Mikä kelpaa, mikä riittää?

Mistä löytyisi se viisasten kivi, se mittari, joka jotenkin aukottomasti kertoisi, mikä on riittävästi?

Mikä auttaa ihmistä hahmottamaan realistisesti ja todesti sen, onko hän yrittänyt riittävästi, tehnyt työtä riittävän hyvin, elänyt elämäänsä riittävän paljon muita huomioon ottaen? Onko ollut riittävän hyvä vanhempi, riittävän hyvä puoliso, riittävän hyvä ystävä ja lähimmäinen, riittävän hyvä työntekijä? Onko elänyt riittävän täydesti ja riittävän rohkeasti?

Riittämisessä on myös tämä iso kysymys: Suhteessa mihin minun ihmisenä pitäisi riittää? Kenelle minun pitäisi riittää ja kelvata?

Riittämättömyys riepoo ja syö ihmistä. Se imee voimia, aikaansaa ahdistusta ja kateutta, katkeruutta ja pelkoa. Erityisen suuri ongelma se tuntuu olevan naisille.

Onko riittämättömyyden tunne ja todellinen riittämättömyys välttämättä missään järkevässä suhteessa toisiinsa? Väittäisin, että useinkaan ei.

Riittämisen realiteetit voi hukata niin monesta syystä. Joltakin on vaadittu aina liikaa, aina enemmän mihin hän kykenee. Joltakin on aina odotettu liian vähän, hänen kykyjään ja lahjojaan on aina aliarvioitu ja mitätöity. Joku hoitaa pitkään lapsia kotona eikä sen jälkeen enää pääsekään työelämään mukaan. Pikku hiljaa hän alkaa kokea olevansa kelpaamaton ja riittämätön kaikkeen työhön.

Joku sairastuu tai joutuu onnettomuuteen ja menettää liikuntakykynsä tai puhekykynsä. Hän ei enää kykene olemaan se, mikä on tottunut aina olemaan. Mikä riittäisi uudessä tilanteessa? Joku tulee petetyksi ja jätetyksi. Kolaus omanarvontunnolle on suunnaton. Joku joutuu pahoinpitelyn ja väkivallan kohteena tuntemaan sekä sielussaan että ruumiissaan olevansa kertakaikkisen arvoton.

Jonkun perheeseen kasaantuu itsestä riippumattomia vastoinkäymisiä yksi toisensa perään. Jossain vaiheessa täydellinen riittämättömyyden tunne saa vallan, vaikka kuinka tiedostaisi olevansa lähes syytön siihen, että mistään ei tule mitään. Jotakin on kiusattu varhaisista kouluvuosista saakka. Vuosia jatkuva kiusaaminen aiheuttaa pahimmillaan syvän riittämättömyyden, arvottomuuden ja kelpaamattomuuden tunteen.

Jollekin kehittyy jo lapsuudessa äärimmäisen ankara yliminä. Sisäinen syyttäjä vaatii ja piiskaa. Perfektionisti ei mielestään koskaan piirrä riittävän hyvää kuvaa, pärjää riittävän hyvin koulussa ja urheilulajeissa tai opi riittävän taitavaksi soittajaksi. Aikuisena hänen kotinsa ei koskaan ole riittävän siisti ja riittävän hyvässä järjestyksessä, piha ei ole koskaan kunnossa, työ ei tule koskaan riittävän hyvin tehdyksi.

Mikä auttaa? Mikä antaa terveen itsetunnon, riittävän suhteellisuudentajun, realistisen ymmärryksen riittämisen rajoista? Mikä korjaa haavat, jotka tuota tajua hämärtävät tai jotka ovat sen kokonaan pimentäneet?

Lutherilla on yhdenlainen lääke tähän:

"Kun siis olemme masentuneita, opetelkaamme lohduttamaan itseämme näin: mitä minulla ei ole ja mitä minä en voi, se on Kristuksella ja sen hän voipi."

Tiettyyn rajaan saakka tällainen hengellinen lohdutus voi toimia, auttaa, rohkaista ja vapauttaa energiaa. Jos todella pystyy uskomaan ja luottamaan siihen, että Jumala voi ja pystyy kaiken sen, mihin minä en riitä enkä pysty, saavuttaa kaiketi jonkinlaisen levon.

Mutta joku minussa myös vastusta tätä retoriikkaa, jolla usein myös aivan vääristynyt ja väkivaltainen ja harhainen riittämättömyydentunne ikään kuin oikeutetaan, väitetään todeksi ja lohdutetaan pois. Sitäkö Jumala tosiaankin haluaa? Haluaako hän, että ihminen luulee olevansa heikompi ja kurjempi ja riittämättömämpi kuin oikeasti on - ja nöyrtyy sitten tämän kaiken mahdottomuutensa kanssa jatkuvasti anelemaan armoa? Eikö katumus ja armahdus pitäisi säästää oikeille ja todellisille synneille, pahantekemisille?! 

Eikö Jumala pikemminkin halua, että ihminen saisi mahdollisimman hyväitsetuntoisena ottaa käyttöönsä (muiden ja itsensä iloksi ja Jumalan kunniaksi) kaikki ne kyvyt ja lahjat ja voimat, mitä hänelle on syntymässä suotu ja mitä hän on elämänsä varrella oppinut? Eikö meidän kristittyinä tulisi tukea ja kannustaa jokaista omien vahvuuksiensa löytämisessä ja käyttöön saamisessa - ja vastustaa kiivaasti kaikkea sitä, mikä ihmisen riittämisen tunnetta ja itsetuntoa vahingoittaa, syö ja tuhoaa? 

Synti ei ole sitä, että tuntee olevansa riittämätön. Syntiä on kaikki se paha, mikä saa ihmisen kuvittelemaan, että hän ei riitä eikä kelpaa sellaisena millaiseksi Jumala on hänet luonut.

 

29 kommenttia

  • Elias Tanni sanoo:

    Tulee jotenkin mieleen vanha suomalainen sanonta: ”Paha on mielellä asunto, kun on mieli muiden päässä”. Kummallista, että ajatellaan omaa elämää, riittämistä ja suorittamista siinä, toisten kautta eikä itsen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juha Heinilä sanoo:

    Kiitos Emilia hyvästä kirjoituksesta, johon on tullut hyviä kommentteja. En tiedä vastauksia, mutta muutaman ajatuksen voin heittää. Kuusi vuotta sitten, kun olin masennuksen kuopassa, niin silloin ei tarvinnut itselle mitään vaatimuksia laittaa. Jumala suhde piti pohtia uudelleen. Golgatalta käsin rakensin minäkuvaa uudelleen. Minä kelpaan Jumalalalle juuri tällaisena kun olen, koska Jeesus on kuollut puolestani. Armosta olemme pelastetut. Kun luin jotain, niin vähän joskus harmitti, koska lauseet olivat monesti liian pitkiä, enkä muistanut lauseen alkua ja piti lukea uudelleen, jotta ymmärtäisin lukemani. Pikkuhiljaa kun olo parani, niin lukeminenkin meni paremmin. Jos me kelpaamme tällaisena Jumalalle, niin eikö se pitäisi riitää meille itselle ja meidän lähimmäisillemme?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Lauri K E Levanto sanoo:

    Ei osaa olla terveesti itsekäs ”on yksi diagnoosi. Toinen oire mielestäni syntyy siitä miten itse asetamme vaatimustasomme. En tiedä mihin arkkipiispa vertasi sanoessaan olevansa keskiluokkainen. Asetti rimanliian korkealle. Uskon hänen tosiasiassa tarkoittaneen vain että tuntee olevansa luonteeltaan pikkuporvarillinen.

    Riittämättömyys syntyy silloin kun vaatii itseltään liikaa. Vertailukohta on sisällämme, itse asettamamme, vaikka osin saaduista aineksista rakennettu. Edes terve itsekkyys ei siihen auta. Se auttaa martttyyrimäiseen uhrautuvuuteen. Nöyryyttä on sanoa ”minä pystyn parempaankin mutta en tee.” Ylimielisyyttä on sanoa ”Minun pitäisi pystyä parempaankin.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Kiinnostavia näkökulmia, Lauri. Kirjoitat: ”Riittämättömyys syntyy silloin kun vaatii itseltään liikaa.”

    Näinkin voi olla. Mutta ihmisiä tarkkaillessani olen ollut havaitsevinani myös sellaista, että riittämättömyydentunne saa aikaan sen, että ihminen itseasiassa vaatii itseltään turhan vähän. Siis tarkoitan, että hänellä olisi kykyjä tai lahjoja vaikka mihin, mutta hän ei kykene näkemään tätä asiaa realistisestii oman riittämättömyydentunteensa sokaisemana.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Elias: Olisiko tässä jotakin miehen ja naisen eroa myös, kun kirjoitat ”Kummallista, että ajatellaan omaa elämää, riittämistä ja suorittamista siinä, toisten kautta eikä itsen.” Olisiko niin, että naiset keskimäärin useammin kuin miehet peilaavat riittämistään muiden asettamin mittarein, muiden mielipiteitä ja odotuksia ja toiveita vasten?

    Sama ajatus tuli mieleeni myös Juhan viisasta kommenttia lukiessani. Miehillä on keskimäärin parempi kyky tällaiseen suoraviivaiseen ajatteluun, mitä Juha kuvaa ”Jos me kelpaamme tällaisena Jumalalle, niin eikö se pitäisi riitää meille itselle ja meidän lähimmäisillemme?”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Tarkoitan siis, että olen havahtunut oman naisenlogiikkani vahvasta ontumisesta. Ja silti en ajattele, että se olisi täysin väärää logiikkaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    Voi olla. Kyse voi olla siitä, mitä ajattelee. Jos märehtii hirveästi sitä, mitä muut minusta ajattelevat, siitä usein seuraa negatiivisen ajattelun kierre. Ehkä se on tyypillisempää naisille.

    Useamman kuin kerran minulle on ainakin käynyt niin, että joku nainen on tullut supattelemaan korvaani jostain yhteisesti tutun miehen ”kamalasta ongelmasta” (sairaudesta, kuolemasta, lasten huostaanotosta… ) salaisuutena, joka minun olisi hyvä tietää, koska ”miehethän eivät asioistaan puhu”, mutta sitten tämä puheena ollut mies on itse ottanut asian esille ihan avoimesti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Misku Välimäki sanoo:

    En tiedä naisten ja miesten eroista, mutta itse huomaan yliminäni vaativan asioita, joita kukaan muu ei minulta vaadi eikä ole koskaan vaatinut. En pyri täyttämään niitä toisten takia, vaan kenties yritän vain jotenkin lunastaa oman paikkani tässä maailmassa. Unohdan aika peevelin monta kertaa sen jutun, että joku muu on sen jo lunastanut. Armo on lopulta aika vaikea juttu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Päivi Huuhtanen-Somero sanoo:

    Misku, olet niin oikeassa. Teemme armosta itsellemme vaikean jutun!!! Olemme siinä mielessä in-valideja! Olen miettinyt, missä määrin siinä on inhimillistä ylpeyttä: on aina kiusaus ylpistellä Jumalankin edessä – ei siis mitään armopaloja tänne, please! Itsetunto Jumalan edessä on todellinen kiusauksen paikka! Kyllä Jumala sallii hyvän omantunnon itsetunnon, mutta kerskaus itseriittoisuudella on omaa ylpeyttämme. – Emilia kulta! Sinä pinnistelet asiassa, johon Jumala vuoren varmasti haluaa vetää rajan! Älä mieti, mihin et riitä! Tietysti emme riitä läheskään kaikkeen. Jumala sen sijaan riittää!!! Kyllä Hän sen sinulle näyttää. (Ole utelias, toiveikas! Odotuksen optimismiin Hän sinua kutsuu!!!)

    Ilmoita asiaton kommentti