Kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC julisti helmikuun lopussa että ”Jos viivyttelemme enää yhtään, menetämme lyhyen ja erittäin nopeasti sulkeutuvan ikkunan, jolla voidaan turvata ihmiskunnan tulevaisuus.” Kuitenkin, ehkä jopa hieman kristillisesti, IPCC valoi pientä uskoa tulevaisuuteen: “Toivoa kuitenkin on. Välittömillä toimilla voidaan IPCC:n mukaan lieventää riskejä ja turvata ihmiskunnan ja koko planeetan tulevaisuus.” 

Tämä raportti siitä, kuinka maapallomme on kiihtyvällä tuhon tiellä, jäi Ukrainan sodan syttymisen uutisoinnin jalkoihin. Sota, ilmastotuho, pandemia; maailmamme on tulessa monella tapaa. Ja samalla kun Euroopassa soditaan, ilmasto jatkaa lämpenemistään ja erittäin nopeasti sulkeutuva ikkuna ihmiskunnan tulevaisuuden turvaamiseksi jatkaa sulkeutumistaan.

Ilmastopaneelin viestissä ei ole mitään epäselvää. Toiminnan hetki on nyt.

Luin tässä taannoin eräälle kurssille teologian tohtori Panu Pihkalan artikkelin luonnosta ja luterilaisuudesta, joka julkaistiin vuonna 2016 kirjassa Armon horisontit. Luterilaiseen tapaan Pihkala päättää artikkelinsa teeseihin kirkon roolista ilmastonmuutokseen reagoimisessa

- Kirkolla on uskonsa perusteista käsin nouseva velvollisuus vaikuttaa maailmassa. 

- Kirkon ja kristittyjen on laitettava oma tonttinsa kuntoon, jotta sanomalla on mitään uskottavuutta. 

- Kirkolla on rooli kollektiivisen omantunnon muokkaajana. 

- Maailman ympäristöongelmat ovat niin vakavia, että kirkon on edustettava sekä realismia että toiveikkuutta. 

Teemmekö me kirkkona tarpeeksi? Vaikutammeko maailmaan tarpeeksi? 

Ainakaan oma tontti ei ole kirkossa kunnossa. Esimerkiksi kirkon ympäristödiplomi on hyvä alku, mutta maapallomme tarvitsee enemmä! Eikä diplomia edes kaikissa seurakunnissa tavoitella (liian kallis, liian vaikea, liian sitä tätä tai tuota…). Valitettavasti olen saanut itse huomata, että diplomin saamisen jälkeen ei enää noudateta sen periaatteita ja ehtoja. Tai jo haettaessa ja auditoitaessa “feikataan” seurakunnan tilannetta hieman paremmaksi. Ja kirsikkana kakun päälle pieniinkin, itsestään selviin minimivaatimuksiin, kuten kierrättämiseen, “löydetään” ongelmia ja sekajätteen kerryttäminen jatkuu.

Sen lisäksi, että kirkkona meillä on velvollisuus pitää huolta Jumalan luomasta maailmasta, on huomioitava että tekojemme vaikutukset eivät kohdistu vain meihin ihmisiin täällä Suomessa. Globaali pohjoinen on elänyt yli varojensa vuosikaudet, ja sillä on vaikutuksensa globaaliin etelään. Kuumemmat kesät, lumettomat tai lumimyrskyiset talvet Suomessa ovat verrattain pientä siihen verrattuna, että maailmalla ihmisistä tulee ilmastopakolaisia ja lajien sukupuutto kiihtyy. Vedenpinnan noustessa ilmaston lämpenemisen seurauksena ihmisten kodit jäävät meren alle. Kuumista alueista tulee liian kuumia elää. Ruokaa ei voi enää kasvattaa sateiden, tulvien tai kuivuuden takia, jotka ovat lisääntyneet ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen myötä. Eläinten elinalueet kutistuvat ja kokonaiset lajit katoavat maailmasta ihmisten toiminnan suorana seurauksena.

Kristuksen kirkon, meidän, Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsente, johtajien ja työntekijöiden, siis ihan kaikkien, kuuluu pitää huolta myös toisista ihmisistä ja eläinlajeista ympäri maailman. Kristuksen kirkko on globaali. 

Haluan uskoa, että kirkollamme voisi olla paikka nousta johtajineen profeetalliseksi ääneksi Suomessa. Ei ainoaksi ääneksi, tai kovimmaksi ääneksi, vaan yhdeksi ääneksi yhdessä muiden kanssa. Meidän pitäisi huutaa ääneen erämaassa, nostaa yhä uudelleen ja uudelleen keskiöön ilmastokriisi ja ohjata jokaista hiippakuntaa, rovastikuntaa, seurakuntaa, tuomiokapitulia, kirkollista järjestöä ja kristittyä toimimaan luomakunnan suojelemiseksi. Kirkko ei ole (tai ei saisi olla) muusta elämästä erillinen saareke, vaan meidän tulee toimia maailmassa ja yhteiskunnassa toisten kanssa ja sen hyväksi.

Ei riitä, että puhutaan kerran tai kaksi Elokapinan tavoitteiden puolesta (kiitos silti piispa emeritus Huovinen, linkki), vaan täytyy toistuvasti, äänekkäästi, raivokkaasti ja ehdottomasti pitää ääntä maapallon puolesta. 

Ei riitä, että silloin tällöin piispat puhuvat asiasta osuvasti ja melkein ärhäkkäästi mediassa. Toki hyvänä alkuna piispa Kaisamari toteaa Kirkko&Kaupungissa (linkki) “Luomakunta on niin kallisarvoinen, että sitä täytyy vartioida. Ei pelkästään varjella, vaan vartioida uhalta, joka sitä kohtaa. Se uhka olemme me ihmiset, Hintikka sanoo.” Täytyy huutaa, vaatia ja toimia enemmän.

Ja tärkeänä jatkona on piispa Marin Ylen kolumni. (linkki): “Aikamme suuri haaste on etsiä yhdessä, mitä muita identiteettejä meille on tarjolla kuin kuluttajan rooli – mitä merkityksellistä voimme löytää sen tilalle, josta luovumme.”. Kiitos Kaisamari ja Mari!

Näitä huutoja maailma tarvitsee lisää. Ja enemmän!

Sillä olisi upeaa, ja vaikuttavaa, jos joku piispoistamme, yhtymäjohtajista ja kirkkoherroista osallistuisi Elokapinan blokkiin ja marsille. Jokaisen rivityöntekijänkin teot ovat äärimmäisen tärkeitä, mutta juuri nyt minä kaipaan ja maailma tarvitsee rohkeampaa ja räväkämpää johtajuutta ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

“Ilmastonmuutoksen torjumisessa suomalaisilla on Kaisamari Hintikan mielestä merkittävä rooli. Jokainen voi tehdä valintoja esimerkiksi matkustamisessa, kuluttamisessa ja poliittisissa valinnoissa. Pienilläkin teoilla on hänen mukaansa vaikutusta kokonaisuuteen, vaikka suurinta vastuuta kantavat suurimmat toimijat.” Kirkko on suuri toimija. Meillä ei ole enää samanlaista roolia, kuin muutama vuosikymmen aikaisemmin. Olemme vapautuneet kahlitsevasta vanhasta vallasta, eikä meidän tehtävämme ole tukea jatkuvan kasvun vaatimukselle perustuvaa kulutusyhteiskuntaa. IPCC:n raportti tarjoaa niin suurelle toimijalle kuin yksittäiselle seurakuntalaiselle sopivia toimia ilmastokriisin vastaiseen taisteluun. Näiden keinojen käyttöönotto pitäisi olla jokaisen seurakunnan prioriteetti.

Tämä on kannanotto luomakunnan puolesta ja kutsu kirkkomme kaikille jäsenille: Käyttäkää ääntänne ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen! Käyttäkää ääntänne perhepiirissänne, työyhteisössänne, kirkollisessa luottamuselimessä, piispainkokouksessa, seurakuntavaaleissa, sosiaalisessa mediassa ja aivan kaikkialla. Meidän maailmamme palaa! 

Kaisa Kahra, hankepäällikkö ja pastori. Millenniaali.