Viikko sitten perjantaina uutisoitiin suositun ruotsalaisen musiikkituottaja-dj:n, Aviciin, kuolemasta. Elektronista tanssimusiikkia tehneen 28-vuotiaan kuolema on koskettanut erityisesti nuoria, joiden keskuudessa hänen musiikkinsa on ollut suosittua. Aviciin kuolema on kyseisen musiikkityylin ystävänä koskettanut myös minua, sillä vuosien saatossa olen lukemattomia tunteja tampannut tanssilattialla, treeneissä ja lenkkipolulla Aviciin tahtiin. Monen nuoren tavoin olen viimeisen viikon aikana kuunnellut paljon hänen musiikkiaan sekä seurannut kuolemaan liittyvää keskustelua. Olen kuullut joidenkin vanhempien kummastelevan, kuinka syvästi omat nuoret ovat surreet Aviciin kuolemaa. Mielestäni tämä julkisuuden henkilön kuoleman sureminen ei ole mitenkään tavatonta. Jokaisen aikakauden nuorilla on omat idolinsa, esimerkiksi 90-luvulla nuoriso suri Kurt Cobainin ja 80-luvulla John Lennonin kuolemaa.
Yksi syy syvään suruun on luultavasti se, että monille nuorille Avicii on tullut musiikkinsa ja sosiaalisen median kautta hyvin lähelle. Moni Aviciin musiikin parissa kasvanut on seurannut dj:n arkea videoiden ja kuvien kautta. Sosiaalinen media tuo julkisuuden henkilöt niin lähelle, että he ovat nuorille samalla tavalla tuttuja kuin arjessa kasvotusten kohdattavat ihmiset. Kun on vuosia seurannut toisen ihmisen elämää, koskettaa myös hänen kuolemansa. Joillekin nuorille Avicii voi olla ensimmäinen omaan elämään vaikuttanut henkilö, jonka kuoleman nuori joutuu kohtaamaan. Nuoren aikuisen kuolema saa miettimään myös oman ja läheisten elämän rajallisuutta. Voisiko minulle tai läheiselleni käydä samoin? Jos kuolisin nyt, miten olisin elämäni elänyt? Olisinko elämässäni tehnyt niitä asioita, joita rakastan? Olisiko joku asia jäänyt sanomatta tai tekemättä? Nuorten miettimät kysymykset antavat aikuisille hyvän pohjan nuorten kanssa kuolemasta keskustelemiselle. Toivonkin, että nuorten pohdinnoista syvenisi tavallisessa arjessa, ruokapöydän ääressä tai telkkaria katsellessa sukupolvia yhdistäviä keskusteluita. Suru ja kuolema eivät saisi olla tabuja, joista ei puhuta.
Minusta on ollut koskettavaa huomata, kuinka monissa kirkoissa on nopeasti reagoitu kuolinuutiseen. Esimerkiksi Hollannissa ja Ruotsissa on kirkonkelloilla soitettu Aviciin muistoksi hänen kappaleitaan. Minusta tämä ele on kaunis, sillä se muistuttaa kirkon olevan vahvasti läsnä surun ja kuoleman keskellä. Kirkko ja sen työntekijät voivat suoraan ja rohkeasti puhua valosta, toivosta ja kuoleman voittaneesta Kristuksesta. Ajattelen, että samalla kuolemaa ja elämän katoavaisuutta vasten tämän ajan ainutlaatuisuus tulee näkyväksi. Ihmisen elämä on ainutlaatuinen, arvokas ja merkityksellinen riippumatta siitä, kuinka kauan se on kestänyt. Lyhyeksikin jääneeseen yhteiseen aikaan voi mahtua valtavasti iloa, lämpöä ja rakkautta. Lyhyeksi jäänyt yhteinen aika ei tee tyhjäksi sitä, mikä on ollut. Merkityksellistä on sen sijaan se, että tuo yhteinen aika on joskus ollut. Meillä on mahdollisuus iloita kaikesta siitä hyvästä ja kauniista, mitä olemme edesmenneiden kautta elämäämme saaneet. Kauniit muistot, elämänviisaudet ja oppimamme asiat voivat kantaa surun ja kaipauksen keskellä. Samalla tavalla Aviciin musiikki voi jäädä elämään ja muistuttaa niistä hyvistä hetkistä, joita kappaleiden soidessa on saanut kokea.
Tubessa pohdin Aviciin kuolemaa ja sitä, miksi nuoren julkkiksen kuolema koskettaa.
Niin, Avicii kuoli ottamalla hengen itseltään. Perhe on julkaissut kirjeen jossa todetaan että sitaatti : ”Avicii ei jaksanut enään”.
Hänestä on olemassa dokumenttifilmi parin vuoden takaa jossa hän kertoo henkisistä vaikeuksistaan ja suoranaisesta kärsimyksestä. Samassa filmissä haastatellaan hänen manageriansa joka puolestaan toteaa että, sitaati: ”Ongelma on se , että hän ei ymmärrä rahan arvoa”. Eli Avicii oli juuri niin herkkä mitä hänen lahjakkutensa kuuluttikin eikä todellakaan kestänyt niitä paineita ja sitä roolia mihin menestys ja kuuluisuus oli hänet ajanut.
En oikeastaan ymmärrä mitä blogistin kaunis hautajaispuhe tahtoo sanoa.Sillä ei tunnu olevan paljoakaan kosketuskohtia siihen todella traagiseen joka lopetti tuon elämän.
”En oikeastaan ymmärrä mitä blogistin kaunis hautajaispuhe tahtoo sanoa.Sillä ei tunnu olevan paljoakaan kosketuskohtia siihen todella traagiseen joka lopetti tuon elämän.”
Minulla ei ole tapana arvioida ihmisen kuolintapaa tai syyllistää kuolemasta ketään. Joidenkin ihmisten elämässä on kipeitä asioita, joista kukaan ulkopuolinen ei koskaan voi täysin tietää. Itsemurhaan päätyneiden kohdalla ajattelen, että he ovat varmasti kokeneet elämässään suurta tuskaa. Tuota tuskaa ei tarvitse vähätellä, mutta mielestäni kukaan ei kaipaa tuossa tilanteessa syyllistämistä esimerkiksi läheisensä tekemästä itsemurhasta.
Minulla ei ole myöskään tapana keskittyä tuijottamaan ihmisen elämän raskaita asioita eikä arvioida elämää kuolemasta ja elämän pituudesta käsin. Ajattelen, että esimerkiksi kuolleena syntyneen lapsen elämä on arvokas ja lapsi on ollut rakastettu jo ennen syntymäänsä, vaikka ei olisi ehtinyt elää päivääkään. Haluan keskittyä siihen hyvään, mitä ihmisen elämässä on ollut elämän pituudesta riippumatta. Elämä on minusta lahja ja haluan iloita elämän lahjasta. Tämä on minusta Jumalan luomistyön arvostamista – elämän ainutlaatuisuuden ja merkityksellisyyden esillä pitämistä.
Olin eilen vanhan hyvän ystäväni hautajaisissa. Hänen koko olemuksensa ja elämänsä loisti Jumalan rakkauden hyvyyttä ja Jeesuksen sovitustyön tärkeää merkitystä. Hänen kohdallaan iloitsen siitä varmasta toivosta, että tapaamme kirkkaudessa. Noista hautajaisista jäi oikein iloinen ja hyvä mieli. Ystäväni pääsi varmasti perille.
Entäpä ne, joiden kohdalla ei voida puhua samoista elämän tärkeimmistä kysymyksistä. Sovitukselle ja uskolle on jopa käännetty selkä. Silloin on todellista syytä suruun ja suureen menetykseen.
Jälleennäkemisen toivosta iloitseminen on minusta ihana asia – sehän on samalla myös Jumalan rakkaudesta ja Jeesuksen sovitustyöstä iloitsemista. Kuten sanoit, myös hautajaispäivässä voi olla tätä iloa. Ainakin itse näen, että hautajaispäivissä on surun lisäksi läsnä myös ylösnousemuksen valo. Voiko sen suurempaa iloa ollakaan?
Pappina on usein tullut puhuttua ihmisten kanssa edesmenneen uskosta ja hengellisestä elämästä. Ihmeen usein läheiset sanovat, ettei kuollut läheinen ”mikään uskovainen ollut, mutta kyllähän hänen yöpöydällään avonainen Raamattu usein oli”. Onpa pöydältä saattanut löytyä kirjoitettuja lainauksia Raamatusta tai virsien numeroita. Tällaisissa hautajaisissa olen monesti lukenut edesmenneen vielä eläessään alleviivaamia Raamatun katkelmia, sillä ajattelen niiden erityisesti koskettaneen ihmistä.
Uskoa ei aina sanoiteta ääneen eikä siitä välttämättä ole puhuttu edes läheisten kanssa. Siksi ajattelen, että koskaan emme voi täysin tietää toisen ihmisten uskosta. Ajattelen, että ihminen voi vielä hiljaa kuolinvuoteellaan kääntyä Jumalan puoleen. Sen takia tahdon pappina aina rohkaista ihmisiä siihen, että Jumalan puoleen voi koska tahansa kääntyä. Tämä ”ovi” ei ole keneltäkään suljettu, vaan elämän aikana se on aina auki.
Moni on ihan oikea uskovainen, vaikka ei itseään sellaisena pidä. Siksi on hyvä suhtautua kaikkiin, niin kuin he olisivatkin uskossa. Tällöin heissä herää toivo ja saattavat tulla uskoonkin. Jolleivat jo sitä ole. Kaikille on kuitenkin tärkeää tulla tietoiseksi siitä, mikä asema heillä on Jumalan edessä.
Monilla on vain väärä kuva siitä millainen uskovainen ihminen on. Sellaista määritelmää ei voi tehdä. Luontaisista ominaisuuksista lähtien sitä ei voi kenestäkään tietää. Se mistä tunnistaa uskovan on se Henki joka hänessä vaikuttaa. Se ei lähde omista ominaisuuksista. Joten uskovat ovat hyvin erilaisia ja toteuttavat uskoaan monin eri tavoin.
” Ihmeen usein läheiset sanovat, ettei kuollut läheinen ”mikään uskovainen ollut”
On varmaan papille hyvä tilanne avata keskustelua siitä, miten puhuja käsittää sen mitä on olla uskova.
Olen samaa mieltä, että siunauskeskustelu on hyvä paikka papille avata keskustelua uskosta ja uskovista ihmisistä. Käytännössä olen huomannut, että omaa tai toisten ihmisten uskoa saatetaan toisinaan vähätellä. Esimerkiksi oma usko saatetaan kokea jotenkin vajavaiseksi ja pieneksi ”Minähän vain rukoilen, en minä kirkossa usein käy”. Myös kuva uskovaisesta ihmisestä on monella ihmisellä aika tiukassa. Toivon, että ajan kuluessa kuva uskovista ihmisistä avartuisi. Kirkkoon ja uskovaisten joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä ja niin saakin olla. On rikkaus, että olemme erilaisia, uskoa ja omaa kutsumusta voi toteuttaa niin monella tavalla.
Liian usein alkoholismi aiheuttaa yhdessä senaiheuttaneen perussyyn kanssa itsetuhon. Perussyy on sangen usein identiteettikriisi monen monen nuoren kohdalla. Vastuu on tällöin paljolti yhteiskunnan joka tarjoaa varsin kapean otannan yleisesti hyväsyttyjä identiteettimalleja.
En ole sanomassa että tässä nimenomaisessa traagisesa kohtalossa olisi ollut kyse juuri tuosta.
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että monet nuoret kriiseilevät identiteettinsä kanssa. Nykyajan nuorilla tuntuu olevan kovasti paineita. Onneksi yhteiskunnassa vallitsevat käsitykset näyttäisivät laajentuvan ja nuori voi löytää erilaisia mahdollisuuksia elämäänsä. Toivon, että nuorille annettaisiin mahdollisuus löytää oma kutsumuksensa ja heitä kannustettaisiin rohkeasti etsimään paikkaansa yhteiskunnassa. Koen myös tärkeäksi sen, että tukisimme nuoria (ja toki aikuisiakin) erityisesti silloin, kun elämä ei mene niin kuin toivoisi. Moni jää toiveistaan huolimatta esimerkiksi ilman opiskelu- tai työpaikkaa ja silloin on erityisen tärkeää, että ihminen tietää olevansa ihmisenä arvokas.
En nyt identiteettikriisillä ihan tarkoittanut vaan tuota ’paikkaa yhteiskunnassa’. Vaan paljon paljon kipeämpää kysymystä identiteetistä.
”En nyt identiteettikriisillä ihan tarkoittanut vaan tuota ‘paikkaa yhteiskunnassa’. Vaan paljon paljon kipeämpää kysymystä identiteetistä.”
Ajattelen, että ihmisen kysymys omasta identiteetistä on vahvasti sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan. Omaa identiteettiä pohditaan usein suhteessa ympäröivän yhteiskunnan odotuksiin. Moni oman identiteettinsä kanssa kipuileva miettii, onko minulle tilaa yhteiskunnassa juuri sellaisena kuin olen ja saanko tukea kasvussa omaksi itsekseni.
Kiitos täsmennyksestä, ehkä ajattelit tuota jo alunperinkin,mutta asian voisi sanoa suorempaakin; yhteiskuntamme tiukapipot elämää ymmärtämättömät moralistit ajavat ihmisiä itsemurhiin.