaus olisi kuitenkin linjassa kirkon oman virallisen itseymmärryksen kanssa. Vaikka teologia onkin puettu juridiikan muotoon. On kyllä aika surkeaa, jos ripustaudutaan juridiikkaan, kun voitaisiin nojautua teologiaan joka sitten on totta kai sanoitettu lakikielellä, kuten moni muukin asia tässä maailmassa.
Oma tulkintani on, että erityisesti kirkon ns. liberaalit haluavat mieluusti nähdä kirkon enemmän yhteiskunnan arvojen ja niitä heijastavan lainsäädännön epäitsenäisenä heijastumana. Sen sijaan konservatiivit vetoavat tunnustuspykälään, koska se määrittää ja tukee kirkon oikeutta itse ratkaista asiat muusta yhteiskunnasta poikkeavalla tavalla. Mutta ei unohdeta sitäkään, että myös valtion ja poliittisten puolueiden puolelta on olemassa erilaisia intressejä kirkon suhteen. Ja ne eivät aina välttämättä ole yhteneviä meidän etujemme ja itseymmärryksemme kanssa.
Risto Voipio. Kiitoksia vastauksista. Ne käsitykset, joita olen edellä yrittänyt nostaa esille perustuvat vain ja ainoastaan siihen, mitä minulle on tästä aihepiiristä sanottu vuosien aikana niissä kirkollisissa yhteyksissä, joissa olen liikkunut. Se, jos minua (ja monia muita) on informoitu väärin tai olen muuten ei-juristina hakoteillä, on toinen asia,vaiika tietenkin mahdollista. Minulla on todellakin se käsitys, että tunnustuspykälä olisi lain muotoon kirjoitettua teologiaa tai oikeammin teologiaa, joka tältä osin on osa maamme lainsäädäntöä. Ja sellaisena varmaan muutettavissa lain määräämässä järjestyksessä. Esimerkiksi työaika- ja työsuojelulainsäädäntö, jota totta kai noudatetaan, olisi eri kategoriaa. Eri säädösten joutuessa ristiriitaan keskenään pitää tietysti olla säädöshierarkia. Muuan edesmennyt piispa totesi jo vuosia sitten huolestuneena, että kirkkolain suhteellinen ”status” on jatkuvasti laskemassa muiden säädösten paineessa.
Ilmaan jää joka tapauksessa kysymys: Jos kirkkolain tunnustuspykälästä ja sen paikasta on keskusteltu vuosikymmeniä, tämä aihe ei mitä ilmeisimmin ole yksiselitteinen. Voin toki ynmärtää tällaisen väännön aiheuttavan turhautumista kenessä tahansa. Juridiikan ja teologian yhdistelmälle olisi näemmä käyttöä.
Tiedoksi vain että kirkolliskokouksessa kahvitauon jälkeen kl014.40 jatkuu lähetekeskustelu esityksestä uudeksi kirkkolaiksi, tunnustuspykälän paikka puhenaiheena.
Kirkkolaki on turhan raskas kuin vaativa paikka tunnustukselle kun kyselyssä puolet naispapeista ja 68 rosenttia miespapeista uskoi Jeesuksen syntyneen neitseestä.
Sitä tiedä sitten onko miespapeilla paremmat tiedot vaikko naiset rehellisempiä.
Ilmoita asiaton kommentti