Oikea oppi vastaan oikea porukka
Puhujain ja seurakuntavanhinten kokous 1960, Heikki Saari: "Mutta asia on sillä tavalla, että vaikka kuinka oikean tunnustuksen ja opin pitää, jos on väärällä puolella, ei siellä tule autuaaksi."
Nyt kun olemme keskustelleet vl-seurakuntaopista, muutamia huomioita asiaan liittyen. Kun Joona Korteniemi blogissaan perusteli oikeaa seurakuntaa oikealla opilla ja oikealla Raamatun tulkinnalla, edesmennyt vanha saarnamies Heikki Saari piti niitä asioita merkityksettöminä, jos ei ole oikeassa porukassa.
Joona Korteniemi: "Emme uskalla luvata pelastusta uskon suhteen välinpitämättömille tai heille, joiden kanssa olemme eri mieltä Raamatun tulkitsemisesta."
Toinen huomio, mikä näistä keskusteluista jäi mieleeni on Antti Järvisen lausahdus: "Määräävä tekijä on, onko synnit anteeksi ja oikea rauha sydämmellä."
Raamatun mukaan synnit ovat anteeksi uskon kautta Kristukseen. Ja tästä seuraa rauha sydämellä, rakkaus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Ihminen on kautta historian yrittänyt määritellä, millä tavalla uskotaan oikella tavalla Kristukseen. Kuka Kristukseen uskova voi ja uskaltaa tuomita toisen Kristukseen uskovan kadotukseen Raamattuun perustumattomalla asialla? Kuka uskaltaa kieltää Jumalan voiman toisessa Kristukseen uskovassa ihmisessä? Kuka voi nähdä toisen ihmisen sydämeen, onko siellä oikea rauha?
Noh, vl-liikkeessä ajatellaan, että siellä annetaan synnit anteeksi oikealla tavalla, kun ne annetaan anteeksi "Jeesuksen nimessä ja veressä", josta "autuaaksitekevästä" tapahtumasta ei löydy yhtään malliesimerkkiä koko Raamatusta.
Minua kiinostaisi nyt saada selville selkokielinen selitys sille, millä Raamattuun perustuvilla asioilla vl-ihmiset perustelevat oikean uskon olevan juuri vl-liikkeessä. Voit lähettää vastauksen myös s-postiini, jos et tohi tänne kirjoitella: vuklu@hotmail.com
En kysele niinkään tuntemisiin perustuven asioiden perään, kuten "tunnen rauhan sydämessäni", sillä niin tuntevat miljoonat muutkin maapallon matkustavaiset. Myöskään oikeaan rakkauteen perustuvista selityksistä en ole kiinnostunut, koska monissa muissakin piireissä koetaan ihan aidosti samalla tavalla: "Meillä on rakkaus keskenämme." Liioin en ole kiinnostunut "henki vastaa" selityksistä, koska henki voi vastata niin monella tavalla kuin on erilaista mielipidettäkin asioista.
Ylipäätään tuollaiset "tuntemisiin" perustuvat asiat ovat enempikin yhteisöllisiä, joita voidaan kokea ihan missä tahansa kultapossukerhosta jalkapallojoukkueeseen, puhumattakaan siansaksakerhosta. Eli vahvan yhteenkuuluvaisuudentunteen voi saada aikaiseksi ihan mikä tahansa yhteinen agenda, päämäärä tai elämänkohtalot. Mutta tavallaan juuri nämä asiat junttaantuvat parhaiten selkäytimeen ja antavat turvallisuudentunnetta ja saattavat olla parhaita perusteluita ajatella ja toimia tietyllä tavalla.
Armo, ei ole taipuvainen junttaantumaan selkäytimeen, se suorastaan luiskahtaa sieltä samantien pois jos sitä sinne yrittää tunkkasta, se ei ole suostuvainen pysymään siellä. Johtuneeko siitä, että se tulee ihmiselle täysin ulkopuolelta...? "Armokin armosta", kuten eräs vantaalainen iäkäs puhuja usein sanoi. Sitä ei voi sitoa itseensä, sitä ei voi konkretisoida, sitä ei voi hallita, sen voi vain antaa laskeutua nöyrään sydämeen. Jos voi. Mistä tulee nöyryys antaa armolle sijaa...?
55 kommenttia
Jussi Tynkkynen kirjoittaa vanhoillislestadiolaisuuden tulevaisuudesta :
”- – liikkeen kasvu on pysähtynyt eikä tulevaisuuskaan näytä kovin valoisalta.”
Pahoin pelkään, että Jussin toiveikkuus vl-liikkeen pikaisesta kuihtumisesta lienee kovasti ennenaikainen.
Rauhanyhdistysten yhteenlaskettu jäsenmäärä on yli puolitoista-, melkein kaksinkertaistunut vuodesta 1970 vuoteen 2010. Samana ajanjaksona lähes kaikkien muiden kristillisten järjestöjen jäsenmäärät ovat laskeneet. Joidenkin dramaattisesti.
Päivämiehen levikki on kasvanut vuoden 1995 vajaasta 21 000:sta vuoden 2012 24 000:een. Melkeinpä kauttaaltaan kristillisten lehtien levikki on kyseisenä ajanjaksona laskenut. Tiedot ovat peräsin KotimaaPron uutisesta.
Sosiologinen yhteisö on painottunut seurakuntaopissa etenkin silloin, kun liike tavalla tai toisella on joutunut vakavasti vetämään rajaa eriseuraisiin.. Nyt sellaista ei liene näköpiirissä. Yksittäisten ääriliberaalien teologien äänenpainot eivät vielä ole ”eriseura.”
Luin vähän aikaisemmin Joonan blogin liittyen seurakuntaoppiin, ja ilahduin kuin ymmärsin hieman paremmin sen syitä. Olen usein ollut hämmentynyt, mistä ilmiössä on kyse. Kokemukset torjutuksi tulemisesta ja hengellisen yhteyden puuttumisesta ovat ajaneet kyselemään. Hän (Joona) puhui postmodernista relativistisesta totuuskäsityksestä, mikä on ristiriidassa absoluuttisen totuuden kanssa. Jos näin maalaisjärjellä ymmärsin oikein, niin pitää olla kaikessa samaa mieltä, mikä koskee oppia ja elämäntapakysymyksiä. Muuten ei voida pitää oikealla tavalla uskovana. Siltä pohjalta ymmärrän seurakuntaopin perustan. Kiitos Joonalle selventävästä kirjoituksesta.
Olen joskus jutellut katolisen, ortodoksin ja helluntaikirkkoon kuuluvien kanssa hengellisistäkin asioista. Ei ole ihan kaikesta oltu samaa mieltä, mutta tuntui hyvältä kokea hengellistä yhteyttä ja uskoa olevan muuallakin kuin omassa kirkossa.
Liikkeen monet jäsenet, joita tunnen, herättävät kunnioitusta ja arvostusta. He omalta osalta edustavat niitä lukuisia hyviä asioita mitä yhdistyksessä on. Eräs tuntemani vl isä sanoi mulle kerran Lutheria lainaten: ”Taivaassa on niitä, joita ei luultu sinne pääsevän, sieltä puuttuu niitä, joitten luultiin sinne pääsevän ja kaikken suurin ihme on, jos minä ite pääsen sinne.” Olin silleen, et kuule en vois olla enempää samaa mieltä.
Panu, ”Opin nieleminen” edellyttää ainoastaan sydämen uskoa, sellaista elävää uskoa jota jo Laestadius korosti.
Joona ehkä tarkoitti, että ajallemme ominaisen postmodernin relativistisen totuuskäsityksen omaavan ihmisen on kovin vaikea ymmärtää, että voisi olla yksi totuus.
Sitäpaitsi: Erityisesti toisen maailmansodan jälkeen tapahtui suomalaisessa teologiassa sellainen muutos, että metafysiikka, Jumalan ilmoitus ja totuuskysymykset syrjäytettiin. Samalla unohdettiin, että hengellisiä asioita tuli tutkia hengellisesti. Tutkimuskohteeksi tuli ihminen ja hänen uskonkäsityksensä. Etiikka ja moraalifilosofia.Samalla totuus relativisoitui, ja siivottiin teologienkin tutkimusagendalta pois.
Tämä Joonan postmoderni relativistinen käsitys e i ole relevantti silloin kun puhutaan muista herätyskristityistä. Ei ole mitään oleellista eroa tulkinnoissa pelastumisesta ja uskovan elämästä.
Ainoa ero on ehtoollisoppi, jossa SRK on hylännyt luterilaisen opetuksen ehtoollisesta armoateriana.
Tämä asia tuli jo esille yrityksessä selittää tätä seurakuntaoppia pietismin historialla ja ecclesiola-käsitteellä, mutta ei hän se ole mahdollista. Pietismin isät opettivat aivan toisin.
En kuvittele, että kukaan ihminen pystyy suuren liikkeen opetusta kritiikillä muuttamaan, mutta oltaisiin nyt edes rehellisiä kun kannetaan ainoan oikean uskovan nimeä.
Kari-Matille voin kertoa tehneeni ratkaisun pyhäinpäivän jälkeisenä maanantaina 1967 noin kellio 16:45, ja sen jälkeen joka päivä, paitsi joskus on uni vaivannut.
Kari-Matti, kysyit minulta parannuksen teosta, kuten minä kysyin ahkeralta uskovien kriitikolta – ja me molemmat saimme selvän vastauksen. Ei se sopimaton kysymys ole. Vastauksen antamiseen pitäisi ainakin Pietarin mukaan olla aina valmiina..(1 Piet 3:15)
En tiedä, onko mielessäni Saarnivaaran seurakuntaoppi. Olen silmäillyt pietististä traditiota, jota LLL ja Raattamaa loppupelissä edustivat. Olen kutsunut sitä Rossolais-italialaiseksi seurakuntaopiksi. Kristikunta on kuin suuri pizza ja ecclesiolat ovat kuin raikkaita tomaatin siivuja venyvän juuston ja anjovisfilieiden seassa.
Meidän ihmisten saamasta rakkauden lahjasta riippuu, miten täydellisenä muihin nähden kukin tomaatinsiivu itseään pitää.
M. Luther kirjoitti aikoinaan teoksen ”Kirkolliskokouksista ja kirkoista”. Sen mukaan toisilla sana on puhtaana, toisilla ei aivan puhtaana. mutta KUITENKIN tulevat hekin autuaiksi.
Missä on nyt tämä Joonan Blogissa esitetty vaatimus a) yhdestä nimellisesti tunnetusta yhteistöstä (ry:t)? b) samanlaisesta Raamatun tulkinnasta? (kaikessa)
Lutherin mukaan nähkääs 1. kirkon tuntomerkki on sana:
1) Voimme tuntea p y h ä n kristikansan siitä, että sillä on Jumalan pyhä sana. Toisilla on Sana aivan p u h t a a n a, toisilla e i aivan p u h t a a n a. Niistä, joilla se on puhtaana, sanotaan, että he rakentavat perustukselle kultaa, hopeaa, jalokiviä; niistä, joilla se on epäpuhtaana, sanotaan, että he rakentavat perustukselle heiniä, olkia, puuta, mutta tulevat kuitenkin autuaiksi ikään kuin tulen läpi, josta jo edellä on puhuttu enemmän kuin tarpeeksi……..
Kari-Matti ” Ehkä Jorma ja/tai moni muukin voi allekirjoittaa tämänkaltaisen “saarnivaaralaisen” seurakuntaopin? Joonankin seurakuntaoppi jossain määrin hipoo tätä.”
Jorma ” Kari-Matti, kysyit minulta parannuksen teosta, kuten minä kysyin ahkeralta uskovien kriitikolta – ja me molemmat saimme selvän vastauksen. Ei se sopimaton kysymys ole. Vastauksen antamiseen pitäisi ainakin Pietarin mukaan olla aina valmiina..(1 Piet 3:15)”
Kari-Matilla ja Jormalla hyvää keskustelua 🙂
Mietin tässä, että käsitteillä on monenlaisia merkityksiä. Parannus mielestäni itsessään on melko tavallinen asia. Se on kääntymystä, katumusta ja mielenmuutosta, mutta parannuksen yhteydessä se on Jumalan puoleen kääntymistä, hän mahdollistaessaan mielenmuutoksen sekä katumuksena ymmärrystä, että nyt on toimittu pahasti. Oikeastaan aika yksinkertaisia asioita, jotka useimmat voi kaivaa muististaan oman kokemuksen valossa.
Kilvoitusta pidän pyrkimyksenä pysyä tai pyrkimystä siihen, mikä ymmärretään Jumalan tahdoksi omassa elämässä. Toisen puolesta on aika vaikeaa kilvoitella. Tämänkin voi oikeastaan tuntea kokemusperäisenä arjessa oikeintoimisena, mutta tässä tapauksessa kilvoitellaan pyrkien ymmärtämään Jumalan tahto sanan valossa ja tietoisuutena siitä kuinka omassa tilanteessa on toimittava. Niillä joilla on jokin oppi, niin lienee kilvoittelevat myös sen ohjeissa.
Tartun vielä tuohon nimi käsitteeseen, vaikka menee hiukan toistoksi. Vanhassa sekä uudessa testamentissa nimi edusti henkilöä ja näin ollen nimeä voitiin pitää teon suorittajana. Tästä tulee Hänen nimessään pelastutaan ja Hänen nimessään saadaan syntejä anteeksi. Sen voi kertoa toiselle.
Täällä netissä on hyvä tiedostaa käsitteiden erilaisuus.
Panu Saarela, kysyin sinulta mielenmuutoksen kokemuksia ja vastauksesi kertoo meille ihan kaiken tarpeellisen.
Otin aiheen esiin, että edes jossain määrin ottaisit huomioon, että puhut elävistä uskovista ihmisistä. On masentavaa lukea, kun korvaat tiedon ja asioiden hallinnan muunnetulla totuudella ja suunsoitolla. Pari esimerkkiä alempana: Jostain kumman syystä mieleeni tulee lintulauta ja lumiukko.
>>> Ja samalla karkottaa ihmisiä Kristuksen luota ties ja minne.>>>> PS >>>> Kari-Matti, sitä ihmettelen, ettei Laestadius elävästä uskostaan huolimatta niellyt vl-liikkeen seurakuntaoppia.>>>>PS
Kirjoittaja
Vuokko Ilola
Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suvanteissa, pyörteissä, myrskynsilmissä ja sen opetuksen läpivärjäyksessä rapiat nelikymppiseksi kasvanut naisimmeinen.
Oikea oppi vastaan oikea porukka?
Jos tällä viitataan nykyvanhoillislestadiolaisuuteen (SRK -lestadiolaisuuteen) niinkuin arvelen Vuokon viittaavan, vastaus on yksiselitteisesti: Oikealla puolella ja oikeaan porukkaan kuuluminen on merkitsevää ja ratkaisevaa pelastuksen kannalta. No, minäpä kirjoitan taas kerran oman näkemykseni ja käsitykseni tästä, koska tämä on eräs mieliaiheeni. 😉
Tätä Vuokon siteerausta vuodelta 1960 voidaan oikeastaan pitää SRK -lestadiolaisuuden syntysanoina: ”Mutta asia on sillä tavalla, että vaikka kuinka oikean tunnustuksen ja opin pitää, jos on väärällä puolella, ei siellä tule autuaaksi.”
Tästä ne oikeastaan alkoivat, harhaan meno ja harhaopit. Näillä sanoilla, vahvistettuna kovilla otteilla, kovalla sisäisellä kurilla, maailmanlopun pelottelulla ja maailmallisuuden demonisoinilla pakotettiin vanhoillislestadiolaiset valitsemaan puolensa. Vasta vähän myöhemmin laadittiin kasvu- ja selviytymistrategia näiden periaatteiden varaan.
Mitä SRK -lestadiolaisuudessa tai SRK-lestadiolaisilla on sellaista, jota muilla kristinuskon piirissä elävillä ei ole? Ei heillä ole mitään muuta kuin edellä mainituilla keinoilla saavutettu tiivis yhteisöllisyys, eräänlainen illuusio jumalanvaltakunnasta, lujaksi rakennettu luottamus ja kuuliaisuus Saara-äitiä kohtaan sekä luja usko siihen että vain siinä joukossa on ainoa oikea raamatuntulkinta, Pyhä Henki ja pelastus. Sama Raamattu heillä on kuin muillakin kristityillä, mutta omaperäiset tulkinnat ja ”vain me”-oppi erottavat heidät muista kristityistä. Muista erottautuminen on se heidän oma tärkeä juttunsa.
Jokainen meistä tietää, että vanhoillislestadiolaisuus on ollut alusta saakka leimallisesti sukujen ja sukuhaarojen uskonto. Liikkeen piiriin on tullut väkeä hyvin vähän perinteisten vl-sukujen ja vl-sukuhaarojen ulkopuolelta. SRK:n strategit tunnistivat tietysti tämä erityispiirteen, jonka vahvistamiseksi kehitettiin tehokas koulutus- ja kasvatusjärjestelmä, joka huolehtii siitä, että sama usko ja opetus siirtyy varmasti ja oikeassa muodossa suvuissa vanhemmilta lapsille ja sukupolvilta toisille. Liikkeen omat pyhäkoulut, päiväkerhot, raamattuluokat, rippikoululeirit, nuorten illat, seurakuntapäivät, kansanopistot, leirikeskukset ja paikallisen ry:n seurat 1-2 kertaa viikossa varmistavat kotona tapahtuvan ”vain me”-kasvatuksen.
Vaikka koulutus- ja manipulointijärjestelmä toimiikin varsin tehokkaasti, siitä huolimatta on tarvittu ja tarvitaan edelleenkin tiukkaa sisäistä kuria, runsaasti sääntöjä ja kieltoja, tiukkaa ehkäisykieltoa, tehokasta valvonta- ja tarkkailukäytäntöä, puhutteluja ja hoitokouksia. Ja vaikka syntyvyys on vielä toistaiseksi 2-3-kertainen muuhun väestöön verrattuna, liikkeen kasvu on pysähtynyt eikä tulevaisuuskaan näytä kovin valoisalta. Syynä tähän ovat nähdäkseni em. toimintatavat ja epädemokraattinen/autoritäärinen johtamisjärjestelmä, naisten alistettu asema, joita ei enää pidetä yleisesti hyväksyttävinä nykypäivänä. Etenkään nuoret eivät tällaista systeemiä helpolla omaksu.
Toinen selkeä syy on nähdäkseni internet ja sosiaalinen media, jotka ovat nykyisin myös kaikkien SRK-lestadiolaisten saavutettavissa, toisin kuin synnillinen TV. Internetin ja somen kautta aiemmin ylhäältä johdettu ja suljettu yhteisö vähitellen avautuu maailmaan ja sekularisoituu. Siteet liikkeen opetuksiin löystyvät vähitellen ja sitoutuminen liikkeeseen ja sen opetuksiin väistämättä höltyy. Minun mielestäni tämä on terve kehityssuunta.
Ilmoita asiaton kommentti