Muutamia vuosia sitten oli kaunis, syksyinen päivä kuten nytkin. Olin vaeltelemassa Enossa Ahvenisen suunnalla ja päädyin siellä Pielisen rannalla juttelemaan toisen vaeltajan kanssa. Aikamme ilmoista ja muista yleisistä juteltuamme keskustelukumppanini tunnisti minut: ”Sinä taidat olla se, josta puhuimme, että kysyisimme sinua raamattupiirimme uudeksi vetäjäksi!”. Edellinen vetäjä oli kuulemma muuttanut Etelä-Suomeen. Keskustelukumppani koetti kovin markkinoida tuota tehtävää. Sanoi muun muassa, että ovat tilanneet opiskeluun kirjaset jostain, muistaakseni Kristillisestä Opintokeskuksesta, ja ”ohjaajallekin on materiaalipaketti tilattuna. Siinä on valmiina kysymykset ja niihin kaikki vastaukset”.
Keskustelukumppanini ei siis todellakaan tuntenut minua. Ei voisi vähempää kiinnostaa tuollaisen piirin vetäminen, jossa kaikki on valmiina ja omat aivot saa laittaa narikkaan. Jos olisi tuntenut minut ja todella halunnut piirilleen vetäjän, olisi koettanut motivoida sanomalla ”saatte vapaasti valita aiheet ja itse valita käsittelytavat”.
Tuli tämä episodi mieleeni lukiessani Kari Kuulan blogista kommentteja Heikki Räisästä koskevaan kirjoitukseen. Itsekin kommentointiin syyllistyin ja sain vastakysymyksiä, joihin koetan tässä vastailla.
En siis pidä valmiista malleista tai helpoista ratkaisuista. Siksi olen ihastunut, viehtynyt ja mielelläni aikaani viettänyt Raamatun tieteellisen tutkimuksen parissa. Tietenkään tieteellinen tutkimus ei ole totuus, ei ainakaan ainoa sellainen. Se on yritys haarukoida totuutta tiettyjen ehtojen kautta. Ei Heikki Räisäsellä, ei Kari Kuulalla tai kenelläkään muullakaan eksegetiikasta väitelleellä ole lopullista totuutta vaikkapa ylösnousemuksesta. Heillä on johtopäätöksiä lähdetekstin ja muiden sitä sivuavien tutkimusten perusteella.
Osa ihmisistä ilahtuu ja hakee ratkaisuja, joita keskustelukumppanini siellä rannalla tarjosi. Sellaista, missä on materiaali valmiina, missä on valmiit kysymykset ja vastaukset. He lukevat Raamattua näin ja saavat siitä ravintoa, lohtua, neuvoja ja rohkaisua. Heillä ei ole mitään syytä epäillä vaikkapa Exodus-tarinaa: Mooses on heille historiallinen henkilö ja israelilaisten matka Egyptistä luvattuun maahan on tapahtunut juuri Mooseksen kirjoissa kuvatulla tavalla. Onpa keskuudessamme vielä niitäkin, jotka pitävät Pentateukkia sanasta sanaan Mooseksen itsensä kirjoittamana.
Tutkijoissakin on edustettuina tähän kysymykseen ääripäiden vastauksiin päätyneitä. On niitä, jotka pitävät kertomusta puhtaana fiktiona, vähän Sammon ryöstön tarinaan verrattavana folklorena. On toisaalta niitäkin, jotka pitävät sitä historiallisena tosiasiana. Joosuan ja Tuomarien kirjojen valloitussotia ei taideta samassa määrin pitää yksinomaisena faktana – sen verran vakuuttavia ovat arkeologiset löydöt maan asuttamisesta rauhanomaisen rinnakkaisasutuksen keinoin. Sodat eivät olleet niin suurimerkityksisiä kuin mitä pelkkää Raamattua lukemalla voisi olettaa. Voisi muuten olla hyvä nykytilanteessa siellä kärvisteleviä tästä muistuttaa.
Ehkä totuus Mooseksen ja erämaavaelluksen historiallisuudesta on jossain siellä puolivälin keskipaikkeilla. On aika varmaa, että pienistä heimoista suuren valtakunnan lähellä on käyty niin vapaaehtoisesti kuin sotasaalisorjinakin työssä. On varmasti myös lähdetty erilaisista syistä ja erikokoisina ryhminä. Varmasti on lähdetty myös pakoon epäinhimillistä kohtelua vastoin työnantajatahon suostumusta. Eikä ole mitään syytä epäillä sitäkään, ettei tällaisilla lähtijöillä olisi ollut mukana oma Mooses, matkanjohtaja.
Mihin siis jotkut tarvitsevat tietoa erämaavaelluksen historiallisuudesta tai laajemminkin Raamatun tekstien kaikkinaisesta paikkansapitävyydestä geologian, esihistorian, parisuhdepolitiikan tai ylipäänsä minkä tahansa elämän osa-alueen kohdalla? Hakevatko he sitä, mitä keskustelukumppani Pielisen rannalla koetti tarjota, ”siinä on valmiina kysymykset ja niihin kaikki vastaukset”? Onko Jumala kenties antanut meille muitakin keinoja lähestyä maailmamme todellisuutta? Vai pelottaako maailman monimutkaisuus ja vaikeaselkoisuus niin paljon, että on yksinkertaisesti helpompi tyytyä Raamatun vastauksiin ja siirtyä siilipuolustukseen evoluutiota, sosiologiaa, neurologiaa tai muita Raamatun kirjaimellisen tulkinnan kumoavia tieteenaloja vastaan?
Haluaisin uskoa, että kyseessä ei ole ihmistyypin yksinkertaisuus. Haluaisin ajatella, että meitä on monenlaisilla aivorakenteilla varustettuja ihmisiä – ja hyvästä syystä – täällä omaa elämäntehtäväämme miettimässä, jotta maailmankuvasta tulisi moniulotteinen ja harmonisesti tarkoituksenmukainen. Toiset haluavat opeoppaan, jossa on valmiina kysymykset ja niihin vastaukset. Sitten on meitä hankalia kyselijöitä. Muistaakseni eräs semmoinen naulasi joitain teesejäkin erääseen oveen puolustaakseen kantaansa. Tunnetuin seurauksin.
Hyvää pohdintaa, Elias. Itseäni on askarruttaneet samantyyppiset kysymykset.
Mene vetämään sitä piiriä mutta sillä ehdolla, että saat vapauden päättää aiheet ja kysymykset. Tai oikeastaan on parempi kysellä ihmisiltä, mitkä aiheet heitä itseään kiinnostaisivat ja suunnitella piirit niiden pohjalta. Olisit taatusti asiaanpaneutuva vetäjä, joka heittää lopuksi kiperät kyssärit.
Miksu, tämä kuvaamani juttu oli tapahtunut vuosia sitten, joten piirillä lienee jo uusi vetäjä ja käsittääkseni ryhmä nimen omaan halusi käydä läpi juuri tuon materiaalin, jota olivat hakeneet. Toivottavasti löysivät vetäjän.
Mutta tuollainen vapaasti suunniteltava raamattupiiri olis kyllä kiva….
Olin näköjään jo unohtanut blogin ensimmäisen lauseen siinä vaiheessa, kun aloin kommentoida..
Tuosta kysymyksestäsi, miksi jotkut haluavat selkeät raamit, toiset vapautta. Minulla ei ole siihen vastausta mutta olen pohtinut samaa. Ilmiöhän ei rajoitu mitenkään uskonnolliseen alueeseen, vaan ihmiset voivat olla pomminvarmoja asiastaan ja tulkinnoistaan esim. missä tahansa tieteenalassa, ideologiassa tai vaikka terveyteen liittyvissä asioissa siinä missä toiset liittävät kaikkeen ehkä-etuliitteen. Varför?
Uskonnollisessa viitekehyksessä vaikuttanee paljon se hengellinen traditio, mihin on kasvanut. Tosin jotkut tempovat itsensä liian ahtaiksi kokemistaan piireistä irti aikuisena, toiset jäävät ja ilmeisesti ihan tyytyväisinä.
Kristittynä mietin paljon sitä välillä, miten aitoa uskonyhteyttä sitä voi tuntea ihan eri tavalla ajattelevien ja Raamattua tulkitsevien ihmisten kanssa. Täällä blogifoorumilla se ei pääse esiin, kun on keskitytty vääntämään mielipiteistä ja tulkinnoista, mutta tosielämässä niistä harvoin tulee puhuttua vaikka tietäisikin, että tuo nyt on tuollainen ja minä olen tällainen. Henki nousee silloin tärkeämmäksi niin kuin pitääkin. Minulle se on todistus siitä, miten paljon suurempi Kaikkivaltias on ihmisten uskomusjärjestelmät.
Nykyisin olen aika vakuuttunut siitä, että psykologialla on suuri merkitys sekä tieteen että populaaritieteeln kysymysten tekemisessä.
Kun kysytään sitä mitä ajattelen Raamatusta, niin samalla kysytään sitä, mikä on suhteeni auktoriteetteihin koska Raamattu on pelannut ulttimaata auktoriteetin roolia niin kauan läntisessä kulttuurissa..
Elämämme alkaa auktorieteeteistä totaalisesti riippuvaisina. Syntyy yhteispeli, josta seuraa erillaisia asenteita auktoriteetteihin.
Heihin voi jäädä elinikäisesti riippuvaiseksi. Heistä voi vapautua ,mutta säilyttää kriittisen riippuvuuden,terveen itsenäistymisen.
Sitten voi olla se tavallinen ikuinen sota kaikkia auktoriteetteja vastaan.
Kaikki kapina auktoriteetteja vastaan jättää syyllisyyden tunteen kun on oltu tuhmia.
Syyllisyyttä hoidetaan joko alistumalla ja siten vahingoittamalla sieluaan tai kapinomalla yrittäen tulla omaksi auktoriteetikseen.
Jos on tuuria ja kysyminen sujuu normaalisti, niin suhde auktoriteeteihin löytää kompromissin kun itse joutuu vastuullisele paikalle isänä ja äitinä. Parhaassa tapauksessa ystävystyy auktoriteettien kanssa mutta säilyttää hyvällä omallatunnolla oman ajattelunsa.
Sama juttu humaniststen tieteitten maailmassa. Siellä alistutaan elämänikäiseksi oppilaaksi siis tytär tai poika asemaan , tutkija esikuvan suhteen . Tai sitten haluaa tulla omien teorioittensa kautta aatteeliseksi äidiksi tai isäksi usein kapinoiden entistä opettajaansa vastaan.
Raamattu on mielenkiintoinen projektiopinta johon omat elämänteemat heijastuvat epäsuorasti.
Itse olen ankarasti kriittinen kirjaimellista Raamatun tulkintaa vastaan . Samalla olen hyväksynyt sen kertomukset unikertomuksina , myytteinä, jotka tulee tulkita siihen kätketyn sellaisen totuuden takia jota ei valvetilassa kestä nähdä .
Mielenkiintoinen kommentti Markulta. Erityisesti viimeinen lause.
Mitä uhmakkuuteen tulee, olen huomannut, että oman jälkikasvun myötä lähes patoamaton raivokkuuteni kaikkia mahdollisia auktoriteetteja kohtaan on hiukan asettunut. Raamattu jättää minut yhä useammin miltei välinpitämättömäksi. Uskon muut aspektit ovat tulleet yhä tärkeämmäksi.
Pyrin suhtautumaan Raamattuun samoin kuin Jeesus. Hän sanoi: ”Niin kuin oli Nooan päivinä… Niin kuin Joona oli meripedon vatsassa… Ettekö ole lukeneet, miten Jumala jo alussa…” Hän ei asettanut Vanhan Testamentin kertomusten historiallisuutta kyseenalaiseksi. Hän käytti Raamatun sanoja torjuakseen kiusaukset, niistä hän löysi kutsumuksensa, rohkeutensa, ilonsa ja lohdutuksensa. Niistä hän eli. Oliko hän siis hieman yksinkertainen ihmistyyppi, joka ei osaa kyseenalaistaa?
Viittasit blogissa Lutheriin. Häneen ei voi tässä yhteydessä vedota, sillä hänen kriittiset kysymyksensä eivät kohdistuneet Raamatun luotettavuuteen vaan kirkon käytäntöihin. Niihin liittyen minäkin osaan olla kriittinen ja voisin laatia omat nykykirkkoon liittyvät teesini, jos olisin sellaisessa asemassa, että siitä olisi mitään hyötyä. Kirjoituksissaan Luther nimenomaan korostaa Raamatun arvovaltaa. Se on Jumalan kohtaamisen väline, johon on suhtauduttava Jumalalle kuuluvalla kunnioituksella.
Valmiista vastauksista olen samaa mieltä. Mutta valmiista kysymyksistä minulla on hyvää kokemusta. Olen ollut mukana raamattupiirissä, joka pohjautuu valmiisiin kysymyksiin mutta ainoatakaan vastausta ei anneta. Olen kokenut kysymykset erinomaisina. Ne auttavat tekemään tärkeitä löytöjä. Niiden avulla on myös herännyt lisää kysymyksiä, joita olemme pohtineet. Niin itseriittoisia emme yksilöinä ole, että vain omilla kysymyksillämme voisi olla merkitystä.
Enkä tiedä, onko Raamatun kertomusten historiallisuuden kyseenalaistaminen kovin omintakeista. Usein sellaiset kysymykset heräävät, kun joku eksegeetti huomaa ensin kyseenalaistaa jotain.
Olisi kiinnostavaa saada tietää, mitä merkittävää uskonelämälle koituu esim. siitä, että ei usko Exodus-kertomuksen tai joidenkin muiden Raamatussa kerrottujen tapahtumien historiallisuuteen. Miten ne voivat edesauttaa jumalasuhteen kehittymisessä?
Ainakin Merenlahti, Kylliäinen ja Riekkinen ovat kirjoissaan päätyneet hyvin hedelmättömään lopputulokseen: Jumalasta ei voi tietää eikä puhua mitään. Ja kuitenkin Raamatun mukaan Jumalan oli tarkoitus ilmoittaa itsestään.
Luther rtuntulkinta oli kuitenkin pelastushitoriallinen, ei sanainspiroitunut. Kirjaimellinen raamatuntulkinta on eri aikoina tarkoittanut eri asioita. Ensimmäisinä vuosisatoina kirjoitusten kirjaimellista tulkintaa edusti usein allegorinen tulkinta.
En henk. koht. missään tapauksena näe kirjaimellista raamatuntulkintaa ohjenuorana pitäviä ”yksinkertaisina”/”vähemmän älykkäinä” tai muuta vastaavaa hölynpölyä. Sen sijaan voisi olla mielenkiintoista pohtia aikamme kirjaimelliseen raamatuntulkintaan vankkumattomasti luottavien psyyken rakennetta psykoanalyyttisen teorianmuodostuksen valossa.
Toki Raamatun paikalle voi kukin vaihtaa mieleisensä totaalisen maailmanselityksen.
Kylliäinen ei ole eksegeetti. Riekkisen ja Merenlahdenkin kristologioita pidän siksi keskenään erilaisina, etten lähtisi niitä niputtamaan samaan. Paitsi tietysti,jos haluaa lietsoa viholliskuvaa…
Eikä kristinusko ole Jumalan lähestymistä tietämisen tai oikeassa olemisen kautta, vaan uskolla ja rukouksella.
Tuosta, että historiallisuuden kyseenalaistaminen ei ole kovinkaan omintakeista, olen samaa mieltä, Suuresti arvostamani VT:n eksegetiikan professori Timo Veijola sanoi aikoinaan, että historiallisuus on VT:n herättämistä kysymyksistä turhin ja pinnallisin.
Myös tuosta Lutherin väitteestä (eikä hänkään ollut kuin tavallinen opettaja teesejään julkaistessaan) että Raamattu on Jumalan kohtaamisen väline, olen samaa mieltä ja iloinen, että se tuli tähän keskusteluun. Miten Raamattu olisi yhtään vähempää Jumalan kohtaamisen väline, vaikka Mooses ei koskaan olisikaan taaperrellut 80 vuotta erämaassa?
Tuo kysymyksesi ”mitä merkittävää.. ”on hyvä. Ainakin se on äärimmäisen rakentavaa, että mikäli Raamattu ja muu tietämys ovat ristiriidassa (vrt. luomiskertomuksen kuusi ’päivää’), ei tarvitse hylätä analyyttista osaa itsestään voidakseen lukeutua kristittyjen joukkoon.
Jeesus puhui kuulijoiden hyvin tuntemien kertomusten kautta viitatessaan Nooaan tai Joonaan. Sitä ei tarvitse välttämättä pitää kannanottona kertomusten historialliseen totuuteen. Voihan nykyajan saarnamieskin viitata vaikka Punahilkkaan tai Hamletiin.
Olisi ehkä hyvä muistaa, että kristillisessä raamatuntulkintaperinteessä hengellinen, toisin sanoen spirituaalinen rtuntulkinta oli vallitseva toistatuhatta vuotta. Itse Paavali oli sen ensimmäinen edustaja.
Mun mielestä erityisesti luterilaisesta ortodoksiaa, mutta myös pietismiä saamme kiittää myös paljosta pahasta. Ainakin siitä, että Raamattu halutaan ymmärtää ”selväksi Jumalan sanaksi.” Minulle Raamattu on ihmisten kirjoittama kirja, jossa voi olla jotain myös Jumalasta., paha sanoa mitä. Silti sitä tulee lukea, ja Jumalasta puhua, vaikka kaikki lauseet, jotka jotain Jumalasta väittävät ovat lopulta kauhistuttavan vääriä.
Tämä tietysti johdattaa nk apofaattiseen teologiaan, josta olen ollut itse jo vuosia viehättynyt. Siitä asti kun kirjoitin suuresti arvostamalleni dogmatiikan emerituslehtori Pauli Annalalle ensimmäisen esseen Pseudo-Dionysioksesta. Luther muuten toki korosti Raamattua ”Jumalan kohtaamisen paikkana”, mutta vaati ensin tiettyä hengellistä ”virittäytymistä” Raamatun sanomalle…
Jep. Kun Paavali perusteli evankeliumin julistajien elättämistä Mooseksen lain kohdalla ”älkää sitoko puivan härän suuta”, hän tuli hengellistäneeksi hyvin konkreettisen (ja inhimillisesti kauniin) Mooseksen lain.
Otin Kylliäisen ja Riekkisen esiin raamattukriitikoina, koska viimeisimmäksi olen heidän ajatuksiaan lukenut. Että Kylliäiselläkö olisi oikein kristologia??
Kyllä minä Veijolan tunnen, Pauli Annalan myös, vaikken ole teologiaa Helsingissä opiskellutkaan. Mutta tähän voisin sanoa Paavalin tavoin: ”– mitä he itseasiassa olivat, on minusta yhdentekevää, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä.”
Kristillisessä uskossa on hienoa se, mitä Paavali 1. Korinttolaiskirjeen 1 luvun lopussa ja 2. luvussa opettaa. Oppineisuus ei takaa Jumalan tuntemista. Evankeliumeissa on yksi kohta, jossa Jeesuksen kerrotaan riemuinneen. Se oli tämä: ”Minä ylistän sinua Isä, taivaan ja maan Herra, siitä että olet salannut tämän viisailta ja oppineilta, mutta ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.”
Minulle se, että Raamatun sanaan voi luottaa, on merkittävää Jumalan kohtaamisessa. En voisi kunnioittaa Jumalaa, joka yrittää vakuuttaa luotettavuuttaan jännittävillä mielikuvitustarinoilla.
En siis saanut kuitenkaan vastausta ”mitä merkittävää” kysymykseeni. Ja mitähän Laaksonen mahtoi tarkoittaa Lutherin vaatimuksella ”virittäytymisestä”. Eipä ole tullut eteen Lutheria lukiessa.
En pidä Kylliäistä raamattukriitikkona, vaan enemmän kristinopin kritisoijana. Eihän hän mitenkään mainittavasti kerro tutkivansa Raamattua tai edes siteeraa sitä. Enemmän viittaisi tuonne dogmatiikan puoleen. Samoin Pauli Annala on dogmaatikko, ja huomattavasti edellä mainittua tasokkaampi, jos tällainen henkilökohtainen ihmisen arvotus sallitaan.
Vastatkoon Kari-Matti itse siitä, mitä tarkoitti ’virittäytymisellä’, mutta ajattelen sen niin, että Jumala puhuu meille, kun luemme Raamattua. Sen rinnalla tarinoiden historiallisuus on kepeä sivuseikka.
Se on minulle merkittävää. Minun ei tarvitse ajautua kieltämään Jumalaa, Hänen armoaan ja voimaansa vain siksi,että arkeologia ja Tuomarien kirja eivät ole kaikesta ihan samaa mieltä.
”En voisi kunnioittaa Jumalaa, joka yrittää vakuuttaa luotettavuuttaan jännittävillä mielikuvitustarinoilla.” Voisiko ihminen kunnioittaa Jumalaa, joka yrittää vakuuttaa luotettavuuttaan millään muullakaan tavalla. Raamatun kertomukset eivät nähdäkseni niinkään vakuuta meitä Jumalan todellisuudesta ja luotettavuudesta kuin hänen oikeamielisyydestään ja laupeudestaan. Kirjoitukset lähtevät siitä oletuksesta, että lukija tai kuulija uskoo Jumalan olemassaoloon. Raamattu ei ole – ehkä ei voi ollakaan – todistus siitä, että Jumala on. Se on ilmoitus siitä, että Hän on hyvä ja ihmisistä välittävä.
Kiitos selvennyksestä. Annalan opetuksesta olemme käyneet kotona keskusteluja, koska mieheni on hiljattain suorittanut teologian maisterin tutkinnon eläkepäivillään. En muistanut tarkkaan, mitä teologian alaa hän edusti. Enkä itse asiassa paljon kiinnitä huomiota siihen, mitä aluetta itse kukin oppinut edustaa, kiinnitän huomiota siihen, mitä hän sanoo.
En olisi Kylliäisen ja Riekkisen keskustelukirjaa viitsinyt lukeakaan, mutta kun sain sen viime jouluna lahjaksi, katsoin velvollisuudeksi lukea. En niinkään kummeksunut Kylliäisen ajatuksenjuoksua, olinhan aikoinaan lukenut hänen taivaaseenpäästökirjansa, enemmänkin Riekkisen suitsutuksia Kylliäisen linjauksiin. Sitä erityisesti ihmettelen, ettei näiden herrojen päätä palele: ”Jeesus erehtyi pahemman kerran…”
Olen samaa mieltä: minun ei tarvitse ajautua kieltämään Jumalaa siksi, että arkeologia ja Tuomarien kirja eivät ole kaikesta ihan samaa mieltä. Arkeologia vai historiatiede vai mikä sitten lienee ollutkin, oli aikoinaan sitä mieltä, että heettiläisiä ei koskaan ole ollut olemassakaan, vaikka Raamattu heistä puhuu. Nykyään tiedetään jo paremmin. Minä en suhtaudu varauksellisesti Raamattuun vaan arkeologiaan. Katsotaan, mitä arkeologia tietää 50 vuoden päästä.
Kyllä Jeesus erehtyikin, esim. Matt.24:34.
Ja minä kyllä kiinnitän huomiota teologian aloihin tai ainakin asiantuntemukseen. Eikä Kylliäinen ole mitenkään vakuuttanut Raamatun tuntemuksellaan, toisin kuin Riekkinen, Kaikista tulkinnoista en ole hänen(kään) kanssa sama mieltä.
Sikäli annoin virheellistä tietoa, että Annala on edelleen, ainakin tämän vuoden loppuun, dogmatiikan yliopistonlehtorina.
Mulle aika puhuttelevaa rtuntulkintaa löytyy San Damianon osuuskunnan sivuilta Annalan artikkelista Spiritualiteetti, alfa ja omega, Mestari Eckhardtin tutkielma ylhäisestä miehestä sekä Paulin pitämästä Raamattutunnista viime kesän herättäjäjuhlilta(Joh 4:5-30).
Raamatun luvussa hyvä olla avoimuutta. Ei kannata hallinta-asemasta lukkoonlyödä ja näin esineellistää se, josta sitten seuraa että sieltä ryhdytään valikoimaan, omin kriteerein. Aivan käytännössä, konkreettiseen vietynä, Raamatun pyhyys tarkoittaa tiettyä suhtautumista, lukutapaa. Kirjan täytyy olla ikäänkuin lukijaansa vastaan, toisena. Tai myös – vastassa.
Raamatun pyhyys on minulle sitä, että se on väline ymmärtää, mitä Jumalan tahto kohdallani ja yleisemminkin on. Raamattu ei ole minulle uskon kohde vaan keino.
Aivan niin, varmaan huomasitkin ”vastassa” sanan kaksimerkityksen..