Mikä kelpaa, mikä riittää?

Mistä löytyisi se viisasten kivi, se mittari, joka jotenkin aukottomasti kertoisi, mikä on riittävästi?

Mikä auttaa ihmistä hahmottamaan realistisesti ja todesti sen, onko hän yrittänyt riittävästi, tehnyt työtä riittävän hyvin, elänyt elämäänsä riittävän paljon muita huomioon ottaen? Onko ollut riittävän hyvä vanhempi, riittävän hyvä puoliso, riittävän hyvä ystävä ja lähimmäinen, riittävän hyvä työntekijä? Onko elänyt riittävän täydesti ja riittävän rohkeasti?

Riittämisessä on myös tämä iso kysymys: Suhteessa mihin minun ihmisenä pitäisi riittää? Kenelle minun pitäisi riittää ja kelvata?

Riittämättömyys riepoo ja syö ihmistä. Se imee voimia, aikaansaa ahdistusta ja kateutta, katkeruutta ja pelkoa. Erityisen suuri ongelma se tuntuu olevan naisille.

Onko riittämättömyyden tunne ja todellinen riittämättömyys välttämättä missään järkevässä suhteessa toisiinsa? Väittäisin, että useinkaan ei.

Riittämisen realiteetit voi hukata niin monesta syystä. Joltakin on vaadittu aina liikaa, aina enemmän mihin hän kykenee. Joltakin on aina odotettu liian vähän, hänen kykyjään ja lahjojaan on aina aliarvioitu ja mitätöity. Joku hoitaa pitkään lapsia kotona eikä sen jälkeen enää pääsekään työelämään mukaan. Pikku hiljaa hän alkaa kokea olevansa kelpaamaton ja riittämätön kaikkeen työhön.

Joku sairastuu tai joutuu onnettomuuteen ja menettää liikuntakykynsä tai puhekykynsä. Hän ei enää kykene olemaan se, mikä on tottunut aina olemaan. Mikä riittäisi uudessä tilanteessa? Joku tulee petetyksi ja jätetyksi. Kolaus omanarvontunnolle on suunnaton. Joku joutuu pahoinpitelyn ja väkivallan kohteena tuntemaan sekä sielussaan että ruumiissaan olevansa kertakaikkisen arvoton.

Jonkun perheeseen kasaantuu itsestä riippumattomia vastoinkäymisiä yksi toisensa perään. Jossain vaiheessa täydellinen riittämättömyyden tunne saa vallan, vaikka kuinka tiedostaisi olevansa lähes syytön siihen, että mistään ei tule mitään. Jotakin on kiusattu varhaisista kouluvuosista saakka. Vuosia jatkuva kiusaaminen aiheuttaa pahimmillaan syvän riittämättömyyden, arvottomuuden ja kelpaamattomuuden tunteen.

Jollekin kehittyy jo lapsuudessa äärimmäisen ankara yliminä. Sisäinen syyttäjä vaatii ja piiskaa. Perfektionisti ei mielestään koskaan piirrä riittävän hyvää kuvaa, pärjää riittävän hyvin koulussa ja urheilulajeissa tai opi riittävän taitavaksi soittajaksi. Aikuisena hänen kotinsa ei koskaan ole riittävän siisti ja riittävän hyvässä järjestyksessä, piha ei ole koskaan kunnossa, työ ei tule koskaan riittävän hyvin tehdyksi.

Mikä auttaa? Mikä antaa terveen itsetunnon, riittävän suhteellisuudentajun, realistisen ymmärryksen riittämisen rajoista? Mikä korjaa haavat, jotka tuota tajua hämärtävät tai jotka ovat sen kokonaan pimentäneet?

Lutherilla on yhdenlainen lääke tähän:

"Kun siis olemme masentuneita, opetelkaamme lohduttamaan itseämme näin: mitä minulla ei ole ja mitä minä en voi, se on Kristuksella ja sen hän voipi."

Tiettyyn rajaan saakka tällainen hengellinen lohdutus voi toimia, auttaa, rohkaista ja vapauttaa energiaa. Jos todella pystyy uskomaan ja luottamaan siihen, että Jumala voi ja pystyy kaiken sen, mihin minä en riitä enkä pysty, saavuttaa kaiketi jonkinlaisen levon.

Mutta joku minussa myös vastusta tätä retoriikkaa, jolla usein myös aivan vääristynyt ja väkivaltainen ja harhainen riittämättömyydentunne ikään kuin oikeutetaan, väitetään todeksi ja lohdutetaan pois. Sitäkö Jumala tosiaankin haluaa? Haluaako hän, että ihminen luulee olevansa heikompi ja kurjempi ja riittämättömämpi kuin oikeasti on - ja nöyrtyy sitten tämän kaiken mahdottomuutensa kanssa jatkuvasti anelemaan armoa? Eikö katumus ja armahdus pitäisi säästää oikeille ja todellisille synneille, pahantekemisille?! 

Eikö Jumala pikemminkin halua, että ihminen saisi mahdollisimman hyväitsetuntoisena ottaa käyttöönsä (muiden ja itsensä iloksi ja Jumalan kunniaksi) kaikki ne kyvyt ja lahjat ja voimat, mitä hänelle on syntymässä suotu ja mitä hän on elämänsä varrella oppinut? Eikö meidän kristittyinä tulisi tukea ja kannustaa jokaista omien vahvuuksiensa löytämisessä ja käyttöön saamisessa - ja vastustaa kiivaasti kaikkea sitä, mikä ihmisen riittämisen tunnetta ja itsetuntoa vahingoittaa, syö ja tuhoaa? 

Synti ei ole sitä, että tuntee olevansa riittämätön. Syntiä on kaikki se paha, mikä saa ihmisen kuvittelemaan, että hän ei riitä eikä kelpaa sellaisena millaiseksi Jumala on hänet luonut.

 

29 kommenttia

  • Emilia Karhu sanoo:

    Päivi: Aivan varmasti vanhemmat tai opettajat tai isovanhemmat voivat vääränlaisella vertailulla aiheuttaa itsetunto-ongelmia.

    Itselläni on ollut sillä tavalla hyvin onnellinen tilanne, että vanhempani pyrkivät aikanaan aivan tietoisesti siihen, että meitä lapsia ei vertailtu toisimme.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Elias, puhut viisaita! Juuri näin:

    Mutta jos pyydämme anteeksi häpeäämme, ja saamme sen anteeksi, olo ei tunnukaan hyvältä. Silloinhan häpeä on saanut legitimaation; onhan se väärin, mutta saat sen anteeksi. Kuitenkaan häpeää tuottava asia, kuten riittämättömyyden tunne, ei ole sellainen, joka tarvitsisi synninpäästöä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Elias, käännä ajatuksesi toisin päin: Sinun osuutesi lasten kasvattamisessa ei ole suinkaan vähäinen, vaikka lapsesi eivät omiasi olekaan.

    Sisäpaisti: Mikä on ”oma lapsi”? Emmehän me lapsia voi omistaa. Hehän kuuluvat Jumalalle. Ovat meillä vain lainassa. Tarvitsevat hetken huolenpitoamme. Lähtevät sitten omille teilleen…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Hannu, eihän se mun ongelmani varsinaisesti olekaan, vaan niiden toisten, jotka pitävät biologista vanhemmuutta kaiken tolkkuelämän ehtona conditio sine qua non.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Hannu Kiuru sanoo:

    Samaa mieltä, Elias. Mutta kun kristillisesti ajatellaan, niin emmehän me ole edes itsemme omia. Me kuulumme toinen toisillemme ja tarvitsemme toisiamme joka päivä.

    Lapsuudessa on kieltämättä se kenkkumainen puoli, että silloin ei ole käytössä kaikkia niitä työkaluja, joita aikuinen joko luonnostaan tai sitten koulutuksen / terapian kautta on saanut käyttöönsä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Onhan usein, ellei aina, riittämättömyyden tunne esim.huonosta vanhemmuudesta tai vanhempana olon puuttumisesta, seurausta jostain kommentista tai yleisen mielipiteen tulkinnasta. Näistähän Päivi H-S juuri tuossa kertoi esimerkin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Misku Välimäki sanoo:

    Blogisi Emilia osui juuri viime päivieni aatoksiini. Jatkuva syyllisyys on uuvuttavaa. Tuo Luther-sitaatti on aidosti lohdullinen, eikö sanota Raamatussa, että heikkoudessa näkyy Jumalan voima.

    Lapsiasiasta: on todellakin kummallista, miten monet mieltävät vain biologisen lapsen oikeaksi lapseksi. Ja miten monet puuttuvat toisen yksityisyyteen kyselemällä, miksi teillä ei ole lapsia. Ikään kuin olisi yksi oikea tapa elää. Ei nähdä, että kysymys on vain kulttuurisista odotuksista – siitä, mitä tietty yhteisö pitää tiettynä aikana oikeana. Perhekäsitys, jos mikä, on muuttunut historian saatossa valtavasti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Totta! Minusta on aina jotenkin epätahdikasta ruveta kyselemään ja tivaamaan ihmisiltä lapsiin tai lapsettomuuteen liittyviä asioita. Jos joku itse ottaa puheeksi omalta kohdaltaan tuon aiheen – mistä näkökulmasta tahansa – niin totta kai mielelläni kuuntelen ja keskustelen. Mutta lähtökohtaisesti pitäisi tosiaan olla aina niin, että aloite tulee siltä ihmiseltä, kenen perhetilanteesta keskustellaan. Ihmisillä on sata ja tuhat hyvää syytä siihen, miksi heidän elämänsä menee niin kuin menee.

    Aivan ilman muuta ihminen voi toteuttaa vanhemmuutta itsessään myös aivan muilla tavoin kuin saamalla omia biologisia lapsia tai edes adoptoimalla heitä.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Diagnoosini on :” Potilas ei osaa olla terveesti itsekäs”.

    Toisten tarpeitten tyydyttäminen on valloittanut niin suuren osan hänen identiteettiään että jopa sanonta ” terveesti itsekäs” on varmasti älyllisesti ymmärretty mutta käytännössä unodettu.

    Hän tarvitsis vierelläkulkijan joka käytännön tilanteissa osoittelee kuinka hyvyyden kohteet tuntevat itsensä vaivaantuneeksi kun hän ei koskaan ajattele itseään. Se herättää kohteissa syyllisyyttä siitä että äiti kulutta itsensä loppuun heidän takiaan.

    Parasta mitä ympäristölleen voi tehdä on olla tertveesti itsekäs ja vaalia omia reviirejään.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Markku: Diagnoosisi on erittäin oikeaan osuva. Ja juuri tuo on tärkeä huomio, että ihminen, joka ei osaa vetää riittämisen rajoja itsensä ympärille, aiheuttaa (usein tajuamattaan) myös syyllisyyttä ja epämiellyttävää oloa muille.

    En kuitenkaan usko, että pelkästään tuo muiden vaivaantumisen osoitteleminen vielä auttaisi potilasta pääsemään ongelmastaan.

    Kysymykseni ydin onkin se: MIKÄ auttaa suhteellisuudentajun saavuttamisessa ja terveen itsekkyyden oppimisessa?

    Ilmoita asiaton kommentti