Perinteisen suomalaisen kirkon uskon puolustus

Viime vuosina on usein noussut esille, että perinteinen kirkon usko on uhattuna. On jopa esitetty, että me kirkon toimijat mukaan lukien piispat uhkaamme perinteistä uskoa. Kirjoitan nyt asiasta omasta näkökulmastani ja puolustan vahvasti suomalaista perinteistä kirkon uskoa. Katson itse edustavani sitä ja edustan myös joidenkin sanoja käyttääkseni ns. klassista kristinuskoa ja olen ekumeeninen. Tunnen erittäin hyvin kirkkomme opin ja myös toisten kirkkojen oppiperustoja sekä suomalaisten uskomisen tapoja.

Puolustan kirkon jäseneksi kuulumista. Se on tärkeää sinänsä ja on tietysti harmillista, että monet jättävät kirkon. On harmillista, että meillä kirkon piiristä arvostellaan ihmisiä siitä, että ”vain kuuluvat kirkkoon”. Se ei anna kutsuvaa kuvaa uskon, toivon ja rakkauden yhteisöstä.

Puolustan sitä, että äitimme ja isämme ja esivanhempamme ovat oman usein hiljaisen uskonsa myötä liittyneet kirkon uskoon ja sen myötä sukupolvien ketjuun. Harvat heistä ovat olleet näkyviä uskovaisia, vaikka monista olemme huomanneet hartauden harjoitusta ja joidenkin olemme tienneet rukoilevan säännöllisesti nuoremman sukupolven puolesta. Heistä useimmat eivät intoilleet tai kiivailleet oikeassa uskossa olemisen puolesta, vaan he tyytyivät seurakunnan tavalliseen ja perinteiseen uskoon, jonka he pyhäkoulussa ja rippikoulussa omaksuivat.

Puolustan niitä nuoria ja perheitä, jotka päättävät osallistumisesta kirkkomme rippikouluun. Siihen osallistuu noin 85-90% ikäluokasta, siis paljon enemmän kuin kirkkoon kuuluvia on. Puolustan perheitä, jotka tuovat lapsensa kasteelle. Puolustan heitä, jotka ottavat vastaan kirkon jäsenenä kummin tehtävän. Puolustan myös heitä, jotka näkevät kasteen ja kummiuden arvokkaana ja haluavat toimia kummeina, vaikka eivät ole kirkon jäseniä.

Puolustan suurta joukkoa suomalaisia, jotka haluavat saattaa läheisensä hautaan kristillisen hautaan siunaamisen kautta. Se on vahva perinne, mutta samalla se on ehkä yksi vahvimmista uskon ilmentymistä keskellämme. Puolustan heitä, jotka jouluna ja pyhäinpäivänä vaeltavat läheistensä haudoille muistamaan heitä viemällä kynttilän haudalle. Kuinka vahva ja hieno uskonnollinen perinne se onkaan, vaikka se tuottaakin ekologisesti harmia!

Puolustan niitä suomalaisia, jotka kerran vuodessa lähtevät kirkkoon: usein joulukirkkoon tai läheisen nuoren konfirmaatiokirkkoon. Heitä meidän kirkossa tulee kiittää ja rohkaista – eikä moittia, kuten joillakin on tapana. Minut papiksi vihkinyt piispa Kalevi Toiviainen kerran ”torui” ihmisiä viisaan hengellisesti yhdessä piispantarkastuksessa. Se liittyi johonkin esille tulleeseen kysymykseen. Hän puhui suunnilleen näin:”Olen huomannut, että jotkut seurakuntalaiset arvostelevat toisia siitä, että he käyvät kirkossa vain tavan vuoksi. Minusta se on oikein hyvä tapa. Ei ihmisiä tule moittia, kun he tulevat kirkkoon, vaan rohkaista.” Piispa oli viisas teologi ja osoitti sanansa ehkä kritiikiksi myös pietististä hengellisyyttä kohtaan.

Puolustan niitä ihmisiä, jotka erilaisissa vaikeuksissa ja kriiseissä turvautuvat kirkon diakoniatyön, perheneuvonnan ja sairaalapappien tukeen. Heitä on paljon ja heissäkin on paljon muita kuin kirkon jäseniä. Puolustan varusmiehiä ja -naisia, jotka saavat varusmiespalveluksen aikana sotilaspapeilta ja -diakoneilta opetusta ja tukea. Heissäkin on paljon uskoa ja monia liittyy myös kirkkoon tuona aikana. Puolustan noissa mainituissa tehtävissä työtä tekeviä usein julkisuudelle näkymättömästä, mutta erittäin tärkeästä työstä!

Puolustan ulkosuomalaisseurakuntien, merimieskirkkojen ja ”turistiseurakuntien” toimintaa ja siihen osallistuvia ihmisiä. Siellä näkyy paljon perinteistä kirkon uskoa suomalaisilla, jotka asuvat ulkomailla tai jotka viettävät lomaa tai oleskelevat lyhyempiä kausia ulkomailla. Merimiespappina opin silloin yksinkertaisen ja harmillisen asetelman: Moni merenkulkija oli eronnut kirkosta pettyneenä siihen, että heidän kirkollisverojaan ei voitu ohjata merimieskirkkojen työlle. Heissäkin oli paljon perinteistä uskoa tuosta huolimatta.

Puolustan ihmisten hiljaista uskoa, joka tulee esille hieman kuin esivanhemmillamme. Se tulee esille sitoutumisena vastuulliseen elämään, läheisistä huolehtimisena, ahkerana työn tekemisenä, apua tarvitsevien auttamisena ja suomalaisilla erityisesti luonnon keskellä sen pyhyyden kokemisena.

Puolustan kirkkomme työntekijöitä ja piispoja, jotka sitkeästi jatkavat työtään kirkon, evankeliumin ja ihmisten hyväksi. En ole pitkällä virkaurallani havainnut yhdenkään papin, piispan tai muun kirkon työntekijän toimivan perinteistä kirkon uskoa ja oppia vastaan. Päinvastoin monet ovat antaneet kirkolle ja ihmisille liikaakin, koko oman elämänsä.

Jos kirkosta halutaan tehdä oikeassa uskossa olemisen tyyssija, silloin unohdetaan kirkossamme ja maassamme ollut pitkä jatkumo perinteisen suomalaisen kirkon uskon vaalimisessa. Se ei ole pienen hengellisen ryhmän usko, vaan tavallisten, ehkä harvoin kirkossa käyvien suomalaisten usko. Siihen uskoon meidän tulee enemmän liittyä ja sitä uskoa meidän tulee pyrkiä sekä vaalimaan että vahvistamaan eri tavoin. Siinä voi olla kirkon hyvän tulevaisuuden siemen, ei sisäänpäin kääntymisessä ja opin rajojen tiukassa vetämisessä!

Toivo Loikkanen