Olemmeko kuuroja? Onko meiltä lännessä jäänyt tyystin kuulematta Venäjän kiukkuisesti toistama viesti? Viimeksi maanantaina (3.3.) ulkoministeri Lavrov vaati ”21.2. tehdyn sopimuksen täyttämistä, mukaan lukien perustuslakireformi, jossa otetaan huomioon Ukrainan kaikkien alueiden kannat”.
Mitä tämä tarkoittaa? Miksi virallinen Venäjä taas ja taaskin toistaa itseään? 21.2. sopimushan oli tuo kolmen EU-ulkoministerin ja Ukrainan kiistan osapuolten välinen sopimus, jota Venäjä ei edes allekirjoittanut. Oli tosin todistamassa ihmisoikeusasiamiehen välityksellä. Ikäänkuin Ukrainan kriisi Venäjälle kilpistyisi vain venäjänkielisen vähemmistön ihmisoikeuksien toteutumiseen.
Venäjällä oli kuitenkin ratkaiseva rooli tuon sopimuksen hyväksymisessä. Puolan ulkoministeri Sikorskin mukaan juuri Putin taivutti Janukovitshin myöntymään sopimukseen.
Lisäksi Venäjäkin siis samalla myöntyi, mielestään suurena rauhantekijänä, omaa asemaansa Ukrainassa heikentävään sopimukseen. Mutta venäläisen katsantokannan mukaan sopimusta rikottiin välittömästi, Venäjän mielestä sitä petettiin.
Janukovitshin kukistuminen pian sopimuksen jälkeen nähdään siis Kremlissä petoksena ja Venäjän kaksinkertaisena nöyryytyksenä. Kremlin mahtava isäntä menetti kasvonsa täydellisesti. Pettäjiksi opposition ohella katsotaan koko EU, jota kolme ulkoministeriä edustivat.
21.2. sovittiin mm. Ukrainan presidentin vallan supistamisesta, uudesta hallituksesta ja vaaleista. Janukovitsh olisi jatkanut presidenttinä viimeistään joulukuussa pidettäviin vaaleihin saakka. Vaatimalla paluuta sopimukseen Venäjä tulee siis vaatineeksi myös Janukovitshin paluuta valtaan, joskin väliaikaisesti ja supistetuin valtaoikeuksin.
Miksi Venäjä vaatii mahdottomia, Janukovitshin paluuta? Pessimistisen tulkinnan mukaan siksi, että se hyvin tietää vaatimuksen mahdottomuuden. Janukovitsh on enää pelinappula, jota käytetään ”laillistamaan” Krimin ja ehkä muidenkin Ukrainan alueiden valtaus. Kun muut osapuolet eivät suostu mahdottomaan pyyntöön, Venäjä voi toimia tahtonsa mukaan.
Voidaan myös ajatella optimistisesti. Ehkä Venäjä antaa meille signaalin siitä, miten kasvojen menetys voidaan hyvittää. Kreml siis vaatisi nyt jonkinlaista symbolista anteeksipyyntöä 21.2. sopimuksen rikkomisesta.
Avain rauhaan on nyt siis löytää ratkaisu, jossa Janukovitsh palaa valtaan leikisti, mutta ei oikeasti. Hänen annetaan olla olevinaan presidentti uusiin vaaleihin saakka. Ukrainan uudet vallanpitäjät saavat pitää vallankumouksensa ja alkaa siivota taloussotkuja, Putin voi katsoa saaneensa riittävän hyvityksen nöyryytyksestä.
Uudet vaalit, uusi hallitus, autonomia venäläisalueille. Näistä ei oikeastaan olla edes eri mieltä. Krimistä toki seuraa ankarat neuvottelut. Oikeasti rauha ei ehkä olekaan niin kaukana kuin luulemme. On vain opittava lukemaan toisen osapuolen sielunmaisemaa ja sen käyttämää koodikieltä.
Kun riidan yksi osapuoli on syystäkin paniikissa Kiovassa ja toinen osapuoli sokeuttavan raivon vallassa Moskovassa, tulisi kolmannen osapuolen kantaa oma vastuunsa asiassa, astua rohkeasti esiin ja ehdottaa jo kertaalleen tehdyn sopimuksen revisiota.
Sopimus vaatii hieman päivitystä peloissaan karkuun lähteneen ja nyt jo kansainvälisesti etsintäkuulutetun presidentin osalta. Se ei kuitenkaan voi olla mahdoton tehtävä.
Siinäpä diplomaateille työtä.
Antero,
Vastaan vain kuvailevasti, koska kysymys on laaja, eikä minulla hirveästi ole aikaa muotoiluihin.
Ensinnäkin ateististeja lienee erilaisia, eivätkä kaikki ole samasta puusta. Meillä ihmisillähän on taipumus muodostaa stereotypioita ja yleistyksiä – usein senkin vuoksi, että asioihin tulisi jonkinlaista ”ryhtiä” eikä sotkeuduttaisi kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin nyansseihin (kuten usein käy).
Enkä tarkoita, että ateisteilla olisi jokin yhteinen ”oppirakennelma” sanan siinä merkityksessä kuin perinteisissä uskonnoissa (?). Tarkoitus ei ollut myöskään luoda ”stereotyyppiä” ateisteista. Tiettyjä oletettuja tai ”varmana pidettyjä” lähtökohtia voidaan pitää eräänlaisena ”oppina”.
Mutta väite, että ateismi ei olisi maailmankatsomuksellinen on aivan outo.
Usko siihen että Jumala (tai jumalia) ei ole, on maailmankatsomuksellinen. Ja jos tieteestä puhutaan, on tieteen pohjalla jokin maailmankatsomus, jolla tarkoitetaan perustavaa lähtökohtaa tieteelliselle lähtökohdalle. Tieteen ja todellisuuden välille on myös erilaisia näkemyksiä. Jos ateismi ei ole maailmankatsomus, mikä se sitten on? Yhtä lailla voitaisiin sanoa, että kristinusko ei ole maailmankatsomus? Määrittelykysymyskö?
Mitä ”oppikysymykseen” tulee, monen ateistin näkemyksissä voidaan löytää ”oppimaisia” piirteitä, vaikka he eivät sitä aina ”julistakaan”. Mutta jokaisessa aatteessa tai näkemyksessä on jonkinlainen julkilausuttu tai lausumaton lähtöoletus ja tietoteoreettinen virittyneisyys, jonka pohjalta näkemyksen logiikkaa esitetään kun asioista keskustellaan (tai väitelläänkin). Ainakin jos halutaan systemaattisemmin vertailla eri näkemyksiä ja maailmankatsomuksia. Esim. ajatus ohjaamattomasta (vain sattumaan ja ns. luonnonlakeihion perustuvasta) evoluutiosta tai moraalin pelkistyminen ”aivokemialliseksi ilmiöksi” on tietynlainen ”oppi” jonka pohjalta monia asioita usein enemmän tai vähemmän hyvin selitetään. En väitä kaikkien ateistien ajattelevan samalla tavalla. Tämä vain yhtenä esimerkkinä, joka ei kaikkiin tietysti päde. (En halua tuohon evoluutioon nyt muuten puuttua – puoleen tai vastaan.)
Vastaavasti kristinuskosta on vallalla sellaisia käsityksiä, että sen lähtökohtana olisi oppirakennelma. Kristinuskon pohjanahan on suhde Jumalaan. ”Dogmatiikasta” on vallalla outojakin käsityksiä (menemättä nyt tarkemmin niihin). Oppirakennelman tarkoitus (käsittääkseni) on yleisesti pyrkiä kuvaamaan, mitä on kristillinen usko; sehän ei ole varsinaisesti ”uskonto” siinä merkityksessä kun ”uskonnoista” usein puhutaan. (Tämäkin on tietysti määrittelykysymys.) Kun ”Kotimaan” blogeja seuraa, voi usein hämmästellä, millaisi käsityksiä (ateisteillakin?) on kristinuskosta. (Ja joskun hämmästelen kristityksi itsensä luokittelevien käsityksiä kristinuskon perusteista…). ”Kristinusko” on nykyään niin sekalainen käsite, että sen vuoksi dogmatiikka on hyödyksi. (Puhutaan jopa ”ateistisesta kristinuskosta” – ehkäpä kristillisesta ateismistakin? Senkin vuoksi ”klassisesta kristinuskosta” puhuminen selventää tilannetta – jotkun kristituksi tunnustautuvat pyrkivät kuitenkin kieltämään ”klassisen kristinuskon” olemassaolon.) Lieko myös hiven vallantavoittelua…?
Toivottavati tämä selkeyttää ajatteluani. Useinhan väittelyissa takerrutaan (joskus tieten tahtoenkin) ”lillukanvarsiin” tai sekaannutaan aitaan ja seipäisiin.
Voi olla, että alan pikku hiljaa väsähtää tähän kommentoimista; tämähän meni tuon ”aborttimyönteisyyskysymyksen” ohi – vaikka nämä mielestäni liittyvätkin teemaan ja sen taustaoihin.
Mutta hyvä kun aidoasti kysyit….
Jukka: ”Ensinnäkin ateististeja lienee erilaisia, eivätkä kaikki ole samasta puusta.”
Juuri sen takia ateisteista ei voi esittää yhtään mitään muuta yleistystä kuin että heillä ei ole jumalauskoa. Kaikki muu riippuu aivan yksilöstä.
Jukka: ”Usko siihen että Jumala (tai jumalia) ei ole, on maailmankatsomuksellinen.”
Kyse ei ole uskosta, vaan sen puutteesta. Logiikallasi uskon puute yksisarvisiin on maailmankatsomuksellinen. Voihan se niinkin olla, mutta onko näkemys mitenkään mielekäs, on seuraava kysymys.
Jukka: ”Jos ateismi ei ole maailmankatsomus, mikä se sitten on?”
Maailmankatsomuksen käsitteeseen liitetään käytännössä aina erilaisia arvoja, normeja tai näkemyksiä elämän tarkoituksesta. Ateismi ei perusmerkityksessään ota kantaa mihinkään tällaiseen, ollessaan ainoastaan jumalauskon puutetta.
Sen sijaan ateismi voi olla eräänlainen maailmankuva, jos sitä on pakko määritellä muuten kuin sen perusmerkityksessään. Voit vaikka lukea Wikipedian artikkelit maailmankatsomuksen ja maailmankuvan eroista.
Jukka: ”Mitä ”oppikysymykseen” tulee, monen ateistin näkemyksissä voidaan löytää…”
Niin, kun tässä ei ole kyse yksilöistä, vaan käsitteestä itsestään. Jokaisella ateistilla on omat näkemyksensä eikä heitä sido mikään muu kuin jumalauskon puute.
Jukka: ”Esim. ajatus ohjaamattomasta (vain sattumaan ja ns. luonnonlakeihion perustuvasta) evoluutiosta”
Evoluution moottorina ei ole sattuma, vaan luonnonvalinta.
Kiitos vastauksesta ja täsmennyksestä.
Ei ole tarkoitus noista väitellä, on aikaa kun noita tarkempia määritelmiä olen tarkastellut.
Olen joskus ihmisten omat kuvailut ”ateistisesta maailmankatsomuksestan” (tai jopa ”tieteellisestä maailmankatsomuksesta” – joka on se(kin) vähän ”hasssu” ajatus, perustuuhan tiede jonkinlaiselle maailmankatsomukselle. Näitä olen ateistien itsensä joskus kuullut käyttävän. Sellaisina ”käyttötermeinä”. En tarkoittanut noita edellisiä tiukan tieteellisesti otetuiksi.
Ehkä olisi parempi puhua ”ateistisista maailmankatsomuksista” tai maailmankuvista.
Tosin jotkut määrittävät itsensä ”uskonnottomuksi”, koska heillä ei ole ”uskonnollista tunnetta” (ei tarkka sitaatti, ajatuksellinen). Ja jokut ”aina” puhuvat kristillisestä uskosta ”uskonnollisuutena” jos näistä asioista syntyy debatteja.
Evoluutiosta en ala enempää kiistelemään, se on ”perinteiseti” aihe, josta harvoin tulee kovin rakentavaa väittelyä (ei ole epäily Sinua kohtaan!). (Kristittyjenkään kesken.)
Luonnonvalinta on asia, josta voisi siitäkin paljon keskustella (sen mekanismit) mutta siihenkin liittyy erikoisia ”nyansseja” (onko luonto ”toimija, joka ”suorittaa valintaa” vai onko kyse vain siitä, että satunnaisprosesssit ja luonnonlait saavat aikaan vaikutuksia, joita nimitämme luonnonvalinnaksi?). Onhan se sellainen ”yleisselitys” kovin monelle asialle, jota käytetään tarpeettomastikin. En kuitenkaan ole sen alan tutkija, joten ehkä on parmpi olla nyt siitä kirjoittamatta. Selitysmallina se tietysti on mahdollinen. Oltiinpa ”ohjaamattomasta evoluutiosta” mitä mieltä tahansa, siihen kyllä tuntuu liittyvät toisinaan vahvoja ”uskoon” liittyviä vivahteita. ”Luonnoinvalinnan” termiä käytetään mielestäni toisinaan vähän ”uskonnollisuuteen viittasaan” tyyliin. Mutta viisaammat osannevat minua enemmän siitä kertoa. Vähän samankaltainen ”ilmiö” kuin ns. piilo-opetussuunnitelma koulutusjärjestelmissä (vaikka en tarkoita sitä, että tässä yleisesti pyrittäisin tietoisesti ”indoktrinoimaan”. Näihin liittyy tuo ”oppiajatus”. En ole tässä yksin.
Ehkä ateismia pitäisi rinnastaa ”yleiseen jumala-uskoon” jossa ei oleta kantaa siihen, millainen ”jumala” on? Kristillinen usko taas pitäisi rinnastaa tietynlaiseen ”ateistiseen uskoon” – jos usko jumalaa/jumaliin on ”heikko”, on usko jumalaan/jumalien olemattomuuteen on ”vahva”? Saattaapa kristitynkin usko ”rakoilla” ainakin tilapäisesti.
Olisikohan tämä tässä?
Ihmisethän voivat olla ”heikkouskoisia” sekä Jumalaan (tai jumaliin) että siihen että Jumalaa (tai jumalia) ei ole olemassa. Siitä lienemme yhtä mieltä?
Toivotan hyvää jatkoa…