Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja

”Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja” oli Kansanlähetyksen (KL) motto ja missio puoli vuosisataa. Vuonna 2017 Kansanlähetys vaihtoi sen. Turhaanko? Juuri nyt evankelioiminen on tapetilla ja tarpeellisempaa kuin koskaan.

Jos joku liike 1900-luvulla oli leimallisesti profiloitunut evankelioimiseen, niin varmasti se oli 1960- ja 1970-lukujen Kansanlähetys.

Kansanlähetyksen monivuotisen pääsihteerin ja Lähetyshiippakunnan ex-piispan Matti Väisäsen ohje evankeliointiin vuonna 1969 oli:

”Voit kokeilla tätä. Kokouksessa, kadulla, bussissa, junassa. Pane kätesi ristiin ja pyydä, että Herra täyttäisi sinut Pyhällä Hengellä. Saat nähdä, että merkillinen rakkaus valtaa sinut tuota vastapäätä istuvaa kohtaan. Et enää ajattele, miten sinä voisit todistaa..Tuskin huomaat, kun Kristus avaa huulesi. Häneltä se käy!...Jos Kristus kutsuu sinua, mene silloin! Älä pelkää taitamattomuuttasi!”

Radikaalia! Ehkä tämä toimisi tänäänkin? Ainakin tuota vilpitöntä innokkuutta ja raikkautta kaipaa.

Kansanlähetyksessä uskovia saatettiin nimittää ”Raamatun kansanpainoksiksi”. ”Epäuskoiset” lukivat heitä kaikkialla, missä uskovat kulkivat. Siksi oli tärkeää myös omalla arkisella elämällä todistaa uskosta.

Kansanlähetys syntyi 1967, koska maaperä oli valmis. Yhteiskunta modernisoitui ja maallistui. Maasta, maassa ja maalta muutettiin. Kansanlähetys syntyi vastalauseena uusille arvoille, protestina kirkon liberalisoitumiselle.

Lisäksi vanhoilta herätysliikkeiltä oli jäänyt paitsioon osa maata, nimenomaan Kaakkois- ja Itä-Suomi. Kansanlähetyksen keskeisintä kannatusaluetta etenkin alkuvaiheissa oli nykyisen Mikkelin hiippakunnan alue.

Pohjois- ja Varsinais-Suomi jäivät Kansanlähetykselta tuolloin valloittamatta. Edellisessä evankelisuus oli vahva ja Pohjois-Pohjanmaata paimensi vanhoillislestadiolaisuus. Herännäisyys ei näytä enää tuolloin muodostaneen estettä KL:n leviämiselle.

Alkuvuosien iskulause Kansanlähetyksessä oli: ”kirkon puolesta kirkkoa vastaan.” Oppiperusta oli fundamentalistinen raamatuntulkinta ja uskonratkaisu. Kun alkuhuuma oli ohi, liike maltillistui. 1980-luvulle tultaessa olisi sopivampi iskulause ollut ”kirkon puolesta kirkon kanssa.” Yhä useampi kansanlähetysläinen toimi aktiivisesti seurakunnissa. Liike pyrki saamaan hyväksytyn aseman paikallisseurakunnissa ja siinä onnistuikin.

Kansanlähetyksen kannattajakunnasta löytyi sen suuruuden vuosina muutamia kiinnostavia piirteitä. Liikkeeseen liittyi poikkeuksellisen paljon ei-naimisissa olevia naisia. Lisäksi KL:n kannattajakunta oli suhteellisen nuorta ja keskivertoväestöä paremmin koulutettua.

Nyt ”ei-naimisissa” olevat naiset, niin kutsutut milleniaalit halaavat puuta, eivät Jeesusta.

Poliittisesti elettiin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla kiihkeää aikaa. Siinä missä vanhoillislestadiolaisuuden parissa annettiin monin paikoin ymmärtää, että vain Kekkosta kumartamalla ja keskustapuoluetta äänestämällä pääsee taivaaseen, Kansanlähetyksen ystävien parissa poliittista osallistumista determinoi Kristillinen Liitto, jopa niin, että kyselyissä kansanlähetysläisistä yli 90% kertoi äänestävänsä Kristillistä liittoa. Kristillisen liiton äänimäärä muodostuikin tuolloin pitkälti KL:n kannattajista, pieneltä osin myös helluntailaisista ja vapaakirkollisista.

Entä tilanne nyt? Millainen on Kansanlähetyksen kanta esimerkiksi virkakysymykseen? Virallinen suositus ilmeisesti on, ettei yhteistyötä naispappien kanssa tehdä. Siitä huolimatta suuri osa piirien työntekijöistä sitä tekee. Molemmilla käsityksillä on liikkeessä tilaa. Ehkä selityksenä voisi olla se, että viidesläisyydessä ylipäätään kirkkokäsitys ei pyöri siinä määrin yhden navan eli viran ympärillä kuin evankelisuudessa. Tosiseurakuntana on taipumus pitää uskoontulleita ja papin suhteen tärkeämpi kysymys kuin sukupuoli on uskossa olo.

Kansanlähetys on, kuten ylipäänsä koko konservatiivinen luterilainen herätyskristillisyys Suomessa, tienhaarassa. Mitä tehdä, kun kirkko jossain vaiheessa virallisesti hyväksyy samaa sukupuolta olevat liitot? Herätysliike seilaa väkisinkin historiansa eri vaiheissa skyllan ja kharybdiksen, lahkoutumisen ja kirkollistumisen ääripäiden välissä välissä. Siinä missä herännäisyyttä ei suurennuslasillakaan erota normikansankirkollisuudesta, esikoislestadiolaisten enemmistö on kovaa kyytiä matkalla lahkoksi.

Herätysliike voi välttää ”kirkollistumisen” ja silti pysyä kirkossa, mikäli se opillisesti ja sosiologisesti pidättäytyy kanssakäymisestä ”ulkopuolisten” kanssa. Näinhän SRK-vanhoillisuus on toiminut. Se vastustaa naispappeutta, mutta vanhoillislestadiolaiset papit toimivat saumattomassa yhteistyössä naispappien kanssa. Epätieteellinen proknoosini on, että muutettavat muuttaen vastaavalla tavalla SRK tulee toimimaan myös samaa sukupuolta olevien vihkimisen suhteen.

Entä Kansanlähetys? Periaatteessa sillä olisi mahdollisuus samaan. Alun perin sille oli tärkeintä epäuskoisten ihmisten evankeliointi, pelastaminen kadotukselta ja Jeesuksen pikaisen tulon odotus. Nyt se on ripustautunut homokysymykseen eli lakiin ihan kuin muuta eikä huomista olisikaan.

Viidesläisyys on evankelioinut lukemattomia ihmisiä. Monilla usko elämän varrella unohtui ja uskonratkaisu osoittautui hetkelliseksi. Silti tuhansia ihmisiä pysyi uskossa. Olisi jokatapauksessa kirkolle korvaamaton vahinko, mikäli viidesläisyyden ehkä elivoimaisin osa Kansanlähetys päätyisi jossain vaiheessa kirkon ulkopuolelle.

Miten jälkimodernia ihmistä tulisi lähestyä uskonkysymyksissä? Miten evankelioida? Pitääkö huutaa kurkku suorana ilmastohätää tai tuomioita homoille? Perinteinen evankeliointi ei toimi. Ei enää. Tai toimii, mutta vain evankelioivalle itselleen. Traditionaalinen luterilainen uskonnollinen kieli on nykyihmiselle nuolenpääkirjoitusta, sitä ei kukaan ymmärrä.

Henkilökohtainen autonomia ja identiteetti ovat loukkaamattomia ja pyhiä. Jos menisin ehdottomaan katumusta ja parannusta vastaantulevalle käsikynkkää kävelevälle, suutelevalle nais-/miesparille, ja kertomaan, että se mitä teette on syntiä, olisin vaarassa joutua lepositeisiin tai putkaan, jokatapauksessa naurunalaiseksi ja syystä.

Joskus vieläkin tapaa tönkköluterilaista evankeliointia: lain karjumista Isoin Kirjaimin uskottoman korvaan ja kun käännytettävä lopulta hoippuu psykoosin partaalla, tarjotaan evankeliumia lääkkeeksi. Psykologinen herkkyys ja tilannetaju älyn ohella puuttuvat. Mikäli se olisi mahdollista, tämä tapa evankelioida olisi ehkä syytä viedä museoon ja lukita vitriiniin.

Ehkä körttipatriarkka Jaakko Elenius oli lopulta oikeassa. Ehkä evankelioimiseksi riittävät kirkonkellot, mutta eivät vain sunnuntai-aamuisin. Tuossa aika lähellä on katolinen kirkko ja seurakunta. Vilkuilen sinne tämän tästä kateellisena ja uteliaasti. Erivärisiä ihmisiä ja messuja riittää jokapäivälle ja ruusukkoa ja adoraatiota ja ties mitä. Ollaan jatkuvasti tekemisissä uskon ydinasioitten, niiden viimeisten kanssa.

Saattaa olla, että tekee evankelis-luterilainen kirkko mitä tahansa, se ja muut protestanttiset kirkot Euroopassa ovat vähitellen tuomitut katoamaan. Keskenään riiteleviä äärioikeassa olevia pikkusaarekkeita jää sekä muutama kirkkorakennus, joita aika ajoin vaaditaan purettavaksi epäeettisinä jäänteinä menneisyydestä.

51 kommenttia

  • Riitta Sistonen sanoo:

    ”Henkilökohtainen autonomia ja identiteetti ovat loukkaamattomia ja pyhiä.”

    Tätä en ymmärrä? Ihminen on syntinen ja vailla Jumalan kirkkautta. Ei hän ole pyhä. Jumala sen sijaan on pyhä. Ihminen ei pysty häntä lähestymään kuin Jumalan sanan ja sakramenttien kautta. Luonnossa ihminen havainnoi Jumalan tekoja, mutta luonto ei ole Jumala eikä ihminen luonnon kautta pääse yhteyteen Jumalan kanssa.

    Ihminen on luonnostaan vihan lapsi. Kristillinen julistus käy mahdottomaksi, jos lakia ei saa enää julistaa ja kehottaa ihmisiä parannukseen synneistään. Olivat nämä synnit mitä tahansa. Miten Jeesus sanoikaan: ”Ja sen tähden, etä laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus”. Matt. 24:12 Niinpä rakkaus ei suinkaan kasva, vaan kylmenee kun laki hylätään. Antinomismi saa vallan. Jumalan käskyt ovat hyvän elämän ja rakkauden käskyjä.

    Sanon vielä sen, että minulle itselleni on täysin selvää, etten pelastu itseni ”parantelemisen” kautta eli siis lain tekojen kautta. Olen tästä kirjoittanut vaikka millä mitalla. Minua sen sijaan ärsyttää se, että laki armon varjolla on kumottu ikään kuin sillä ei olisi enää mitään virkaa. Kyllä sillä vain on! Laki säilyy maailman loppuun asti. Tosin ei lakia tietysti ihminen voikaan kumota, vaikka hän näin antinomismin hengessä luulee.

    Kun ihminen on tullut uskoon, hän yleensä luulee lain täyttämisen kautta saavuttavansa ikään kuin Jumalan avulla pelastuksen. Näinhän se ei tietysti ole. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman. Tämä on luterilaisen opin ydin. Luterilaisuudessa on ehkä ansiottoman armon korostamisen tähden jäänyt pyhityksen puoli varjoon. Uskoa tulee seurata Jumalan mielen mukainen elämä ja Hengen hedelmät. Tämä ei ole ristiriidassa armosta elämisen kanssa millään tavalla, vaan nimenomaan seurausta armosta elämisestä. Jos hedelmää ei ole ja elämä on ristiriidassa Jumalan sanan kanssa, niin onko elävää uskoakaan ja Henkeä? Nämä puolet on oltava tasapainoisessa suhteessa uskovassa kristityssä ihmisessä. Jumalan lapsen sydämen valtaistuimella istuu Kristus, ei ihmisen ”vanha liha”. ”Jotka lihan vallassa ovat, ne eivät voi olla Jumalalle otolliset”. Room. 8:8

    ttps://timoeskola.wordpress.com/2022/06/02/miksi-paivi-rasasen-oikeudenkaynti-on-ideologinen/#more-901

    ”Hovioikeudessa tuomarit saavat eteensä ideologisen kiistan, ja valtakunnansyyttäjän toimisto pyrkii suostuttelemaan heitä ratkaisemaan kiistan gender-ideologian hyväksi. Syyttäjän ongelmana on se, että hän ei kykene osoittamaan Räsäsen solvanneen homoseksuaaleja ihmisiä, ellei hän kykene osoittamaan, että jokainen homoseksistä puhuva lause kohdistuu samalla koko homoseksuaalista identiteettiä vastaan. Puolustus on kuitenkin aivan oikeassa siinä, että luterilainen teologia tekee ehdottomasti eron ihmisen ja hänen toimintansa välillä. Siksi synnistä puhuminen ei merkitse homoseksuaalin ihmisen ihmisarvon halveksimista. ”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Riitta Sistonen sanoo:

    Kansanlähetyksestä kun tässä blogissa on etupäässä kai ollut puhe, niin itse mietin aikanaan mistä he riitelivät 60/70-luvun taitteessa? Olavi Peltolan elämänkerrasta saa jotakin tuntumaa. Tunnen hänet myös henkilökohtaisesti. Häneltä löytyy edelleen netistä omat sivut, joita suosittelen lämpimästi:

    https://rovasti.fi/

    Olen Olaville paljosta kiitollinen, samoin rovasti Raimo Mäkelälle.

    Meillä kaikilla on omat vikamme ja syntimme. Ei kai täysin opillisesti virheetöntä herätysliikettäkään tai hengellistä järjestöä voi olla? Kirkon tilanne sen sijaan on täysin kestämätön. Eiköhän uskovaiset olisi lähes ”tuuliajolla”, jollei Jumala olisi herättänyt näitä järjestöjä ja Jumalan sanassa pysyviä hengenmiehiä. Naisiakaan unohtamatta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Itse olen myös pitänyt todella paljon Olavi Peltolan kirjoituksista ja teologisista painotuksista. Ehkä hajoamisen yksi syy 1970-luvun alkupuolella oli, että yhteen liikkeeseen sattui samaan aikaan liian monta liian isoa egoa. Ehkä toiset painottivat enemmän ulkolähetystä ja toiset sisälähetystä. Vähäisin syy ei varmasti ollut erilaiset teologiset painotukset. Peltolalla ja Raimo Mäkelällä oli keskeistä uskonvanhurskaus, lain ja evankeliumin erottaminen ja erityisesti ainakin Peltolalla simul iustus et peccator. Sitten oli niitä, joilla korostui, kuten Martti Haatajalla, angloamerikkalainen reformoitu pyhityskristillisyys. Ainakin Olavi Peltola ja Juhani Lindgren täysin oikeaoppisen lutherlaisesti painottivat ihmisen perinpohjaista turmelusta ja syntisyyttä. Peltola on todella raadollisesti kuvaillut omia vaikuttimiaan mm mainitussa hajaannuksessa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Riitta Sistonen sanoo:

    Kari Matti: ”Peltolalla ja Raimo Mäkelällä oli keskeistä uskonvanhurskaus, lain ja evankeliumin erottaminen ja erityisesti ainakin Peltolalla simul iustus et peccator. Sitten oli niitä, joilla korostui, kuten Martti Haatajalla, angloamerikkalainen reformoitu pyhityskristillisyys.”

    Juuri näin! Tuon mainitsemasi angloamerikkalaisen reformoidun pyhityskristillisyyden koen itselleni vieraaksi. Pidän perinteisestä luterilaisesta opista ja uskonkäsityksistä kiinni. Juuri tuo samaan aikaan syntinen ja vanhurskas. Siitä Olavi Peltola kirjoitti minulle kun häneltä ihmeissäni kyselin lähes kohta 20 vuotta sitten erään kirjan opetusta (olikohan nimeltään Vihreä kirja), joka tuntui minusta täysin kummalliselta. Olin juuri päässyt lain alta armon alle. Kirjan pyhityskäsitys oli sellaista lakitekstiä että huh huh.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Kansanlähetyksen hajoamisessa ei mielestäni ollut mitään sen ihmeellisempää, kuin muissa vastaavissa yrityksissä, joissa hyvin erilaiset ryhmittymät ovat ryhtyneet yhteistyöhön. Ottamatta huomioon erilaisia tavotteita ja opin korostuksia. Vastaavia hajoamisia saman kaavan mukaan tapahtuu jatkuvasti. Jotenkin ei kai vain koskaan opita. Väärinkäsitykset johtavat vääriin syytöksiin ja pahoihin välirikkoihin.

      Muistan hyvin miten niihin aikoihin yhdellä oppitunnilla perusteltiin yhtä näköalaa ja seuraavalla toinen opettaja täysin vastakkaista. Olihan se aika sekavaa opiskelua. Peltolalta onneksi opin sen, että kannattaa pitää jalat maassa, kun uskovat ryhtyvät yhteistyökuvioita rakentamaan. Siitä opista on vuosien kuluessa ollut paljon apua. Samoin kuin siitä Olavin hokemasta, että kuka tahansa uskova voi milloin tahansa langeta mihin tahansa. Se jos mikä pitää jalat maassa. Sen kun on pitänyt mielessä, niin on osannut varoa omaa vanhaa Aatua. Tätä vaarallisinta vihollista ei monet osaa ottaa huomioon. Silloin käy helposti niin, että varsinkin kahdeksas käsky unohtuu, kun uskonveljistä puhutaan. Veljistä tulee siinä sitten vaarallisia vihollisia.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      ”Kuka tahansa uskova voi milloin tahansa langeta mihin tahansa”

      Erittäin hyvin sanottu! Olavi Peltola on yksi suomalaisista teologeista, jonka kirjoituksista olen saanut kaikkein eniten. Kuinka monta kertaa päivässä loukkaan, vähintään ajatuksissa, toista ihmistä? Ei kahden käden sormet riitä. Minähän teen jatkuvasti sitä, mitä en tahdo ja lähinnä sattumalta, vahingossa sitä, mitä tahdon.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Lainaus Olavi Peltolan haastattelusta Elämä-lehdessä 02.09.2019:

      ”Sitten Peltola kertoo, mistä asioista viidennen liikkeen johtajien pitäisi sanoutua irti. Ne ovat ”liberaali kirkollisuus, karismaattis-helluntailainen virtaus, lainomainen herätyskristillisyys sekä ääriluterilaisuus”. Viimeisellä Peltola tarkoittaa Lähetyshiippakuntaa. – Se johtaa monet lopulta ortodoksiseen kirkkoon. Kuuliaisuus kirkkolaitokselle korostuu väärällä tavalla ja subjektiivisuus häviää, Peltola väittää.

      Hänen mielestään nykyiset herätysliikkeet tarvitsisivat kipeästi sellaisia henkilöitä, joilla olisi ”julistamisen armolahja”. – Heitä pitää etsiä kissojen ja koirien kanssa. Heidät pitää rukoilla esiin.

      – Tämä lahja oli Urho Muromalla ja Kalevi Lehtisellä myös. Minulla ei sitä ole. Nykyisillä herätysliikejohtajilla on niin ikään muita lahjoja. Tuntuu, että tämä armolahja on kadonnut Suomesta.”

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kosti Vasumäki sanoo:

      Kari-Matti, heitä minäkin kaipaan, joilla olisi julistamisen armolahja. Peltolan tekstejä minäkin olen lukenut. Taisi olla eilen viimeksi. Kyllä tämä maa kaipaisi sellaista julistajaa, että sydämet syttyisivät. Tunsin jo edesmenneen Lapuan piispa Eero Lehtisen yli 40-vuoden ajalta. Hänen saamansa eivät jättäneet kylmäksi. Kun hän saarnasi Lapuan hiippakunnan 30-vuotisjuhlissa täydelle kirkolle, niin tuntui, että koko kirkko tärisi. Hän ei ollut perinteinen herätyssaarnaaja, mutta kun hän puhui, niin uskonjulistus oli niin varmaa ja kohtikäyvää, että se suorastaan pakotti kuuntelemaan. Arvostan piispa Lehtisen erittäin korkealle evankelisessa liikkeessä ja koko evlut-kirkossa. Muistan aina hänen suoran sielun pohjaan asti läpitunkevan katseensa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Kiitos Kosti. Oli hienosti kirjoitettu.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Riitta Sistonen sanoo:

    Ei kai Kansanlähetyksessä alunperin ollut mitään erilaisia yhteistyöhön ryhtyneitä ryhmittymiä? Kiistat johtuivat erilaisista oppillisista käsityksistä. Ja varmasti juuri isot persoonat taistelivat kuten Kari-Matti Laaksonen kirjoittaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari Paukkunen sanoo:

      Oman ymmärryksen tueksi kiistassa saatiin myös profetioita toista puolta vastaan.

      Kuka sitten lopulta oli oikea opettaja ja profeetta? Jälkipyykki tänään tod.näk. halutaan unohtaa ja ohittaa. Ei kai sitä enää tarvitse penkoa?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Riitta Sistonen sanoo:

    Sellaisista profetioista en ole kuullutkaan. Hyvä niin. Parempi onkin unohtaa. Niinhän sitä joutuu yksi jos toinenkin paljon sietämään, kärsimään, unohtamaan ja pyytämään anteeksi ja antamaan anteeksi.

    Mutta sen minkä olen itse hyväksi ja oikeaksi todennut ja johon Henki yhtyy, siitä pidän kiinni. Pidän kiinni silloinkin, vaikka se ei toisille sopisikaan. Ei pidä antaa periksi miellyttämisen vuoksi silloin kun sen itse tuntee vääräksi. Opit tulee arvioida Raamatulla. Siksi sen lukemiseen ja tutkimiseen tulee panostaa. Onneksi on vielä hyviä hengellisiä kirjoja saatavana ja hyvää opetusta, erilaisia Raamattukursseja jne.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Riitta Sistonen sanoo:

    ”Viidennen herätysliikkeen keskeisimmäksi organisaatioksi muodostui vuonna 1967 perustettu Suomen Evankelis-luterilainen Kansanlähetys (SEKL). Se kokosi yhteen näkemyksiltään verraten erilaisia ryhmiä, jotka 1960-luvun muuttuvassa ja uhanalaiseksi kokemassaan tilanteessa kokivat tarvetta liittyä yhteen. (Huotari 1981, 60.) Nuorisolähetys ja ylioppilaslähetys liittyivät siihen. SEKL sai myös merkittävän joukon kannattajia ja työntekijöitä evankelis-luterilaisesta Sisälähetyssäätiön ja Helsingin Raamattukoulun piiristä. Tämä johti ristiriitoihin näiden järjestöjen ja SEKL:n välillä. Varhaisemmista viidennen herätysliikkeen järjestöistä poikkeuksen muodosti KRS, josta SEKL sai vain jonkin verran kannattajia. (Murtorinne 1995, 320.)”

    https://uskonnot.fi/uskonnot/kristinusko/protestanttiset-kirkot-ja-yhteisot/luterilaisuus/kirkolliset-heratysliikkeet-viideslaisyys/

    Totta siis että muodostui erilaisista ryhmistä kuten Pekka Veli kirjoitti. En tiedä näistä historioista mitään. Parempi olla sanomatta mitään.

    Ilmoita asiaton kommentti