John Vikström ei parinkymmenen eläkevuotensa aikana ole juurikaan puuttunut asioihin, jotka kuuluvat hänen seuraajiensa vastuulle. Avioliittoa koskevista kiistoista on nyt kuitenkin tullut se asia, joka on saanut hänet kirjoittamaan ja vaikuttamaan kirkolliskokoukseen. Kanavassa (1/2021) [ja Suomen Kuvalehdessä sekä Kotimaa.fi:ssä] julkaistu artikkeli on lähes velvoittava. ”Kirkon itsekunnioitus ja uskottavuus eivät loputtomiin kestä jatkuvaa horjumista puolelta toiselle. On tehtävä lopullinen päätös…”

Vikström kirjoittaa monipuolisesti ja maltillisesti, mutta myös päättäväisesti. Lienee sallittua, että toinenkin Altbischof osallistuu keskusteluun. Toivon ymmärtäväni artikkelin oikein.

Vikström ehdottaa, että kirkko hyväksyisi miehen ja naisen välisen avioliiton rinnalle myös ns. laajemman avioliittokäsityksen. ”Olisiko mahdollista luoda järjestys, jossa… olisi kaksi avioliittokäsitystä rinnakkain, laajempi avioliittokäsitys ja nykyinen käsitys.” Nämä kaksi mallia ”eivät olisi toistensa ehdottomia vastakohtia, koska laajempi käsitys, joka ei määrittele osapuolten sukupuolta, ei sulkisi suppeampaa pois vaan antaisi sille riittävän tilan”. Kahden rinnakkaisen avioliittomallin hyväksyminen ”ei ole mikään optimaalinen ratkaisu, mutta luultavasti ainoa ulospääsy nykyisestä umpikujasta”.

Artikkelissaan Vikström näyttää suosivan sukupuolineutraalia ratkaisumallia niin voimakkaasti, että tilaa miehen ja naisen välisen avioliiton erityispiirteille jää vain niukalti. Voi olla, että tämä painotus johtuu siitä, että artikkelin päätarkoitus on etsiä perusteluja homoseksuaalisesti suuntautuneiden liitolle. Sen vuoksi on ymmärrettävää, että miehen ja naisen välisestä liitosta kirjoitetaan artikkelissa vain vähän, vaikka sen otsikko (Kuinka avioliitto perustellaan) kattavuudessaan sitä oikeastaan edellyttäisi.

Valittuun linjaan sopii myös, että keskeisenä raamattuargumenttina lainataan vain niin sanotun toisen luomiskertomuksen jaetta, jossa ihmisen sukupuoli ei korostu: ”Ei ole ihmisen hyvä olla yksinään. Minä teen hänelle kumppanin, joka sopii hänen avukseen.” (1. Moos. 2: 18)

Jos huomio kiintyy vain laajemman avioliittokäsityksen perusteluihin, silloin miehen ja naisen välisen avioliiton erityisluonne hämärtyy. Niille puheenvuoroille, joissa puolletaan sukupuolineutraalia avioliittokäsitystä, onkin usein ominaista, että niin sanotun ensimmäisen luomiskertomuksen ajatusta ei juurikaan lainata. ”Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät…” (1. Moos. 1: 27-28)

Tähän ensimmäiseen luomiskertomukseen myös Jeesus vetoaa. ”Maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi.” (Mark. 10: 6-8)  Kaikki nykyisen, vuoden 2004 kirkkokäsikirjan kolme johdantosanavaihtoehtoa kuvaavat avioliiton Jumalan tarkoittamaksi miehen ja naisen liitoksi.

Jos kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen malli hyväksytään, silloin olisi kirjoitettava auki molempien mallien perustelut, tasapuolisesti ja kumpaakin käsitystä ymmärtäen. Kummankin mallin puoltajien on tehtävä itsekriittisiä kysymyksiä. Voivatko ilmaisut ”laajempi” ja ”suppeampi” avioliittokäsitys jo sellaisinaan olla arvoväritteisiä? Millaisen tilan olen valmis antamaan niille, jotka ajattelevat toisin kuin minä? Tehtävä on vaikea, koska perustelujen etsiminen omasta kannasta poikkeavalle mallille on meille kaikille työlästä.

Vikström esittää laajemmalle avioliittokäsitykselle useita perusteluja, jotka syventävät keskustelua. Mainitsen yhden esimerkin, johon olisi kiinnitettävä nykyistä enemmän huomiota. Homoseksuaalisen suuntautumisen ja käyttäytymisen välillä on Vikströmin mukaan vaikeaa tehdä sellaista eroa, jossa edellistä pidetään hyväksyttävänä, mutta jälkimmäistä ei. Minäkin uskon, että kamppailu oman identiteetin ja sen toteuttamatta jättämisen välillä voi olla äärimmäisen ahdistavaa ja pitkän päälle mitä luultavimmin mahdotonta. Vikström on oikeassa, kun hän varoittaa harkitsemattomista syntileimoista.

Perinteisen mallin kannattajien haaste on ottaa todesta se, millaisesta taipumuksesta homoseksuaalisuudessa on kysymys ja mitä siitä tänään tiedetään. Lähimmäisen asemaan asettuminen ohjaa kysymään, millaisia oikeutettuja toiveita homoseksuaalisesti suuntautuneilla on. Ollaanko kirkossa valmiit kuuntelemaan ja antamaan tilaa vähemmistön äänille?

Vikström arvostelee aiheellisesti vanhentunutta patriarkaalista ajattelutapaa, joka vuosisatojen ajan hallitsi niin yhteiskunnallista kuin kirkollista ajattelua. Olen arkkipiispan kanssa samaa mieltä, että miehen ylivaltaan perustuvasta liitosta on päästävä eroon.

Kritiikki patriarkaalisuutta kohtaan saa artikkelissa kuitenkin niin suuren huomion, että historian läpi samana pysynyt käsitys avioliitosta miehen ja naisen liittona uhkaa joko jäädä varjoon tai leimautua epätasa-arvoiseksi. Lukuisat piirteet avioliitossa ovat kyllä vuosisatojen aikana muuttuneet, mutta kahden eri sukupuolen vastavuoroinen perusrakenne ei.

Vikström kirjoittaa kauniisti siitä, miten avioliiton arkea käytännössä tulisi toteuttaa. Hän ei kuitenkaan puhu paljoakaan siitä, millainen avioliiton olemuksellinen luonne ja rakenteellinen erityislaatu on.

Laajemman avioliittomallin hyväksyminen ei saisi johtaa ratkaisuun, jossa miehen ja naisen välisen avioliiton erityisluonne käytännössä sivuutetaan. Jään kysymään, mitä Vikström tarkoittaa, kun hän sanoo, että hänen ehdottamansa uusi kaava ”olisi kaikkien parien käytettävissä sukupuolesta riippumatta”. Eikö tämä merkitsisi askelta pois kahden rinnakkaisen mallin aidosta rinnakkainelosta?

Ilmassa on jo nyt merkkejä siitä, että miehen ja naisen välinen liitto voi jäädä sukupuolineutraalin mallin jalkoihin. Puheet miehen ja naisen liitosta saatetaan jo sellaisinaan tulkita syrjiviksi. Kahdesta rinnakkaisesta mallista voi – vastoin Vikströmin toiveita – tulla ”toistensa ehdottomia vastakohtia”.

On varsin todennäköistä, että valtaosa avioliitoista on myös tulevaisuudessa miehen ja naisen välisiä liittoja. Sen vuoksi myös niille tarvitaan hyvät ja riittävät perustelut. Olisi omituista, jos kirkko ei osaisi sanoa, miksi se vihkii miehiä ja naisia. Vikströmin toivoma ”lopullinen ratkaisu” voi tuskin olla aito, jos vain toiselle mallille annetaan tilaa. Keskustelun on siis syytä jatkua.

Eero Huovinen

Helsingin piispa (1991–2010)

Kirjoitus on julkaistu alun perin Suomen Kuvalehdessä 28.1.