Mistä hoitoa elämän kohuihin miehille?

Valmistelen tiimin kanssa jokakeväistä miesten perusleiriä. Odotukset alkaa taas olla jo korkealla.
Leiristä on tullut minulle yksi vuoden kohokohdista. Tuo meininki leirillä on aikanaan auttanut nousemaan haavoittuneiden miesten joukosta. Siihen miehen elämän vaiheeseen, jossa omat haavat olen oppinut hoitamaan. Katkeruuden ja itsesäälin suosta olen saanut nousta. Siitä kiitollisena ja hyvin tietoisena, etten ole ainoa haavoitettu soturi. Leirillä kohtaan toisia samanlaisia. Ehkäpä niitäkin, jotka yhä ovat sontaämpärin pohjalla ja varmasti toisia, jotka sieltä ovat nousseet ylös. Siinä ämpärin reunalla voin taas ehkä jotain rohkaista nousemaan ylös. Ettei sinne ole pakko jäädä.

Siinä hyvässä miesten porukassa moni mies on saanut kasvaa omaan miehuuteensa. Oivaltaa sitä mitä on olla mies. Ottaa vastuu itsestä ja muista. Jotenkin sitä kaiholla muistaa niitä tilanteita, joissa vuosia sitten sai olla vanhempien konkareiden seurassa. Siinä sitä vain jotenkin imi sitä miehuutta ja oikeaa elämänsankaruutta itseensä. Nyt joku voi minuakin pitää konkarina. En kyllä itseäni vielä sellaiseksi koe. Saatanpa silti olla.

Useimmat miehet käyvät läpi hyvin samankaltaiset elämänvaiheet. Nuoria miehiä voimme rohkaista tarttumaan härkää sarvista ja toteuttamaan oman elämänvaiheensa haasteita. Samalla kerromme heille myös tulevasta haavoittumisesta. Mikä todennäköisesti jossain vaiheessa on edessä.
Aikanaan sen kohdatessaan he tajuaa missä mennään. Haavoitettuna on hyvä tietää, että sekin kuuluu asiaan. Tuokin on vain yksi miehen elämänvaihe, muiden joukossa. Jolloin sen oivaltaminen antaa toivoa tulevasta.

Turhan monet keski-ikäiset miehet jäävät pyöriskelemään siihen itsesäälin ja katkeruuden vankilaan. Josta ei näytä oleva toivoakaan päästä pois. Usein siihen hyvänä apuna on toinen mies.

Jokaisella miehellä tulisi olla ainakin kuusi hyvää ystävää. Miestä, jonka kanssa voi jakaa kaikki ilot ja surut. Vielä suuremman kaveriporukan saamisesta saan kiittää näitä leirejä ja myös avioparityötä.

  1. Miehen tie on monesti nuorena sellainen, että vakavia oireita alkaa ilmenemään vasta, aikuisuuden kynnyksellä, esim. kun saavutaan parisuhteen ja avioliiton satamaan. Yleensä ongelmia on myös naisilla, mutta miehen sosiaalinen verkko on erilainen ja vanhempien miesten puute lähiympäristöstä on suuri puute… (varsinkin jos isä suhdetta ei ole tai se on jäänyt hyvin heikoksi)

    Mies saattaa selvitä kompuroiden yksin, kun työ ja harrastukset täyttävät päivät, mutta kun kuvioihin tulee vaimo ja sitten vielä lapset, niin miehenä olemisen odotukset kasvavat joskus potenssiin 10 ja silloin olisi ensiarvoisen tärkeää, että rinnalla kulkisi vanhempi, kokenut, perheellinen ja luotettava mies (tai miehiä).

    Olen havainnut, että yksinhuoltajien pojilla on usein heikot kontaktit aikuisiin miehiin, koska isä ja isän kaverit on yleensä sivuosassa ja lähes aina pois päivittäisestä elämästä, jossa nimeomaan tarvittaisiin isän ja isän kavereiden ohjausta. (Siis aikuisten miesten verkko, joka on normaalia jos avioliitto on toimiva kaikilta osin)

    Tosiasioiden tunnustaminen on usein kivuliasta, mutta yhteiskunnan nykyinen tila on alkanut perheiden haaksirikoista (tarkoitan avioerojen lisääntymisestä)

    Kun perheet hajoavat, niin lapset jäävät aina sivustakatsojiksi ja varsinkin pojille on katastrofin alku jos isä häviää kuvasta murrosiässä. Vedän yleistäviä viivoja poikien ja miesten ongelmien taustoihin, mutta avioerot ovat suurin yksittäinen syy nuorten pahoinvointiin. (Ja varsinkin kun pojat jäävät pääsääntöisesti äidin helmoihin, juuri silloin, kun isän rooli olisi viedä poika miesten maailmaan.)

    Jollain tasolla avioerojen määrä olisi syytä saada pysähtymään. Mutta miten?

  2. Ismo Malinen sepustaa seuraavasti:””(Ja varsinkin kun pojat jäävät pääsääntöisesti äidin helmoihin, juuri silloin, kun isän rooli olisi viedä poika miesten maailmaan.)

    Jollain tasolla avioerojen määrä olisi syytä saada pysähtymään. Mutta miten?””

    Eikö ratkaisu olekkaan kasteessa eli kun siinä luvataan pääsy Jumalan lapseksi niin eihän silloin voi mitenkään jäädä isättömäksi, vai voiko?

    Siis Ismo malisella ei ole ratkaisua avioero ongelmaan (eikä muihinkaan synteihin) niin kuinka voi olla suhde Jumalaan ja tuntea Totuus?

    • Pekka: ”Voi veljet, olisipa hienoa, kun keksisitte jonkun patenttiratkaisun jolla avioliittojen ongelmat ja niistä johtuvat erot kerralla poistettaisiin.”

      Naikaa, mutta älkää menkö naimisiin.

  3. Jumala on luonut meidät kaikki yhtä erilaisiksi, kuin lumihiutaleet. Ei löydy kahta täysin samanlaista. Silti rakennusaineet ovat samat, joten jotain yhteneväisyyttä luonnostaan on. Siispä tartuntapintojakin löytyy. Lopuksi hiutaleet sulavat yhteen, mutta ihmisillä se ei käy yhtä helposti. kaksi erilaista kun menee yhteen, niin heille muodostuu aivan omanlaisensa ongelmat. Joten niiden hoitaminenkin on oltava yksilöllistä.

    Mitä paremmat ongelmanratkaisutaidot pareilla on ja mitä kiinnostuneempia he ovat niiden kehittämisestä, niin sitä paremmalla pohjalla liitto on. Ongelmien suuruus , tai määrä ei ole niin ratkaisevaa, kuin nuo selviämistaidot. Tosi heikosta alkutilanteesta voi muodostua erittäin hyvä ja harmonien suhde. Kunhan molemmat siihen täysillä alkaa panostamaan.

    Kulttuurissamme vain on se ongelma, että elämän tavoitteeksi laitetaan onnellisuus, jonka pitää tulla helpolla. Avioliitto ei ole sellaiseen hyvä ratkaisu. Kahden täysin erilaisen onnelliseksi tuleminen on paljon vaikeampi kuvio.

    Onnellisen suhteen luominen ei koskaan synny helposti. Sen eteen on suostuttava ponnistelemaan paljon. Nykyisin sentään yhä useammat ovat alkaneet tajuta tämän ja lähteneet työstämään suhdettaan. Samalla löytämään sitä kadonnutta onneaan. Mikä ei sitten niin kaukana ole. Kunhan sitä ryhdytään yhdessä etsimään.

    • Perkka Pesonen :”Kulttuurissamme vain on se ongelma, että elämän tavoitteeksi laitetaan onnellisuus, jonka pitää tulla helpolla.”

      Suurempi ongelma on mielestäni yksilökeskeisyys joka sai alkunsa, kun sosiaaliturva kytkettiin yksilöön eikä perheeseen. Kyseinen kehitys vähensi riippuvuutta perheestä ja siirsi perheen, suvun ja muiden luonnollisten yhteisöjen tehtäviä valtiolle.

    • Pekka Pesonen:”…se tieto ei paljon kuitenkaan auta asian korjaamisessa.”

      No korjatkaa te se siellä tiimissänne. Siitä on jo monta vuotta, kun eläkkeellä ollut erityisopettaja kertoi, että hänet oli pyydetty takaisin töihin, kun useat erityisopettajat olivat jo palaneet loppuun lasten kanssa ja että yhä suurempi osa ikäluokista on syrjäytynyt jo ennen kouluikää.

      Vastuussa ”kehityksestä” ovat lainsäädäntönsä avulla ”jumalaa leikkivät” poliittiset puolueet.

    • Pekka Pesonen :” Jos kehitykseen tahtoo vaikuttaa, niin politiikassa on oltava mukana.”

      Onneksi tulevien sukupolvien perheille jää edes tämä mahdollsuus:

      ”Tämän yleissopimuksen sopimusvaltiot sitoutuvat kunnioittamaan vanhempain ja tarvittaessa laillisten holhoojain vapautta valita lapsilleen muitakin kuin julkisten viranomaisten perustamia kouluja, joiden opetussuunnitelmat ovat viranomaisten määräämää tai hyväksymää vähimmäistasoa, ja turvata lastensa uskonnollinen ja moraalinen kasvatus, joka on heidän omien vakaumustensa mukainen. (Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus, SopS 6/1976, 13 artikla, 3.)”

    • Pekka: ”Sen puoleen ihmettelen niitä vaatimuksia, ettei politiikkaa ja uskontoa pitäisi sekoittaa toisiinsa.”

      Älä ihmettele, eletään demokratiassa, ei teokratiassa. Ei se uskonnon sekoittaminen politiikkaan silti kiellettyä ole. Onhan tuota yritetty moneen otteeseen ja taidetaan yrittää tälläkin hetkellä. Menestys ei vain ole ollut hääppöinen. Eikä tule onneksi olemaankaan, kas kun se on vielä se regimenttioppi, joka panee hanttiin.

      Älä ihmettele Pekka. Yritä itse. Ei sitä koskaan tiedä, eikä yrittänyttä laiteta.

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.