Mielipide: Nyt riittää toiseuttava tapa puhua meistä vähemmistöön kuuluvista!
Olemme seuranneet Suomen Kuvalehdessä ja Kotimaassa käytyä keskustelua emerituspiispojen ja muiden vanhempien teologien välillä siitä, keitä pitäisi vihkiä, ja miksi jokin avioliitto pitäisi säilyttää muita erityisempänä. Keskustelu uuvutti jo alkumetreillä – samanlaisia puheenvuoroja on kuultu jo satoja. Emeritusarkkipiispa John Vikström hyvin rehellisesti ja eteenpäin katsoen kertoi ihmetystään siitä, miksi muutosta ei ole vieläkään tapahtunut ja miten muutokseen voitaisiin päästä. Vastineet sen sijaan olivat jankkaavia ja etsivät syitä asettaa seurakuntalaisia eriarvoiseen asemaan, tästä esimerkkinä emerituspiispa Eero Huovisen kaipuu miehen ja naisen välisen avioliiton erityisyyden korostamiseen.
Tämä ”keskustelu” eli Kotimaassa julkaistujen nokitteluiden sarja on erinomainen esimerkki toiseuttavasta tavasta puhua meistä vähemmistöön kuuluvista: meistä ja meidän avioliitoistamme puhutaan arvottavasti ottamatta meitä mukaan keskusteluun. Äänessä ovat enimmäkseen eläkeikäiset heteromiehet, joilla on ollut paljon valtaa ajaa tai torpata muutoksia jo oman uran aikana.
Nyt olisi korkea aika myöntää muutoksen tarve ja toimia sen mukaan, sillä me olemme osa kirkkoa, meitä vihitään jo kirkossa ja meidän avioliittomme on aivan yhtä erityinen kuin heteroparienkin. Huovinen kirjoitti: “Lähimmäisen asemaan asettuminen ohjaa kysymään, millaisia oikeutettuja toiveita homoseksuaalisesti suuntautuneilla on.” Emme kaipaa toisten määrittelyä siitä, mihin meillä on oikeus, tai meitä suvaitsevia puheenvuoroja, vaan yhdenvertaista kohtelua. Samalla voidaan keskittyä antamaan mediassa ääni heille, joita asia oikeasti koskettaa. Muutos avioliittokäsityksessä kun ei tosiasiassa vähennä yhtään perinteisen miehen ja naisen välisen avioliiton merkitystä.
Viivi Ali-Löytty
Samuli Korkalainen
Hanna Mithiku
Laura Late Mäntylä
51 kommenttia
Eikös täällä muut olekaan kuntoutujia? Ilmeisesti tarvitsisin kuntoutusta, kun en tajua mitä järkeä on väittää Raamatun toista kohtaa ihmisten mielipiteeksi ja samaan aikaan toista velvoittavaksi Jumalan sanaksi?
Miten Raamatussa usein toistettu selvä kielto voi olla vain ihmisten mielipide ? Mitenkähän eri merkityksiset kohdat osaisi erottaa toistaan järkevästi? Aiemmin liberaaliteologit tunnusti sentään sen mitä Raamatussa lukee. Nyt sillekään ei enää anneta mitään arvoa. Silti vedotaan asian hyväksymisessä Jumalan tahtoon, vaikka Hän on ilmaisut ihan päinvastaisen tahtonsa aivan selkeästi. Järjettömyys näyttäytyy vielä oudompana, kun asiassa taistellaan selkeästi Raamatun sanaa vastaan. Raamatun varassa on silti koko kirkon olemassaolon oikeus. Eikö mieleen tule ollenkaan se, että jos Raamattu sisältää vain kirjoittamisajan mielipiteitä, niin koko kirkon perusta pettää.
Olin ennen niin sairas, että luulin olevani terve: sanoi edesmennyt terapeutti Seppo Jokinen.
Nuorena syvässä masennuksessa olin askeleen päässä matkani päästä. Juuri ennen kuin ehdin sen ottaa tipahti taivasta Ps 42 sanat: ”Miksi murehdit minun sieluni ja olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan häntä kiittää hänen kasvojensa avusta.”
Jäi astumatta se viimeinen askel ja olen saanut paljon kiitoksen aihetta elämässäni. Vaikkapa perheen ja useiden ihanien lastenlasten muodossa. On suuri elämän rikkaus, kun on käynyt läpi nuo raastavat elämän vaiheet ja selvinnyt. Valmiiksi ei näissä kamppailuissa koskaan tule. Matkalla saan olla yhä. Loputtomasti löytyy prosessoitavaa. Nyt on mahdollista asettua toisen rikkinäisen vierelle ja luoda hänelle toivoa. Oma nollapisteeni on näissä tilanteissa elämäni suuri rikkaus. Siitä ei edes tarvitse kertoa sillä rikkinäinen tunnistaa ja käsittää sen että tajuan missä hän menee.
Tuon esiin monien käsityksen asiassa. He ovat väsyneet keskustelemaan ja itse olen tähän asti pyrkinyt olemaan syrjässä asiaa koskevista keskusteluista. Siksi, että tämän asian ajajien tekniikkana on ollut väsyttää vastustajat ja kyllästyttää heidät. Jolloin vastustus lopulta katoaa ja asian läpimeno tulee helpoksi.
On tärkeä tunnista ero ”toiseuttamisen” ja toiseuden kokemuksen välillä. Termi ”toiseuttaminen” luo mielikuvan, jossa mielivaltaisin perustein luovaan jollekin ihmisryhmälle toiseuden tunne ja mahdollisesti myös tosiasiallinen osallisuusvaje. On kuitenkin huomattava, että toiseuden tunne voi aiheutua myös erilaisista realiteeteista, joita kukaan ei ole tietoisesti aiheuttanut.
Paljon hedelmällisempää olisi edistää toiseussensitiivisyyttä, jossa pyritään tunnistamaan toiseutta aiheuttavat realiteetit ja pyritään ehkäisemään näiden realiteettien aiheuttamaa osallisuusvajetta. Tämä siis sen sijaan että kiistettäisiin tahi kiellettäisiin näiden realiteettien olemassaolo.
Kun otamme realiteetiksi perinteisen ihmiskäsityksen, jossa ihmiskunta jakautuu dikotomisesti kahteen sukupuoleen, jotka täydentävät toisiaan sekä lisäksi otetaan huomioon, että tästä kaksijakoisuudesta ilmenee myös harvalukuisesti poikkeuksia, joissa henkilöä ei voida määritellä selkeästi kumpaankaan sukupuoleen, saadaan kolme selkeää parisuhdevariaatiota: mies ja nainen, mies ja mies sekä nainen ja nainen. Näiden lisäksi siis harvinaisuutena sellaiset parisuhteet, joissa jommankumman tai kommankaan osapuolen biologinen sukupuoli ei ole selkeästi määriteltävissä. Edellä kuvatut erot luovat väistämättä toiseuden realiteetin, joita voidaan vaimentaa osallisuuden edistämisen keinoin.
Edellä kuvaamani toiseuden realiteetti on voimassa siitäkin huolimatta, että kyseisen parisuhteen osapuolet olisivat itse omaksuneet ”modernin” ihmiskäsityksen, jossa sukupuolia on enemmän kuin kaksi ja sukupuolen ensisijainen määrittelytapa olisi henkilön omakohtainen kokemus sukupuolestaan. Ihmiskäsitys on syvällä kunkin ihmisen identiteettiä, eikä sitä voida pakottaa vaihtamaan ”vanhentuneena”. Emme voi, emmekä myöskään halua, pakottaa muita ihmisiä kokemaan asioita haluamallamme tavalla. Tämä pätee myöskin henkilön omakohtaiseen kokemuksen sukupuolestaan.
Toiseussensitiivisessä lähestymisessä siis hyväksymme realiteettina, että kirkon jäsenistön keskuudessa kaikki eivät jaa samanlaista ihmiskäsitystä ja tehdyt yhteiset ratkaisut on voitava yhteen sovittaa käytäntöön omaksutusta ihmiskäsityksestä riippumatta. Kaikkea toiseutta ei silloin voida poistaa, mutta niiden aiheuttamaa osallisuusvajetta voidaan tavoitella vähennettäväksi. Toiseuden realismin tunnustaminen ei merkitse ”toiseuttamista”.
Käskikö Jumala syrjiä ketään? Ei ymmärtääkseni.
Käskikö Jumala tuomitsemaan muita? Ei totisesti.
Raamatussa kerrotaan jonkin olevan kauhistus. Ilmeisesti kyseessä on alkukielen mukaan raiskaus ja pedofilia, joista kumpikaan ei ole synonyymi homoseksuaalisuudelle.
Ilmari Karimiehen blogi täällä on hyvä kannanotto keskusteluun Eihän institutionaalisissa termeissä koskaan ole kysymys yksilön määritelmistä, vaan sanan käytön tarpeesta. (ja tarvittaessa uudissanojen luomisesta) Jeesus oli aika suora määrittelijä näillekin termeille. Avioliiton määritelmä ja siihen liittyvät versiot tähtäsivät Vapahtajalla suoraan pysyviin ja iankaikkisiin ratkaisuihin esim. Matt 19 , ei mihinkään hetken kestävään uudistukseen
wikisanakirjasta voi lukea avioliiton yhä nykyisen 2021 määritelmän tai parisuhteen määritelmän…
Vaatimus olla puhumatta asioista niiden oikeilla nimillä tukahduttaa keskustelun mahdollisuudetkin eri tavoin ajattelevien välillä. On toki myönnettävä, että aina ei ole osattu valita asiallista puhetapaa, mutta tähän syntiin lienee kylläkin langettu puolin ja toisin.
Kun puhutaan ”toiseudesta”, tarkoitetaan toisenlaisuutta (vierautta). Sen vastakohta on samuus (samanlaisuus), tuttuus. Ihminen kokee aina toiseutta toiseen ihmiseen. Se ei liity ihmisen ominaisuuksiin, vaan siihen, että se toinen ihminen sisältää toiseuden, hän ei ole samanlainen kuin minä. Harvemmin sitä tuntee samuutta toisiin ihmisiin. Jos näin käy, voidaan puhua sielun sisaruudesta tai veljeydestä. Turha liittää tätä toiseutta mihinkään ihmisryhmään, kun kuitenkin kaikkia yhdistää ihmisyys. Myös liitto toisen ihmisen kanssa on liitto toiseuden kanssa. Jos siis tuomitsee toiseuden, tuomitsee itsensä.
.
Keskustelu homouden synnistä jatkuu niin kauan kuin ihmiset kokevat hengellisen herätyksen ja alkavat lukea Raamattua.
Edellä esittämäni ei ilmaise laisinkaan käsitystäni homoudesta. Se kertoo ainoastaan sen tosiasian, että keskustelu asiasta jatkuu kirkossa tietyistä hyvin perustavista hengellisistä syistä.
Ellei Raamatusta ja etenkään Uudesta testamentista lähdetä poistamaan homoudesta annettuja tuomioita tilanne säilyy kiistanalaisena.
En usko, enkä suosittele, että Raamattua ruvettaisiin saksimaan. Jos tähän lähdettäisiin Raamattu olisi lopulta yhtä ohut kuin saksalainen vitsikirja.
Ainut ratkaisu lienee se, että uskoontuleminen ja Raamatun lukeminen kielletään. Kriminalisoidaan omantunnon sitominen Raamattuun ja etenkin se, että siitä voidaan puhua julkisuudessa.
Edellä sanomani ei siis kerro mitään omasta näkemyksestäni vaan homokeskustelun jatkumisen perusteista kristinuskossa.
Kirjoittaja
eri kirjoittajia
YKSI KERRALLAAN -vierasblogissa julkaistaan yksittäisiä tekstejä kirjoittajilta, joilla ei ole omaa blogia Kotimaa24:ssä. – Jos haluat kirjoittaa, ota yhteyttä ylläpitoon.
Nieminen! Jos kirkolla on jotakin tekemistä pelastuksen kanssa, niin mikä on se ydin, josta voimme pitää kiinni ja luottaa siihen, että pelastus toimii. Syntisten kanssa Jumalalla ei ole ongelmaa, mutta synnitön katsokoon eteensä.
Ilmoita asiaton kommentti