Tämä liittyy Helsingin Sanomien tämän päivän "Tiedon jyvät"/ Tiede palstaan. Kuten on käynyt edellä blogeissani ilmi, olen innoissani luonnontieteiden kehityksestä niin humanisti kuin olenkin. Tänään törmäsin rajoittuneisuuteeni konkreettisesti!

Olin poimimassa mökin takapihalta omenapuiden maahan pudonnutta mätää ja kuivuudesta sekä muumiotaudista kärsinyttä satoa. Se on pantava jätteisiin, ei kompostiin. Kassi täyttyi. Jäljellä oli 3 kpl omenanraatoa. Ennekuin ehdin tarttua niihin päälle lehahti upea ruskehtava perhonen. Sen siivenkärjet olivat mustavalkoiset. Muuten se oli tummanruskea. Kuitenkin oranssi kehä kiersi sitä ylä- ja alasiivistä loisteliaasti. Tajusin, että perhonen oli AMIRAALI! (Kiitos lapsuuden perhospelikorttien ja luontoinnostuksen, jotka äitini ja ukkini iskostivat mieliin kesäpaikoissamme).

Amiraali empi. Se ei päässyt jäljelläoleville omenamädille heinätupsujen läpi. Niinpä se liki 30 minuutin  mietiskelymme jälkeen avasi siipensä ja lehahti pois. Tyttäreni kertoi, että Amiraali oli vieraillut pihapiirissä koko heinäkuun lopun ajan. Ihana ilmestys. Lapsuuteni kesissä nokkosperhonen oli joka aamuinen räpistelijä kesäkodin yläkerran ikkunoita vasten. Aika ahdistavaa. Päästimme ne heti ulos herättyämme.

Kun sisareni kuoli nuorena aikuisena, meediona esiintynyt naishenkilö lähetti minulle "siskoni nimissä" (en itse ottanut yhteyttä) sanoman: Sisareni tulisi luokseni perhosena, suruvaippana kesämökkimme (vanhempien) pihapiirissä. Annoin omituisen jutun olla. En halua nytkään puhua spiritismin puolesta. Se on ahdistava ongelma uskovalle: miten erottaa oikean tiedon väärästä. Minä en usko sisareni läsnäoloon perhosessa kuolemansa jälkeen. Kyllä sen sijaan pihapiiriimme ilmaantui yhtäkkiä ensi kertaa suurikokoinen alkukesän perhonen: suruvaippa, vuorenkilpien ystävä. Se laskeutui kädelleni, kun luin pihalla kirjaa. Se oli kuin rusetti päälaella, kun katsoin varjoani lukemani aikakauslehden aukeamalla.

Tämä nyt ei ole enää aktuaalista perhos-ajatteluani. HeSa:n juttu, pieni teksti, kertoo, että Yalen yliopistossa on onnituttu muuttamaan perhosten siipien väriä (ruskeasta violetiksi). Saavutus on sinällään "luonnollinen": ei ole kyse värjäämisestä! Värimuutos saatiin aikaiseksi "nopeasti eläimen väriä valikoivan jalostuksen ja evoluution avulla". Huhheijaa. Kohta en tunnistakaan suruvaippaa, nokkosperhosta enkä amiraaliani! Kiitos biologisen evoluution hyväksikäytön tässäkin asiassa.

Miksi hyväksikäyttö? Tekstilähde HeSa:ssa kertoo seuraava: "Luonnonvalintaa jäljittelevät algoritmit voivat ehkä tuottaa nopeammin uusia yhdisteitä kuin perinteiset kokeilut". Idean hienous on lähteen mukaan siinä, että "keino voi auttaa fyysikoita ja insinöörejä soveltamaan evoluution periaatteita, kun he suunnittelevat uusia materiaaleja". Olennaista asialle on, että "valikoiva jalostus" toteutti värimuutoksen muuttamalla perhosten siiven paksuutta.

Minun on vaikea omaksua perhosten siipien paksuntamisen ihanuutta, innovatiivisuutta, aineellista tuottoisuutta. Ilmeisesti kaiken kuluttava homo sapiens joutuu jo näinkin pitkälle keksiäkseen materian uusia muotoja kulutuskäyttöönsä! Päätäni huimaa. Ei kosmologia vaan tämä innovatiivinen biologinen materialismi. Pienen perhosen kokoinen, sen siipien värin muutos ja siipien paksuntaminen. Lentääkö tällainen eteläafrikkalainen "Bicyclus anynana" lainkaan paksuilla siivillään vai onko se laboratorion perhosterraariossa(?)  pelkkä paikalleenjysähtänyt olio? Tieteemme aikaansaama mutaatio.

Kun olin lapsi, äitini opetti, että perhosen siivet olivat varsin herkät. Niitä ei sopinut kosketella, jos poisti nokkosperhosia makuuhuoneen ikkunan edestä räpistelemästä. Pelkäsimme siskoni kanssa siipien hienoista väripölyä, jota ilman kuulemma perhoset eivät pystyisi lentämään. Koppasimme perhoset kuppeihin postikortti kantena ja heitimme ne avoimesta ikkunasta kupin ja kortin kera ulos pihalle, ettei vahinkoa olisi sattunut.

Olen pahoilani kaikkien siivellisten kohtalosta elämämme inhimillisessä todellisuudessa. Minulle siivekkäillä linnuilla ja perhosilla on oikeutensa olla ilman ihmistä elossa, lisääntymässä, luonnollisesti kuolemassa. Meilläkin on oma oikeutemme elämään, muttei loputtomiin toisten eliöiden varassa. Sanelemme hurjan paljon elämän loppuja lajeille, niiden hyötykäyttöä, täystuhoa aikaansaaden. Varmaan jokainen toivoo, että ebola saataisiin Afrikassa aisoihin kuten mustasurma aikoinaan. HIV oli lintuinfluenssan kera edellinen kauhuskenaario .Se saatettiin kalliiden takaiskujenkin (narkolepsia) kera nitistetyksi. Joten kuten.

On selvää, että haluamme elää! Perhoset eivät kerro halustaan. Eivät linnut, joiden sulosointuja iloksemme kuuntelemme (ja jossain Keskieuroopassa vangitsemme syötäväksi äänettömyydeksi). Minulle Amiraali oli omenaviinin hellyttävä juoppo, joka joutui pettymään anniskelustani. Odotan, että se palaa. Muumio-omenoita riittää rupisissa omenapuistossani, joista omenakehrääjän toukat käämivät suurimman sadon.