Mistä hoitoa elämän kohuihin miehille?

Valmistelen tiimin kanssa jokakeväistä miesten perusleiriä. Odotukset alkaa taas olla jo korkealla.
Leiristä on tullut minulle yksi vuoden kohokohdista. Tuo meininki leirillä on aikanaan auttanut nousemaan haavoittuneiden miesten joukosta. Siihen miehen elämän vaiheeseen, jossa omat haavat olen oppinut hoitamaan. Katkeruuden ja itsesäälin suosta olen saanut nousta. Siitä kiitollisena ja hyvin tietoisena, etten ole ainoa haavoitettu soturi. Leirillä kohtaan toisia samanlaisia. Ehkäpä niitäkin, jotka yhä ovat sontaämpärin pohjalla ja varmasti toisia, jotka sieltä ovat nousseet ylös. Siinä ämpärin reunalla voin taas ehkä jotain rohkaista nousemaan ylös. Ettei sinne ole pakko jäädä.

Siinä hyvässä miesten porukassa moni mies on saanut kasvaa omaan miehuuteensa. Oivaltaa sitä mitä on olla mies. Ottaa vastuu itsestä ja muista. Jotenkin sitä kaiholla muistaa niitä tilanteita, joissa vuosia sitten sai olla vanhempien konkareiden seurassa. Siinä sitä vain jotenkin imi sitä miehuutta ja oikeaa elämänsankaruutta itseensä. Nyt joku voi minuakin pitää konkarina. En kyllä itseäni vielä sellaiseksi koe. Saatanpa silti olla.

Useimmat miehet käyvät läpi hyvin samankaltaiset elämänvaiheet. Nuoria miehiä voimme rohkaista tarttumaan härkää sarvista ja toteuttamaan oman elämänvaiheensa haasteita. Samalla kerromme heille myös tulevasta haavoittumisesta. Mikä todennäköisesti jossain vaiheessa on edessä.
Aikanaan sen kohdatessaan he tajuaa missä mennään. Haavoitettuna on hyvä tietää, että sekin kuuluu asiaan. Tuokin on vain yksi miehen elämänvaihe, muiden joukossa. Jolloin sen oivaltaminen antaa toivoa tulevasta.

Turhan monet keski-ikäiset miehet jäävät pyöriskelemään siihen itsesäälin ja katkeruuden vankilaan. Josta ei näytä oleva toivoakaan päästä pois. Usein siihen hyvänä apuna on toinen mies.

Jokaisella miehellä tulisi olla ainakin kuusi hyvää ystävää. Miestä, jonka kanssa voi jakaa kaikki ilot ja surut. Vielä suuremman kaveriporukan saamisesta saan kiittää näitä leirejä ja myös avioparityötä.

19 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    ”Suurempi ongelma on mielestäni yksilökeskeisyys joka sai alkunsa, kun sosiaaliturva kytkettiin yksilöön eikä perheeseen. Kyseinen kehitys vähensi riippuvuutta perheestä ja siirsi perheen, suvun ja muiden luonnollisten yhteisöjen tehtäviä valtiolle.” Tuula

    Tuossa on viisauden siemen, mutta kuinka näin on päässyt käymään? Itse olen sitämieltä, että Herran pelko on kadonnut tämän kansan päättäjiltä ja nyt mennään eteenpäin ihmisviisauteen vetoamalla. Ihminen on hyvin raadollinen ja laskelmoiva joka näkee omanedun vastaisen tekemisen tyhmyytenä. Onko Suomesta tulossa virallisesti ja lain voimalla omaneduntavoittelijoiden valtakunta?

    Kun politiikkaa seuraa, niin eturyhmien painostus menee heikompiosaisten etujen ajamisen edelle ja näin on käynyt Suomessa jo kohta kaikilla rintamilla. Meiltä puuttuu pian yhteisöllisyys kokonaan ja individualistit vain suunnittelevat hienoja yksilöä ohjaavia systeemejä, mutta unohtavat, että kaikilla ihmisillä ei ole samoja edellytyksiä. (Esim. Lapsen kotiolot, köyhyys, ynm.) ja nuo syyt eriarvoistavat perheitä jo nyt valtavasti.

    Avioerojen räjähdys tapahtui silloin, kun sen saattoi halkea ilman toisen suostumusta vain ilmoitus periaatteella. Luottamus avioliittoon on kariutunut näin karkeaan ja typerään virheeseen yhteiskunnan lainsäätäjiltä.

    Avioliiton purkaminen on nyt samalla tasolla viikkolehden lopettamisen kanssa ja ihmisen ollessa kyseessä, tunteet ottavat vallan helposti ja monen elän tuhoava päätös syntyy muutamassa hetkessä, eikä lasten etu paina tuossa päätöksessä pätkääkään. (Väkivalta perheessä on marginaalinen syy eroon.) (Tilastojen mukaan yli puolet nykyisistä avioeroista on naisten yksin hakemia, mutta syy ei ole väkivalta)

    Englannissa saatiin avioerotilastot kääntymään laskuun, kun valtio eväsi yhteiskunnan tuen yksin avioeroa hakevilta. Eli jos toisen osapuolen nimeä ei eropapereissa ole, niin elatusapua ei tule. Mielestäni on erikoista, että yhteisen ja monia osapuolia (lapset) koskevan sopimuksen voi purkaa yksipuolisesti tekstiviestillä.

    No nyt asia karkasi jo aiheesta, mutta tunnen kymmeniä miehiä joiden elämä tuhoutui täysin, kun perhe hajosi. Näiden miesten auttaminen ei ole helppoa ja katkeruus on vakava ja tappava tauti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Avioero, konkurssi, terveydenmenetys, joko oman tai omaisen, läheisen kuolema, onnettomuus. työpaikkakiusaaminen. Onhan näitä mahdollisuuksia kolhujen saamiseen, ihan riittävästi. Monella miehellä vain ei ole mitään paikkaa puhua niistä.

    Tiedän tapauksen jossa vuosia alkoholisoitunut henkilö meni sydänvaivojen vuoksi lääkäriin. Tämä tutki hänet ja antoi seuraavan ajan, johon varasi kaksi tuntia. Silloin tämä alkoholisti sai purkaa koko elämänsä siinä vastaanotolla ja juominen loppui siihen. Kukaan ei vain aiemmin ollut osannut kuunnella.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Tuo on niin totta. Olipa fiksu lääkäri. Miehen on vaikea puhua, jos tila ei ole 100% luottava ja kello täysin pysähtynyt.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Niinhän se on. Aikaa meillä on pienryhmissä ja juttua voi jatkaa sitten talkoohommissa, tai saunassa. Yhdessä tekeminen ja siinä asioiden jakaminen toimii joskus paremmin kuin pöydän ääressä nököttäen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.