[Timo Eskola:] Kirjani Heikki Räisäsen raamatuntulkinnasta ovat herättäneet melko kiivasta keskustelua. Myös Kotimaa24 on toistanut kritiikittä joitain Räisäsen esittämiä väitteitä minun tutkimukseni luonteesta. Minun on esitetty lainaavan Räisästä virheellisesti. Siksi on tarpeellista, että kuvaan lyhyesti tämän palstan lukijoille, mitä Räisänen on sanonut ja missä hän on sen tehnyt. Näin jokainen voi itse arvioida lainausten ja niiden perusteella tehtyjen johtopäätösten välisen suhteen. Keskeisin yksityiskohta, johon tämä kiista näyttää kulminoituneen, koskee Räisäsen Koraani-kritiikkiä. Rinnastaako Räisänen Koraanin ja Raamatun tarkastelun sillä tavoin, kuin olen tutkimuksessani todennut?
Raamattua tulkittava kuin muutakin kirjallisuutta
Aloitamme alusta. Keskiaikaisella koraanitutkimuksella on ollut mielenkiintoinen vaikutuksensa varhaisten raamattukriitikoiden Hermann Reimaruksen ja David Straussin käsityksiin. Jo 1700-luvulta lähtien tutkijat alkoivat esittää vaatimuksia, että Raamattua on luettava samalla tavalla kuin muitakin kirjoja. Tämä lause on tullut monille teologiaa tunteville tutuksi, mutta sen alkuperäinen yhteys ja sisältö on kadonnut matkan varrella. Reimarus ja Strauss eivät suinkaan tarkoittaneet, että Raamattua pitäisi lukea kuin Homerosta tai antiikin satuja. Sen sijaan vaatimuksena oli, että sitä pitäisi lukea samoilla ehdoilla kuin Koraania.
Varhaisimmat sovellutukset löytyvät ennen kaikkea raamattukritiikin ensimmäisen kehittäjän, Reimaruksen teksteistä. Ajatus Raamatun lukemisesta muiden kirjojen tavoin tulee häneltä. Kriittisen luennan perinne on kuitenkin häntä vanhempi – mutta sen kohde ei ensimmäisessä vaiheessa ollut Raamattu, vaan Koraani. Juuri Koraanista oli jo keskiajalla pyritty nostamaan esille epähistoriallisia ja terveen järjen vastaisia piirteitä. Antiikin tekstien kriittisen luennan perinne tulee siten uskontokritiikistä.
Strauss, kuuluisa deisti ja kriittisen Jeesus-tutkimuksen kehittäjä, omaksui periaatteen Reimaukselta. Esikuvansa tavoin Strauss puhui paljon koraanikritiikistä ja jalosti myös edellä mainitun vaatimuksen iskulauseen muotoon. Tämän jälkeen vaatimus on esiintynyt erilaisten tutkijoiden teksteissä kautta vuosikymmenten.
Raamattu haluttiin tässä tutkimuksessa tuoda keskelle antiikin kirjallisuuden kenttää. Tämä on tärkeä lähtökohta, koska myös Räisänen on nostanut periaatteen esille. Hän on todennut asian seuraavasti: ”Vuosisataisen kehityksen ansiosta nykyään on itsestään selvää, että tutkimus tarkastelee Raamattua samanlaisin menetelmin kuin muutakin vanhaa kirjallisuutta.” (Raamattutieto, 179). Raamatun tekstejä tutkitaan siis ilman uskonnollisia olettamuksia, kirjana kirjojen joukossa. Lisäksi Räisäsen teokset osoittavat, että myös hänelle tuo ”muu” kirjallisuus tarkoittaa ennen kaikkea Koraania.
Tämä yleinen periaate on lisäksi saanut rinnalleen monia käytännöllisempiä toimintaohjeita. Näihin olen kiinnittänyt huomiota Räisäsen hermeneutiikassa. Siksi onkin tarpeen kerrata tämän aihepiirin tärkeimpiä huomioita ja Räisäsen teksteihin kohdistuvia kirjallisuusviitteitä.
Räisänen tunnistaa koraanikritiikin periaatteet
Ensimmäinen huomioni tekemässäni analyysissä koskee sitä, että Räisänen tunnistaa perinteisen koraanikritiikin periaatteet. Hän selittää asiaa varhaisen kirjansa Das koranische Jesusbild (1971) alussa. Hän arvioi teoksessaan kristillisen kirkon edustajien suhtautumista Koraaniin, ja viittaa niin Damaskon Johannekseen (700-luku), Riccoldo da Monte di Croceen (1300) kuin Ludovico Marracciin (1698). Mone teologit ovat keskiajalta lähtien soveltaneet Koraanin kritisoimiseen kriteerejä, joiden tarkoitus oli osoittaa kirjan heikkoudet suhteessa Raamattuun.
”Johannes Damascenuksen päivistä pitkälle 1800-luvulle kristillisessä maailmassa on poikkeuksetta kirjoitettu islamista poleemiseen sävyyn. Damascenus käsittelee teoksessaan De haeresibus Mohammadin oppia kristillisenä harhaoppina. Hän pyrkii osoittamaan, että Koraanissa on lukuisia virheitä ja “naurettavia” (gelôtos axia) käsityksiä.” (s. 7).
Koraanikritiikissä käytetyt arviointiperusteet jalostuivat Räisäsen mukaan monissa eri refutaatioissa (eli ”kumoamisissa”) ja Riccoldon Confutatio Alcorani (Koraaninkumoaminen)sisälsi jo yksityiskohtaisen koosteen ristiriitaisuutta ja epähistoriallisuutta arvioivista kriteereistä. Aivan erityisestiRäisänen nostaa esille Ludovico Marraccin laajan teoksen Refutatio Alcorani, joka yllä mainittuna vuonna kommentoi Koraanin uutta käännöstä. Myös Marracci luetteli monia tarkasti määriteltyjä kriteerejä.
”Marraccin mukaan Koraani on pene totus mendaciis, erroribus, blasphemiis, fabulis, nugis confertus et compactus. Kirja on syntynyt Paholaisen vaikutuksesta ja Mohammad itse on homo scelestissimus, ac mortalium omnium vituperabilissimus.” (s. 7-8).
Räisänen panee siten merkille, että Marraccin mukaan Koraani sisältää ”korjailuja, virheitä, jumalanpilkkaa, satuilua ja hullutuksia”. Räisänen pitää lähestymistapaa toisaalta melko poleemisena, mutta toisaalta hän hyväksyy kriteerit ainakin sopivasti sovellettuna myös tieteelliseksi lähtökohdaksi antiikin tekstien tutkimiselle. Koraanin tekstien kriittinen tutkimus on hänen mielestään välttämätöntä. Tästä periaatteesta seuraa kuitenkin myös laajempi metodinen ongelma. Eikö Raamatun tekstejä tule arvioida samojen kriteerien avulla? Myöhemmissä kirjoituksissaan Räisänen onkin soveltanut kyseisiä kriteerejä rinnakkain molempien kirjojen kriittiseen arviointiin.
Mutta nyt jokunen ajatus Räisäsen esittämistä väitteistä. Olenko kuvannut hänen tekstejään oikein ja lainannut hänen kirjoituksiaan normaalin dokumentaation periaatteiden mukaisesti. Kyllä. Yllä olevat lainaukset löytyvät kirjoistani ja jokainen halukas voi ne sieltä tarkistaa. Räisänen tunnistaa vanhat koraanikritiikin periaatteet. Ensimmäinen huomioni pitää siis paikkansa.
Räisänen käyttää kyseisiä periaatteita
Toinen huomioni koskee sitä, että Räisänen myös käyttää koraanikritiikin periaatteita. Hän rinnastaa Raamatun ja Koraanin sekä soveltaa monia edellä mainituista kriteereistä vertailussaan. Yksityiskohtaisin esimerkki vertailusta löytyy artikkelista “’Jumalallinen ilmoitus’ ja Raamattu” kirjassa Tuhat ja yksi tulkintaa. Siinä Räisänen soveltaa Riccoldon ja Marraccin teksteistä tuttuja kriteerejä historialliseen tutkimukseen.
Räisänen avaa artikkelinsa viittaamalla Wilfred Cantwell Smithin haastavaan kysymykseen ”Onko Koraani Jumalan sanaa?” Miten vertailla eri uskontojen pyhiä kirjoja? Jos Koraania ei tietyillä perusteilla pidetä Jumalan sanana, mitä pitäisi ajatella Raamatusta? Koskevatko samat kriteerit molempia? Räisänen itse esittää kysymykset näin: ”Jos Koraania ei pidetä Jumalan sanana, mitkä ovat perusteet? Onko Raamattu eri asemassa kuin Koraani?” (s. 35).
Mihin Räisänen sitten kiinnittää huomiota? Hän nostaa ensin esille tärkeimmän kolmijaon: ristiriidat, virheet ja tarut (kolmijako esiintyy korostetusti hänen väliotsikossaan). Jos Koraanin ajatellaan olevan täynnä virheitä ja epäjohdonmukaisuuksia, samaa on Räisäsen mukaan sanottava Raamatusta. Lisäksi molemmissa on runsaasti historiaa koskevia virheitä. Tällaiset huomiot johtavat Räisäsen ajattelemaan, että Raamatun täytyy olla kokoelma ihmisten henkilökohtaisia tulkintoja uskonnollisista kokemuksista. Siksi tekstit ovat täynnä myyttejä, legendoja sekä kuvauksia mahdottomista tapahtumista.
”Epäilemättä Koraanista löytyy ristiriitoja. Raamatussa niitä kuitenkin on – kirjan monikerroksisuuden johdosta – vielä paljon enemmän. Sitä paitsi Raamattu on luultavasti ristiriitainen keskeisemmissä kohdissa kuin Koraani. Siinä on toisistaan poikkeavia tulkintoja jopa Jeesuksen kuoleman merkityksestä. Koraanissa on historiallisia virheitä ja mahdottomuuksia. Historiallisista erehdyksistä ei kuitenkaan UT:kaan ole vapaa. Raamatun historiallisen erehtyvyyden – luonnontieteellisestä puhumattakaan – voi kiistää vain puhdasverinen fundamentalisti.” (s. 41).
Kriteerejä on kuitenkin vielä enemmän, mikä vain vahvistaa ajatusta samankaltaisuudesta Marraccin, Reimaruksen ja Räisäsen välillä. Seuraavat esimerkit koskevat Raamatun moraalikäsityksiä. “Jos taas joidenkin Koraanin moraalisten katsomusten (esimerkiksi moniavioisuus tai ajatus uskonsodasta) arvellaan osoittavan, ettei kirja voi olla Jumalan puhetta, on helppo löytää VT:sta vieläkin ongelmallisempia katsomuksia.” (s. 42). Räisäsen mainitsemia ongelmia ovat sodat sekä naisten ja lasten tuhoaminen. Hän katsoo, että vanhan kirkon ”suuri” harhaoppinen Markion oli tietyllä tavalla oikeassa ajatellessaan, että Vanhassa testamentissa puhuu eri Jumala kuin Uudessa. Kun ongelmiin lisätään orjuus ja naisten alistaminen, ei asiasta pitäisi olla epäselvyyttä.
Tämäkin huomioni pitää siten sanatarkasti paikkansa. Räisänen rinnastaa Raamatun ja Koraanin sekä soveltaa niihin monia edellä mainituista kriteereistä. Olen kirjoissani dokumentoinut yllä olevat tekstit juuri samoin kuin tässä kirjoituksessa. Räisäsen olisi mahdotonta lähteä väittämään, että hän ei ole koskaan verrannut Raamattua ja Koraania samoilla ehdoilla toisiinsa. Siksi Räisäsen väitteet kohdistuvat todellisuudessa vain joihinkin minun luonnehdintoihini hänen vertailustaan. Niiden ja suorien lainausten välille pitää tehdä ero. Vaikka Räisänen ei pitäisi kommenteistani, se ei vielä riitä osoittamaan, että olisin kuvannut hänen tekstejään väärin. Tästä näkökulmasta katsoen Räisäsen väitteet siitä, että lainaisin häntä juuri tässä kohden virheellisesti, kuulostavat tarkoitushakuisilta.
Vaikka tällä keskustelulla on periaatteellinen tieteen etiikkaan liittyvä puolensa, en halua esittää syytöksiä sillä alueella. Olennaista on mielestäni vain se, että minun on väitetty tekevän tiedettä akateemisten pelisääntöjen vastaisesti. Tällainen harhaluulo näyttää myös leviävän Kotimaa24:n keskustelussa. Virhe pitää korjata, ja tuomarina voi olla kuka tahansa lukija itse. Koko kiista on Räisästä ajatellen hieman kiusallinen, koska en oikein ymmärrä mitä hän ajattelee saavuttavansa esittämällä syytöksiä, jotka kuka tahansa voi todeta vääriksi hänen omien teostensa avulla.
– Timo Eskola –
Kirjoittaja on dosentti ja Suomen Teoolgisen Instituutin tutkija. Hän kirjoittanut Heikki Räisäsen tutkimusia käsittelvät teokset Beyond Biblical Theology (2013) sekä Tulkinnan kahleissa (2013).
Lue Kotima24:n uutinen Heikki Räisäsen artikkelista Teologisessa Aikakauskirjassa sekä uutisen pohjalta käyty keskustelu
Kyllä tästä nyt pitää olla ääneen iloinen, joten onnittelut hyvästä kalansaaliista!
Mutta vielä suuremmat ilonilmaukset evankeliumin leviämisestä Afrikan mantereella, ja tietysti kaikkialla.
Voimia ja iloa työhön!
Ajatuksena tuossa yllä sanalla ”pitää” on, että turhempaakin tulee puhuttua, niin on ilo, että kaukainen vieras saa pohjoisilla vesillä upean kalansaaliin.
Ei kai joka kalastaja ihan nappaa niitä tosta noin vain. Vai tietääkö joku noiden vesien kalastuksesta enemmän?
Kirkkoherra Arto Seppänen toimi isäntänä ja voi tarvittaessa kertoa lisää vierailun ohjelmasta kuten kalastustapahtuman järjestelyistä. Hyvää kesää asiasta kiinnostuneille.
Haluan lämpimästi kiittää Timo Eskolaa yllä olevasta kirjoituksesta. Minulla on jonkin aikaa lojunut kymmenien muiden luettavaksi lainattujen ja ostettujen kirjojen joukossa Eskolan ”Metodin jälkeen” (2011). Siinä näyttää olevan ensimmäisenä artikkelina ”Historiallis-kriittinen metodi ja koraanikritiikki.” Täytyy lukea!
Eskolan tulkinta on kyllä hyvin vahvasti tulkintaa. Kun tuolla tavoin tulkitaan ja luetaan Räisäsen tekstejä sopivia palasia sieltä täältä poimien, voidaan sanoa toisen kirjoituksista aivan mitä haluaa. Eiköhän Räisänen itse tiedä parhaiten, mitä kirjoittaa? Ja hänellä on kyllä rohkeutta olla myös aidosti sitä mieltä mitä kirjoittaa. Eskolan kirjoituksesta löydän sen saman ummehtuneen metodiikan kaikuja, joilla fundamentalistit lukevat omia ajatuksiaan Raamattuun.
Ja toinen tärkeä juttu Koraanista. Suomessa edes systemaattisen teologian harrastajat eivät tunnu tietävän tätä, mutta myös uskonpuhdistaja Martti Luther oli innostunut Koraanista. Raamatunkäännöksen ohella hän käänsi myös ensimmäisen Koraanin saksannoksen. Osoittaa suurta kiinnostusta asiaan opetella arabian kieli ja tehdä laajamittainen käännöstyö. Seuraavaksi esittämäni kysymys on Luther-tutkimuksessa tuntematon, mutta haluan esittää sen, jos vaikka joku keksisi kirjoittaa aiheesta väitöskirjan. Miten paljon islamilainen käsitys Koraanista erehtymättömänä kirjana ja jumalan sanelemana kirjana on vaikuttanut protestanttiseen sola scriptura periaatteeseen? Monessa suhteessa Lutherin Raamatun käyttö muistuttaa enemmän muslimien Koraanin käyttöä kuin aikaisemman kristillisen tradition Raamatunkäyttöä. Tosin Lutherilla aina sisältöperiaate (yksin armosta) voittaa muotoiperiaatteen (yksin Raamattu). Ja käsitystämme Lutherista vääristää se tosisasia, että Luther ymmärtää käsitteen Sana/Jumalan sana samoin kuin UT, eli se tarkoittaa Kristusta ja sanomaa hänestä. Raamattu ja saarna ovat Jumalan sanaa vain siinä merkityksessä, että ne välittävät tuon sanoman. Nykykristitty ymmärtää Sanan tarkoittavan jotain aivan muuta ja ymmärtää siksi lähes kaiken väärin.
Luther kirjoitti esipuheen Koraanin saksannokseen nimenomaan sillä motiivilla, että lukiessaan Koraania (rinnan Raamatun kanssa, kuten ymmärrän) lukija parhaiten vakuuttuu siitä, että se ei ole Jumalan sana, kuten Raamattu.
Itse näitä kahta kirjaa jonkin verran lukeneena voisin antaa saman neuvon. Koraani on tavallaan hieno kirja, mutta samalla ”peili”, jota vasten Raamattu Jumalan ilmoituksen sanana vahvistaa itsensä. Mutta tietenkin sitä on silloin luettava juuri sellaisena, kuin se on, ei sellaisena kuin erilaiset hyvää tarkoittavat raamattuideologiat sen välttämättä haluaisivat olevan. Juuri pitkän, pitkän ajan kuluessa kirjoitettuna pelastushistoriallisena kirjana Raamattu kaikessa moninaisuudessaan ja vaihtelevalla tyylillä kertoo meille sen suuren Kertomuksen, jonka alkuna, päämääränä ja keskuksena on Jumala itse Pojassaan Pyhän Hengen valossa.
Tässä suhteessa Koraani on todellakin aivan erilainen kirja, vaikka siinä onkin paljon muistumia juutalaiskristillisestä traditiosta.
Petri Kasari, olipa hyvin kirjoitettu. Pakko oli ihan vaivautua kirjautumaan sisään, että voin kompata kirjoittamaasi. Eikä mulla ole edes mitään omaa lisättävää 😀
Kiitos Timo Eskola kirjoituksestasi.
Olen aina ihmetellyt tätä Räisäsen kritiikitöntä suosiota.
Tosiaan muistumia, ja hieman enemmänkin.
Mikäli nämä olisivat tavallisia kauden pokkareita, tulisi Koraanin kirjoittajille varmaan tekijänoikeusongelmia, jopa syyte plagioinnista, niin paljon siinä on aineksia Raamatusta. Toki sillä tutunkuuloisella asenteella ”Nyt kun ymmärrämme paremmin”, ”Nyt kun kehitys on kulkenut”, ja selitetään asiat ”oikein”, Eiväthän nyt kristityt ja juutalaiset voi asioita ymmärtää kuten Koraanin kirjoittajat, ja siksi Raamattu on väärässä.
Kun on bourdieu’laista analyysiä, millä valtuuksin ja tietopääomin ihmiset jollain kentällä puhuvat, niin itse umpimaallikkona ja puhtaasti harrastajana tietysti aika vaatimattomin. Tykkään silti ajatuksesta, että raamatuntutkimuksesta voi tavallisella ihmisellä olla silloin tällöin pätevää sanottavaa.
Ohittamattomassa kiitollisuudenvelassa olen Heikki Räisäselle, että kiinnostus aiheeseen alun perin heräsi juurikin yhden hänen kirjansa kautta, johon satuin kerran aivan sivumennen ja mielen johteesta tarttumaan. Heti kohta alkoi huomata aiheen koukuttavaa vaikutusta.
Eskola näkee paljon vaivaa torjuakseen väitteen, jota en ole esittänyt. ”Räisäsen olisi mahdotonta lähteä väittämään, että hän ei ole koskaan verrannut Raamattua ja Koraania samoilla ehdoilla toisiinsa.” Miksi moista väittäisin, kun koko reilun pelin hermeneutiikan idea on siinä, että omaa ja vierasta traditiota lähestytään samanlaisella otteella?
Käsillä oleva debatti lähti liikkeelle keskustelupuheenvuorosta (alaotsikolla ”Miksi en tunnista itseäni kriitikkoni analyyseista) Teologisen Aikakauskirjan numerossa 5-6/2014. Sitä on K24:ssä innokkaasti kommentoitu ilman että keskustelijat olisivat nähneet kirjoitusta (poikkeuksena aina asiallinen Matti Taneli). Esitin ainakin 50 esimerkkiä siitä, miten Eskola lainaa minua väärin tai tulkitsee tekstiäni oudosti.
Yksi esimerkkini koski koraanikritiikin merkitystä. Eskola väittää, että ”perustava tulkintateoriani” – Raamatussa(kin) traditioita tulkitaan uudelleen uusien kokemusten valossa – olisi ”sidoksissa” Koraani-tutkimuksiini, niin että ”varsinaiset tulkinnalliset ideat nousivat Koraanin tekstien äärellä” (Tulkinnan kahleissa, s. 63). Väite on helppo kumota viittaamalla teksteihin, joita olen kirjoittanut vuosia ennen Koraani-tutkimuksiani, eikä Eskola tätä blogissaan yritäkään kiistää. Kaikuja nurinkurisesta teesistä esiintyy kuitenkin kohdassa, missä Eskola antaa ymmärtää, että huomiot Koraanista (!) johtaisivat minut ajattelemaan, ”että Raamatun (!) täytyy olla kokoelma ihmisten henkilökohtaisia tulkintoja uskonnollisista kokemuksista”. Yhtä harhauttava on väite, että Koraanin kriittisen tutkimuksen välttämättömyydestä seuraisi ”ongelma”, että Raamatun tekstejä tulisi arvioida ”samojen kriteerien avulla”. Siihen, että tutkin Raamattua kriittisesti ja sovellan siihen traditio-kokemus-tulkinta –kaaviota, en todellakaan ole tarvinnut Koraania. Sen sijaan on ollut valaisevaa soveltaa raamatuntutkimuksessa kehitettyjä menetelmiä myös Koraaniin.
Kari-Matti Laaksoselle ja muille Eskolan blogista innostuneille suosittelen tutustumista vastaukseeni hänen aiempaan kirjoitukseensa Teologisessa Aikakauskirjassa 3/2011.
Ihan yleinen ero tutkijoiden kesken kai lähtee siitä, kuinka paljon yhtenäisyyttä vs. hajanaisuutta ja moninaisuutta tutkimuskohteessa nähdään. Uudempi historiantutkimus yleisesti on kulkenut moninaisuuksien näkemistä kohti eri historioissa, mikä on oikein ja järkevää, mutta onko se samalla aina väistämättä hajanaisuutta.
Kiitos Heikki vihjeestä, (uudelleen) tutustutaan! Huomaan sivun laitaan tehdyistä viivauksista ilmeisesti lukeneeni TA 1/2011(Eskola) & TA 3/2011(Räisänen) lähes neljä vuotta sitten, kai? Jos eksegetiikasta(kaan) ei omaa itsenäisiä mielipiteitä kuten minä, vaan on monasti samaa mieltä kirjoittajan kanssa, täytyy koettaa lukea mahdollisimman monipuolisesti.
Vielä esimerkillä valaisten, N.T. Wrightiltä (2013) löytyy hyvin yhtenäistä Paavali-luentaa.
Luin juuri äsken sekä Eskolan artikkelin (TA 1/2011) että Räisäsen vastauksen siihen (TA 3/2011). Seuraavat lainaukset ovat Räisäsen vastauksesta Eskolalle (TA 3/2011, 270-271). Eskola väitti artikkelissaan, että Räisänen oli kritikoinut Raamattua samalla tavoin kuin Reimarus: soveltamalla koraanikritiikin kriteerejä Raamattuun.
Heikki Räisänen toteaa vastauksessaan Eskolalle muun muassa että:
”Eskola antaa ymmärtää (s.21-22), että olen soveltanut ”koraanikritiikin periaatteita Raamatun historialliseen ja kriittiseen tutkimiseen.” Tähän asti kaikki lukijat, joiden tiedän kirjaa kommentoineen, ovat käsittäneet, että olen menetellyt juuri päinvastoin: olen soveltanut raamatuntutkimuksen periaatteita Koraanin tutkimukseen…”.
Räisänen jatkaa edelleen: ”…Tavoitteena oli siis Koraanin valaiseminen raamatuntutkimuksen avulla. Historiallisen raamatuntutkimuksen olin toki omaksunut ennenkuin olin Koraania lukenutkaan.”
Kannattaa lukea molemmat edellä mainitut kirjoitukset.
Voiko kysymys olla ajoituksesta? Tutkijoilla on urallaan eri vaiheita. Myöhemmin professori Räisänen muistelmien mukaankin eteni hyvin laajaan ”kulttuuriuskonnollisuuteen” päin.
Timo Eskolan kirjoituksesta tuli mieleeni Kari Kuulan ”Paavali, kristinuskon ensimmäinen teologi”.
Teoksen äärellä tuntui samalta kuin lukiessa äärikarismaattisen kirjaa, jossa väen väkisin ängetään ennalta määriteltyyn lopputulokseen ja vielä siten, että tehdään lähdetekstille väkivaltaa. Lukukokemus oli absurdi.
Näyte Kari Kuulalta:
”Paavalin lakiteologia on jossakin määrin epäjohdonmukaista ja suorastaan ristiriitaista… Hän piti kiinni muutamasta lakiin liittyvästä perusvakaumuksestaan, mutta niiden tueksi hän saattoi esittää keskenään ristiriitaisia argumentteja.(s.275)”
Olen useassa eri yhteydessä koettanut kysyä, missä kohtaa ristiriitaisuudet ovat. Voisiko viimeinkin joku Paavalin teologiaa ristiriitaiseksi väittävä laittaa konkreettisen esimerkin.
Odotellessa vastauksia laitan joitakin havaintoja Kari Kuulan kirjasta ”Paavali, kristinuskon ensimmäinen teologi”, jota tekijä väittää tieteelliseksi. Vaikka Kuula ei olisikaan Räisäsen edustaman tiedeuskonnon opetuslapsi, niin vaikutteita on varmasti saanut.
Kuvaavaa Kuulan asenteellisuudelle on kappaleen otsikko ”Tunsiko Luukas Paavalin”
Kuula tietää, että Luukas oli lähinnä haamu tai jokin ”lainailu lainailusta”. Tästä seuraa suuri johtopäätös, että Apostolien teot on satua, jolloin helluntaikin on satua.
Sivu 151: ”Se on Luukkaan kertomus Hengen vuodattamisesta (Apt. 2:1 -14). Mahdollisesti kertomuksen ytimenä on jokin alkuseurakunnan voimakas joukkokokemus, joka on kerrottu suullisessa perimätiedossa…”
Sivu 143: ”Ut:n tekstit kertovat vain siitä, että Jeesuksen oppilaat kokivat nähneensä Jeesuksen näyssä ja he päättelivät siitä, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista.”
Matteus saa saman vessanpytystä huuhtelun kuin Luukas:
”Lisäksi kaikkein suurimmat yhtäläisyydet liittyvät Matteuksen versioon, jonka Matteus itse, yli 20 vuotta Paavalin kuoleman jälkeen on sepittänyt.”
Kuula laittaa oman päänsä tuotteet silmää räpäyttämättä Pietarin ajatteluksi ja tekee päätelmästään teologisen tiedekunnan tiedettä.
Sivu 148: ”Pietari on varmasti ymmärtänyt, että sopivassa mielentilassa mielikuvitus saattaa hetkeksi loihtia ”näkyjä”, jotka tarkemman pohdinnan perusteella paljastuvat oman mielen tuotteiksi.”
Kuula käyttää kovasti sivuja koettaakseen todistaa, ettei Jeesus ole Jumala (s.195), väittäen jopa suoraan, ettei Paavali missään yhteydessä kutsu Jeesusta Jumalaksi.
Gal.1:4 joka antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden, pelastaaksensa meidät nykyisestä pahasta maailmanajasta meidän Jumalamme ja Isämme tahdon mukaan!
Jakeen perusteella Kari Kuula päättelee, että Jumala ja Isä tarkoittaa yhtä, koska ”ja” sana yhdistää. Mutta miksei Kuula oman lähestymistapansa perusteella ole huomioinut, miten samaa kirjoitustyyliä käyttämällä Paavali juuri todistaa Jeesuksen jumaluuden?
Tiit.2:13 ”odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä.”