Muutamia vuosia sitten oli kaunis, syksyinen päivä kuten nytkin. Olin vaeltelemassa Enossa Ahvenisen suunnalla ja päädyin siellä Pielisen rannalla juttelemaan toisen vaeltajan kanssa. Aikamme ilmoista ja muista yleisistä juteltuamme keskustelukumppanini tunnisti minut: ”Sinä taidat olla se, josta puhuimme, että kysyisimme sinua raamattupiirimme uudeksi vetäjäksi!”. Edellinen vetäjä oli kuulemma muuttanut Etelä-Suomeen. Keskustelukumppani koetti kovin markkinoida tuota tehtävää. Sanoi muun muassa, että ovat tilanneet opiskeluun kirjaset jostain, muistaakseni Kristillisestä Opintokeskuksesta, ja ”ohjaajallekin on materiaalipaketti tilattuna. Siinä on valmiina kysymykset ja niihin kaikki vastaukset”.
Keskustelukumppanini ei siis todellakaan tuntenut minua. Ei voisi vähempää kiinnostaa tuollaisen piirin vetäminen, jossa kaikki on valmiina ja omat aivot saa laittaa narikkaan. Jos olisi tuntenut minut ja todella halunnut piirilleen vetäjän, olisi koettanut motivoida sanomalla ”saatte vapaasti valita aiheet ja itse valita käsittelytavat”.
Tuli tämä episodi mieleeni lukiessani Kari Kuulan blogista kommentteja Heikki Räisästä koskevaan kirjoitukseen. Itsekin kommentointiin syyllistyin ja sain vastakysymyksiä, joihin koetan tässä vastailla.
En siis pidä valmiista malleista tai helpoista ratkaisuista. Siksi olen ihastunut, viehtynyt ja mielelläni aikaani viettänyt Raamatun tieteellisen tutkimuksen parissa. Tietenkään tieteellinen tutkimus ei ole totuus, ei ainakaan ainoa sellainen. Se on yritys haarukoida totuutta tiettyjen ehtojen kautta. Ei Heikki Räisäsellä, ei Kari Kuulalla tai kenelläkään muullakaan eksegetiikasta väitelleellä ole lopullista totuutta vaikkapa ylösnousemuksesta. Heillä on johtopäätöksiä lähdetekstin ja muiden sitä sivuavien tutkimusten perusteella.
Osa ihmisistä ilahtuu ja hakee ratkaisuja, joita keskustelukumppanini siellä rannalla tarjosi. Sellaista, missä on materiaali valmiina, missä on valmiit kysymykset ja vastaukset. He lukevat Raamattua näin ja saavat siitä ravintoa, lohtua, neuvoja ja rohkaisua. Heillä ei ole mitään syytä epäillä vaikkapa Exodus-tarinaa: Mooses on heille historiallinen henkilö ja israelilaisten matka Egyptistä luvattuun maahan on tapahtunut juuri Mooseksen kirjoissa kuvatulla tavalla. Onpa keskuudessamme vielä niitäkin, jotka pitävät Pentateukkia sanasta sanaan Mooseksen itsensä kirjoittamana.
Tutkijoissakin on edustettuina tähän kysymykseen ääripäiden vastauksiin päätyneitä. On niitä, jotka pitävät kertomusta puhtaana fiktiona, vähän Sammon ryöstön tarinaan verrattavana folklorena. On toisaalta niitäkin, jotka pitävät sitä historiallisena tosiasiana. Joosuan ja Tuomarien kirjojen valloitussotia ei taideta samassa määrin pitää yksinomaisena faktana – sen verran vakuuttavia ovat arkeologiset löydöt maan asuttamisesta rauhanomaisen rinnakkaisasutuksen keinoin. Sodat eivät olleet niin suurimerkityksisiä kuin mitä pelkkää Raamattua lukemalla voisi olettaa. Voisi muuten olla hyvä nykytilanteessa siellä kärvisteleviä tästä muistuttaa.
Ehkä totuus Mooseksen ja erämaavaelluksen historiallisuudesta on jossain siellä puolivälin keskipaikkeilla. On aika varmaa, että pienistä heimoista suuren valtakunnan lähellä on käyty niin vapaaehtoisesti kuin sotasaalisorjinakin työssä. On varmasti myös lähdetty erilaisista syistä ja erikokoisina ryhminä. Varmasti on lähdetty myös pakoon epäinhimillistä kohtelua vastoin työnantajatahon suostumusta. Eikä ole mitään syytä epäillä sitäkään, ettei tällaisilla lähtijöillä olisi ollut mukana oma Mooses, matkanjohtaja.
Mihin siis jotkut tarvitsevat tietoa erämaavaelluksen historiallisuudesta tai laajemminkin Raamatun tekstien kaikkinaisesta paikkansapitävyydestä geologian, esihistorian, parisuhdepolitiikan tai ylipäänsä minkä tahansa elämän osa-alueen kohdalla? Hakevatko he sitä, mitä keskustelukumppani Pielisen rannalla koetti tarjota, ”siinä on valmiina kysymykset ja niihin kaikki vastaukset”? Onko Jumala kenties antanut meille muitakin keinoja lähestyä maailmamme todellisuutta? Vai pelottaako maailman monimutkaisuus ja vaikeaselkoisuus niin paljon, että on yksinkertaisesti helpompi tyytyä Raamatun vastauksiin ja siirtyä siilipuolustukseen evoluutiota, sosiologiaa, neurologiaa tai muita Raamatun kirjaimellisen tulkinnan kumoavia tieteenaloja vastaan?
Haluaisin uskoa, että kyseessä ei ole ihmistyypin yksinkertaisuus. Haluaisin ajatella, että meitä on monenlaisilla aivorakenteilla varustettuja ihmisiä – ja hyvästä syystä – täällä omaa elämäntehtäväämme miettimässä, jotta maailmankuvasta tulisi moniulotteinen ja harmonisesti tarkoituksenmukainen. Toiset haluavat opeoppaan, jossa on valmiina kysymykset ja niihin vastaukset. Sitten on meitä hankalia kyselijöitä. Muistaakseni eräs semmoinen naulasi joitain teesejäkin erääseen oveen puolustaakseen kantaansa. Tunnetuin seurauksin.
Ohitan tässä vaiheessa kysymyksen Jeesuksen erehtymättömyydestä. Viittaan vain jakeeseen 36, jossa hän toteaa: ”Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan… ei edes Poika, sen tietää vain Isä.” Jatkan historiallisuus-teemasta.
Israelilaisten orjuudesta vapautumisen historiallisuuden kieltäminen askarruttaa minua yhä. Sehän oli juutalaisen uskonnon keskus: pääsiäisjuhlaa vietettiin ja yhä vietetään nimenomaan Egyptistä vapautumisen muistoksi. Olisiko koko uskonto voinut perustua kuviteltuun tapahtumaan ja säilyä vakaana sellaisen varassa? Juhla perustui vieläpä nimenomaan Jumalan määräykseen.
On myös tärkeää ottaa huomioon, että Raamatun Jumala ei ilmoita itseään ainoastaan sanoin vaan myös teoin, samoin kuin Jeesus. Teot osoittavat, että sanoihin voi luottaa. Tämä on oleellinen ero Raamatun Jumalan ja muiden uskontojen jumalien välillä. Raamatun Jumala ilmoittaa itsensä historiassa, ja siksi niin suuri osa Raamatusta on historiallista kerrontaa eikä vain filosofisia periaatteita kuten muiden uskontojen peruskirjoissa. Raamatun ilmoitus ankkuroituu siihen, että Jumala toimii historiassa. Näin ollen myös kertomusten historiallinen luotettavuus on oleellista.
Oma kysymyksensä on myös se, millä kriteerillä historiallisesti luotettavat kertomukset seulotaan epäluotettavien joukosta. Vain sekö jätetään, jonka inhimillinen järki voi uskoa tapahtuneeksi? Sitten on kiellettävä myös Jeesuksen ihmetekojen historiallisuus. Mutta jos Jeesus pystyi ihmetekoihin, miksi ei Jumala aiemminkin?
Jos lähdemme Raamatun kertomusten historiallisuuden kieltämiseen, herää uusi kysymys: miten se vaikuttaa jumalakuvaamme ja suhteeseemme häneen? Tämäkin on hyvin oleellista. Onko meillä, jotka uskomme niiden historiallisuuteen, ja teillä, jotka ette usko, sama jumalakuva ja elämmekö jumalasuhdettamme oleellisesti kuitenkin samalla tavalla? Mutta saaneeko tähän selvyyttä nettikeskusteluilla? Ja tarvitseeko saadakaan? Ei, mutta mielenkiintoista olisi ymmärtää mahdolliset erot.
Yleisesti kannattaa mainita vanhan israelilaisen kansan ”eksklusiivisuus” (joka lähtökohdiltaan perustui sen yksijumalaisuuteen, verrattuna muihin kansoihin). Tämän on täytynyt parantaa historiallisten asioiden luotettavuutta. Traditioita arvatenkin säilytettiin hyvin. Tokihan historiankirjoitus nykyaikaisessa tieteellisessä muodossa on hyvin uusi keksintö.
Eipä taida kuningas Daavidistakaan olla paljon Raamatusta irrallista suoraa todistettavaa näyttöä. Silti aivan keskeinen hahmo, jota vaikea kuvitella luomukseksi.
Kuten Jutta Urpilainen aikoinaan, aivan ensiksi haluaisin kiittää. Pidän tätä keskustelua asiallisena ja syventävänä, vaikka eri mieltä ollaankin.
Daavidista muuten itse asiassa käsittääkseni on aika luotettavaa historiallista ja arkeologista näyttöä.
Jotain Daavidista ainakin on löydetty, 1900-luvun lopulla tehtiin yksi löytö…
Vanhan Testamentin historiallista luotettavuutta puoltaa mielestäni myös kertomusten arkirealismi. Raamatun henkilöt eivät ole voitosta voittoon rientäviä ja kyvyiltään yli-inhimillisiä sankareita kuten yleensä tuon ajan fiktiivisissä tarinoissa. Raamatussa ei ylipäätään ole sankareita. Mooses ja Daavid, nuo Vanhan Testamentin arvostetuimmat hahmotkin ovat aivan tavallisia ihmisiä: erehtyviä, heikkoja ja inhimillisiä. Heillä oli vakavia ja häpeällisiä lankeemuksia. Daavidin psalmeja lukiessa kohtaa aidon ihmisen, joka kipuilee monenlaisten ahdistusten ja pelkojen kanssa, vaikka onkin arvostettu kuningas.
Yhtä inhimillisiä ovat muutkin Vanhan testamentin henkilöt uskon isästä Abrahamista alkaen, jopa Simson, jonka persoonasta voi löytää sankarillisia vivahteita, mutta lankeemukseen päätyy hänenkin elämänsä. Heidän heikkouksiinsa on helppo samastua, koska vastaavanlaisia löytää omastakin elämästään. Minun on mahdoton kuvitella, että he olisivat keksittyjä.
Muiden tuon ajan kirjoitusten sävy on toinen. Hallitsijoiden voitot ja menestys kirjattiin mutta tappioista vaiettiin. Siksi ei ole ihme, jos esim. heprealaisen orjakansan pakoa Egyptistä ei faaraoiden aikakirjoihin merkitty. Niin häpeällisistä tappioista vaiettiin.
Aikoinaan, kun aloin tutustua Raamatun kertomuksiin, opiskelin psykologiaa. Ihmettelin, miten näissä kertomuksissa on jo tuolloin osattu kuvata niin realistisesti ihmismieltä. Niiden laatija tuntui olleen taitava psykologi. Pohdin, miten on mahdollista, että jo noin muinoin on tällaiseen kerrontaan pystytty, kun eurooppalaisessa kirjallisuudessakin realismi alkoi vasta 1850-luvun jälkeen. Raamattu tunsi realistisen kerronnan ainakin 3000 vuotta aikaisemmin.
En ota kantaa tässä yhteydessä kantaa Raamatun alkukertomuksiin (1. Moos. luvut 1-11). En ole vielä pystynyt muodostamaan niiden historiallisuuteen selvää kantaa. Mutta sama realismi on jo niissä havaittavissa. Opettajana toimiessani oli aina elämys, miten helppo oppilaiden oli eläytyä Adamin ja Eevan lankeemukseen. He löysivät siitä monia yhtymäkohtia omiin kokemuksiinsa: kuinka kaikki kielletty houkuttaa, kuinka vaikea on vastustaa kiusausta jos läheinen ystävä siihen yllyttää, kuinka paljon helpompi on langeta jos saa toisen mukaan, kuinka tekee mieli piiloutua, kun on syyllinen olo, kuinka on tarve syyttää muita ja puolustella itseä. Vastaavista kokemuksista riitti oppilailla aina runsaasti kerrottavaa.
Siis Vanha Testamenttihan on opetuksen ja opetuskeskustelujen kannalta ihan parasta antia! Siinä opettajakin on aina enempi saamapuolella. Meillä oli tällä viikolla 3.luokalla Haagarin ja Ismaelin tarina ja kun kerroin senaikaisesta uusioperheestä ja niistä ongelmista, meni yksi samankaltaisessa tilanteessa oleva oppilas hyvin vakavaksi ja lopulta hiipi syliin… koskettavia hetkiä elämän todellisuuksien äärellä.
Psykologisien viisauksien löytymistä VT:sta ei kai kukaan sitä lukenut kiistä.
Vääristymää aiheuttaa, että tutkimus etenee ”epäilyn hermeneutiikan” keinoin, jolloin tosien ja todistettujen asioiden lista väistämättä jää lyhyeksi. Tällöin sopii ottaa arkijärkikin käyttöön, silloin kun löytöjen niukkuus tai puute ja jonkin tapahtuman tai hahmon merkittävyys ovat valtavassa ristiriidassa.
En siis ole teologiassa apofaattinen, olen katafaattinen. Jumalasta voi (ja pitää) puhua, kunhan muistaa, että sanat ovat tienviittoja, eivät matkan kohde.
Myös apofaattisessa teologiassa katsotaan, että Jumalasta pitää puhua, tietenkin. Mutta kaikki myöntävät ja kieltävät väitteet Jumalasta ovat lopulta epätosia. Tai eivät edes sitä. Inhimilliset käsitteet eivät kykene kuvaamaan Jumalaa, koska Jumala on kaikkien käsitteiden lähde, olemisen täyteys.
Tuntemattomattoman keskiaikaisen kirjoitajan Tietämättömyyden pilvi on aika hyvä johdaton apofaattiseen teologiaan. Tai Ristin Johannes. Piispa Häkkisen toissapäivänä siteeraama Seppo A Teinonen suomensi aika läjän mystiikan teologiaa, istui hetken ja teki sitten tarvittavat johtopäätökset.
Koskettava tapaus 3. luokan tunnilta. Näin Sana tekee työtään. Ei ihme, että Jeesus sanoi: ”Lasten ja imeväisten suusta sinä olet hankkinut kiitoksesi.”
Kerran 6. luokan uskontotunnilla, kun käsittelimme Jobin kirjaa, totesin, että tämä kirja ei kuulu historiakirjojen joukkoon vaan viisauskirjallisuuteen. Jatkoin, että en siksi ole aivan varma, onko tämä historiallinen kertomus vai esim. Jeesuksen vertauksiin verrattava. Huomasin, miten eräs poika oli hyvin kummeksuvan näköinen, lähes loukkaantunut. Hän ei selvästikään ollut samaa mieltä. Silloin ajattelin, että mikä minä olen tällaista asiaa tulkitsemaan, parempi antaa lasten tehdä aivan omat päätelmänsä kertomuksen historiallisuudesta. Sen koommin en ole asettanut lasten kanssa Raamatun kertomusten historiallisuutta kyseenalaiseksi.
Minä olisin tyytyväinen, jos oppilaani tulisivat kummeksuvan näköisiksi. Sehän olisi merkki käynnistyneestä itsenäisestä ajatustoiminnasta. Se kai on opetuksen perimmäinen tarkoitus.
Se, että pitää Raamatun kertomuksia historiallisena totuutena tai että pitää niitä ei-totena, on sama asia: se on kulkemista samassa valistuksen positivistisessa tiedekäsityksessä tai voisiko sanoa: historismin loukussa.
Mitä sanoo Uppsalan arkkipiispa Olaus Svebilius, jonka päätä ei valistusrationalistinen epistemologia ehtinyt vaivata::
”Se (Raamattu) on Jumalan Sana, jonka Pyhän Hengen vaikutuksesta ja ilmoituksesta profeetat, evankelistat ja apostolit ovat kirjoittaneet ja julistaneet meille opetukseksi, lohdutukseksi ja iankaikkiseksi autuudeksi.”
”Ja kahdeksan päivän perästä hänen opetuslapsensa taas olivat huoneessa, ja Tuomas oli heidän kanssansa. Niin Jeesus tuli, ovien ollessa lukittuina, ja seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!”
Sitten hän sanoi Tuomaalle: ”Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen”.
Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” Jeesus sanoi hänelle: ”Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!” Joh.20
Lopulta usko jää meille mysteeriksi. jos ihminen uskoo, vaikka ei näe, niin se on suuri ihme, jota pitää kunnioittaa Jumalan tekona. Lapset ovat sellaisia.
Ja Kristityt.
”Onko meillä, jotka uskomme niiden (Raamatussa kerrottujen tapahtumien) historiallisuuteen, ja teillä, jotka ette usko, sama jumalakuva ja elämmekö jumalasuhdettamme oleellisesti kuitenkin samalla tavalla?” Minusta tällä ei ole mitään tekemistä jumalakuvan kanssa. (Korkeintaan se kertoo, sallimmeko Jumalalle vapauden sepittää meille tarinoita. Mikä oikeus meillä olisi rajoittaa Hänen sananvapauttaan?) Käsitys Raamatusta ei ole jumalakuva ellei pidä Raamattua jumalanaan.
Niin, miksi kaikkivaltias Jumala ei voisi toimia myös reaalihistorian ulkopuolella (vrt. Jobin kirja)?