Lopettamisen vaikeus

Vakavan aiheen sisällä puhun viihteestä. Viime lauantaina päättyi yksi luku suomalaisten (1,8 milj. katsojaa) suosikkiviihdeohjelmien historiaa: TV3:n Putous. Usea näyttelijä on ilmoittanut, ettei jatka ohjelmassa, kun siitä tulee jälleen uusi tuotantokausi. Viimeinen ohjelma huokui lopunalun karnevalistista tunnelmaa. Sopii tavallaan laskiaisaikaan, joka on juuri käsillä. Ennen loppua kuitenkin eräät luopumistaan mainostaneet näyttelijät tekivät vimmaisen kiihkeää suosiontavoittelua (Aku Hirviniemen Aslak, Risto Niemisen strippaukset, Krista Kososen iljetysversio Rita Tainolasta). On ilmeisen vaikea myöntää, että jauhot käyvät vähiin pussissa, jota herutetaan vuodesta toiseen samoin tekijöin.

TV-viihde ei kuitenkaan ole huomioni keskipiste. Kirjallisuudessa ilmiö on myös tuttu. On ikävä huomata, miten kustantajat ja kirjailijat eivät voi irrottaa otettaan jostakin suosituksi tulleesta viihdykkeestään. Luin aikoinani kiinnostuksella arvostetun dekkaristin, brittiläisen Lady P. J. Jamesin Dagleish -kirjoja. Niissä oli yllättäen paljon ideologista pohdintaa uskosta ja epäuskosta, katolisesta kirkosta, väkivallan kohtaamisen etiikasta ja myös kaunokirjallisuuden klassikoista. Kaikki Jamesin kirjat eivät olleet täysosumia jännityksellisesti, koska kirjailija päätyi pitkiin pohdintoihin juonen ulkopuolella. Toisaalta olen pitänyt niiden sisällöstä. Minua kiinnostaa teologia kaunokirjallisuudessa. Varsin yllättävää on, että sitä löytää rikosromaanin alalta. Filosofointia kyllä löytää useinkin elämän arvoista ja "kaunistuksista/kauhistuksista".

Vastahankaan kiinnostukselleni Lady Jamesia kohtaan (aateloitiin 1991; on ylähuoneen jäsen) nousi kuitenkin äskettäinen lukukokemukseni. Pidän sitä kustantajan taholta lukijoiden kalasteluna varmalla tekijänimellä. Kirjailijan kannalta pidän teosta suhteellisen varhaisen tuotannon kompastelun paikkana. Syvällisyyden kannalta latistuksena. Kyseessä on Jamesin ilmeisesti uusin suomennos , "Valepotilas"  (Shroud for a Nightingale 1971). Kirjan on kääntänyt minulle tuntematon Kristiina Savikurki. Otava julkaisi teoksen viime vuonna 2013. En tiedä, milloin suomenos on alkuaan tehty. Se on omituisen vanhahtavaa ja "kökkömäistä" suomea. "Älykäs ja kaunokatseinen nainen saattaisi argumentoida juuri noin" (s.383). "Sulokas" ym. vastaavat kummajaiset! Tuntuu kuin  kirja olisi jäänyt käännettynä odottamaan aikaansa, kun alkuaan sitä ei olisi haluttu kustantaa. Outoa on jo teoksen nimikin. Ei kirjassa ole ketään valepotilasta. On sen sijaan valheellisella identiteetillä esiintyvä sairaanhoitaja!

Ymmärrän, että aloitteleva kirjailija, jollainen ilman aatelisarvoa esiintynyt James vielä 70-luvun alussa oli, haksahtaa kerronnallisiin sudenkuoppiin. Tuntuu vain surulliselta, ettei kustantaja (Otava) ole rohjennut 2013 säästää lukijoitaan harhautukselta. Se P. J. James, joka tunnetaan laatukirjailijana, ei ansaitse varhaistuotannon esiinnostamista uran loppupäässä. Näin on kuitenkin käynyt, kun lopettamisen vaikeus koettelee kustantajaa. Kuntekijän  nimi on myynyt tasaiseen hyvään tahtiin, lopulta on repäistävä vaikka seinästä, että saataisiin lukijoille tutun tekijän "taattua tavaraa".

Ongelma on tuttu jännityskirjallisuudesta yleisemmin. Matti Rönkä teki viisaasti ilmoittaessaan Viktor Kärppä -juttujensa loppuneen. Samaa ei ole nähty "Vareksen" suhteen. Julkaisukynnys laskee ja jutut alkavat olla tosi kaukaa, vaikkapa Villistä Lännestä Suomeen haettuja! Pohjoismaiset dekkaristit ovat sarjoineen yhtä taattua myyntitavaraa kuin aikoinaan Arto Paasilinnan romaanit joka isänpäivän alla. - Jo aikoinaan tyttökirjoja lukiessani huomasin ongelman. Kirjailijoiden/kustantajien oli vaikea luovuttaa ihailua herättäneestä päähenkilöstään. Iloinen tyttö "Pollyanna" sai jatkotarinan, jossa hän kasvoi suureksi ja löysi elämänsä miehen. Samoin kävi "Uuden Kuun Emilialle" ja "Anna Shirleylle" sekä "Pikku naisille". Ehkä kaikkein eniten hämmästyin lapsena, kun löysin perhetuttavamme tyttären kirjastosta jatko-osan "Pikku Heidille". En enää muista, tuliko "Vuohi-Pekasta" hänen elämänsä "raikashenkinen" rakkaus. Pikku Heidin kohdalla en todellakaan kaivannut jatko-osan romanssia.

Mikä sitten mielestäni mättää "Valepotilaan" kerronnassa? Ennen muuta sen jokseenkin turhanpäiväinen kuvailevuus. Kertoja kuvaa ja tulkitsee henkilöittensä (Dagleish ja hänen poliisiavustajansa) mielteet ja oivallukset, motiivit ja reaktiot mitä seikkaperäisimmin ja latistaen. Hän antaa henkilöittensä kertoa  kaikkea sitä, mitä hyväsä kertomakirjallisuudessa, etenkin jännäreissä, on syytä jättää lukijan pääteltäväksi. Kun kertoja kuvaa avustavan poliisin erilaisuutta hienostuneeseen Dagleishiin, tyyli menee suorastaan naurettavan karkeaksi. Naiset ovat eukkoja, kääkkiä jne. Kirosanat lentelevät.  Ei siinä mitään, jos vain vastakkainasettelu kahden erilaisen poliisin välillä olisi jätetty jo aluksi kertomatta seikkaperäisesti. Kerronta kuvittaa päälleliimatusti aiemmin väitettyä. Kaikki tuntuu jauhavan ympäripyöreästi samaa. Jos lukija on vähänkin ällissään, hän aavistaa ennen loppua liiankin hyvin todellisen rikoksentekijän. Voiko pahempaa sattua jännityskirjailijalle!?

En arvostele kirjailijaa hänen varhaisteoksensa tietystä simppelisyydestä. Arvostelen kustantajaa, joka ei voi päästää irti myyntiartikkelista, josta aika on ajanut ohi. Turhaan hän pilaa hyvän kirjailijan maineen jokseenkin kömpelöllä "nuoruuden synnillä". No, asia ei ole ihan valtavan vakava. Ei arvostelunikaan. Ajattelen ongelmaa yleisemmin. Mistä tulisi viisaus lopettaa ajoissa suosittua asia? Mistä tulisi oivallus, että itku seuraa pitkästä ilosta? Turhamaiset filmitähdet ovat paenneet kuihtuvaa todellisuutta vetäytymällä yksityisyyteen vanhetessaan (Greta Gaberbo etc.). En väitä, että äärinarsistinen  reaktio on se, jota tässä haen. Haen ihmisten viihdyttäjiltä jotakin "rotia", etteivät vetäisi "halvalla" yleisöään. Ja etteivät kustantajat munaisi hyvien tekijöittensä mainetta tyhjänpäiväisellä ja mauttomalla yleisön kalastelullaan.

TV-viihteen osalta: pitääkö yleisön Antsku-huumassa vielä jatkaa Putousta? Pitääkö vielä jatkaa väkinäisesti julkkiksilla tekihengitettyä BB-taloa? Pitääkö aina mennä  yleisön kosiskeluun enenevästi navan alle menevine kikkailuineen? Kysymys ei ole taidekasvattajalle tarpeeton, vaikka luultavasti se hukkuu myötäkulkijoiden huumaan interaktiivisessa mediassa. Ja niipottajan/nillittäjän maineenhan varmasti, saa kun sanoo roskalle "ei".

 

1 kommentti

  • Osmo Peltonen sanoo:

    Että suositun dekkarikirjailijan tuotannosta aletaan julkaista alkupään tuotantoa, on pikemmin sääntö. Hyvä vilkaista vuosilukua kirjan alkuperäisen nimen vieressä. Tasoon liittyvät myöskin suomennokset. Huonot suomennokset yleensä aistii, alkuperäistä näkemättä. Kun sarjan suomentaja joskus vaihtuu, kirjailija yllättäen selkiytyy.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Päivi Huuhtanen-Somero
    Päivi Huuhtanen-Somero

    Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.