Heinäkuun 2005 lopulla pakkasin tavarani ja suuntasin rippileirille Lappiin. Olin käynyt Lapissa aikaisemminkin vaeltamassa perheeni kanssa, mutta vaellusriparille lähteminen oli silti nuorelle jännittävä kokemus. Muistan, kuinka pakkasin mukaan oman Raamatun, sillä seurakuntamme ei tuolloin jakanut Raamattuja rippikoululaisille. Sen sijaan kaikkia vaelluksella tarvittavia tavaroita minulta ei löytynyt omasta takaa. Lainasin äitini uutta ulkoilupukua ja reppua leirille. Kaupasta ostettiin kirkkaankeltaiset kumisaappaat riparia varten. Nykyisin nuo kumisaappaat löytyvät autoni takakontista ja muistuttavat rippikouluajasta.
–
Riparilla ensimmäinen vaelluspäivä valkeni harmaana. Kesken vaelluksen alkoi satamaan antaumuksella vettä ja vaelluksen päätteeksi palasimme bussille kuivattelemaan. Bussissa reppua avatessa minua odotti yllätys. Repun pohjalla Nokian kännykkä ja äidiltä lainattu digikamera uivat vedessä eivätkä ymmärrettävästi sen koommin enää toimineet. Nuorena en tajunnut pakata sateen varalle tavaroitani muovipussiin. Kaverin kännykästä soitin vanhemmilleni kertoakseni olevani tavoitettavissa kaverini ja leirin ohjaajien välityksellä kännykän rikkoutumisen myötä. Loppuleiri sujui ilman kännykkää, mutta kertakäyttökameran muistan ostaneeni joltakin huoltoasemalta ainoalla mukanani olleella setelillä.
–
Eräs kertakäyttökameralla ottamani kuva leiriviikolta on jäänyt mieleeni. Olin napannut muistoksi kuvan meidän neljän tytön huoneesta. Lattialla retkotti avonaisena matkalaukkuni ja sen ympärillä oli iloinen sekamelska nuoren tytön tärkeitä tavaroita: nuortenlehtiä, vaatteita ja kosmetiikkaa. Olin levitellyt tavaroita myös huoneessa olleelle pöydälle ja sänkykin oli petaamatta. Olin meistä neljästä huoneessa majoittuneesta tytöstä sotkuisin. Tavaroiden järjestyksessä pitäminen ei ole koskaan ollut vahvuuksiani, vaikka huoneeni näyttää nyt aikuisena riparilla jo siistimmältä. Nykyisin ripareilla nuorten huoneissa käydessä hymyilyttää, sillä tavarakasat muistuttavat omasta leiristäni. Vaikka vuodet ovat vierineet, näyttävät nuorten huoneet yhä riparilla aika samalta kuin ennen. Noissa huoneissa näkyy nuorten ihana huolettomuus ja hetkessä elämisen taito.
–
Muistatko sinä jotakin omalle riparille pakkaamistasi tavaroista? Unohtuiko jotakin matkasta vai oliko mukana jotain aivan erityistä?
–
Harmittaa kun olisin päässyt lapin riparille nyt, mutta aikataulu ei antanut myöten. Pyyntö ohjaajaksi tuli liian myöhään. Toiseen tehtävään, kun olin jo lupautunut ja päivät meni päällekkäin.
Omaa ripariahan minulla ei ollut. Rippikoulun jouduin käymään yksin. Eikä siitä jäänyt yhtään hyvää mielikuvaa muistiin. Enneminkin pelkästään huonoja kokemuksia.
On harmillista, Pekka, ettet ole aikoinaan päässyt rippileirille toisten kanssa ja rippikoulusta jäi ikäviä muistoja. Voisiko myönteisesti ajatella, että voisit itse ohjaajana tarjota nuorille mahdollisimman hyvän rippikouluajan? Sinulla olisi varmasti ymmärrystä sille, mitä vaille itse on jäänyt ja mitä nuorten toivoisi rippikouluajalta kokevan. 🙂
Äskettäin 50:n vuoden jälkeen palasin konfirmaatiosaliini ja sain sillä paikalla olla kohtaamassa niitä tunnekokemuksia joita tämänkin päivän nuoret saattavat tuossa iässä joutua kokemaan. Ne muistot auttavat samaistumaan nuorten kokemusmaailmaan. Siihen aikaan sain nimityksen: Isäntä. Koska puheeni oli niin ruovia. Sellaisella kai yritin peittää jotain ihan muuta.
Rukoukseni tänään on se että Kristuksen suuri rakkaus saisi välittyä sinun Emilia, kauttasi nuorille ja se siunaus, jonka he siinä saavat saisi tuottaa vuosienenkin päästä suurta hedelmää.
Kiitos, Pekka. Sunnuntaina olin toimittamassa kahta messua ja messuissa oli erityisen paljon rippikoulupasseja varten merkintöjä keränneitä nuoria. Toivon, että rippikouluaika voi olla heidän elämässään täynnä siunausta, uuden oppimista ja kasvamista.
Partiolaisena muistan nuorena parikin mokaa: 1) Talvileirillä ilman hanskoja tms 2) päiväretkelle kesäleirillä leirialueelta lähtö ilman sadevaatteita. No tietysti sitten ukkonen jyrähtää ja alkaa sataa….
Edit: Siis ilman varahanskoja 🙂
Partiovuosiin mahtuu varmasti monenlaisia muistoja, Antto. Pukeutumismokista ottaa usein opikseen ja vahingoista viisastuu. Varsin usein ainakin itsestäni tuntuu siltä, että sataa juuri silloin, kun sateenvarjon on sinä päivänä jättänyt kotiin.
Pahin moka: en ollut yhdelläkään varhaisnuorten leirillä.
Toivottavasti pääset vielä aikuisena varhaisnuorten leirille tai vastaavaan tapahtumaan mukaan. Onneksi aikuisenakin voi päästä leiritunnelmaan. 🙂