Maataloustuotanto kaipaa muutosta ja tuottaja tukea

Maailman ruoantuotanto on parhaillaan murroksessa. Myös Kirkko & Kaupunki lehden suuttumusta herättänyt kolumni 18.1. oli osoitus siitä. Mistä asioista murros koostuu? Maailman väkimäärä uhkaa kasvaa nykyisestä seitsemästä miljardista yli 10 miljardiin vielä tämän vuosisadan aikana. Samalla monet alueet muuttuvat viljelykelvottomiksi kuivuuden, suolaantumisen ja eroosion vuoksi.
_ _ _
Tehomaatalous, keinolannoitteet, keinokastelu ja suuret koneet ovat olleet ratkaisu suurempaan tuotantoon ja lisääntyneeseen ruoan tarpeeseen. Tähän liittyy kuitenkin viheliäisiä ongelmia. Näillä menetelmillä 1970-luvulta lähtien viljellyiltä pelloilta on pieneliötoiminta kuihtunut ja pellot menettäneet multakerrostaan. Samalla valtavat määrät maahan sitoutunutta hiiltä vapautuu ilmakehään. Raskaat koneet tamppaavat maan tiiviiksi. Sen vesitalous häiriintyy ja tarvitaan yhä raskaampia koneita maan muokkaamiseksi.

Myös keinolannoitteita tarvitaan yhä enemmän satotason säilyttämiseksi ja päädytään noidankehään: multakerroksen kato kiihtyy ja eloperäinen pellon pintakerros uhkaa hävitä kokonaan seuraavan sukupolven aikana. Elottomassa hiekassa viljely onnistuu vain kemikaaleilla, joita on rajallisesti. Esimerkiksi fosforiesiintymät maan kuoressa käyvät vähiin. Sen jälkeen fosforia voidaan yrittää ruopata rehevöityneiden vesistöjen pohjasta tai kompostoida ihmisulosteita - joissa olevia myrkkyjä ja lääkejäämiä päätyy ruokaan. Onko tämä paras tapa saada fosforilannoitetta?

Perinteisesti fosforia on saatu peltoon eläinten lannasta. Itse asiassa karjan kasvatus ja viljan viljely ovat liittyneet läheisesti toisiinsa. Karja on eri tavoin pitänyt yllä maan elinvoimaa lannan, laiduntamisen ja maan muokkauksen kautta. Palaan tähän vielä tuonnempana.
_ _ _
Ilmastonmuutoksen ja eliökadon kaltaisten ongelmien rinnalla ruokakriisi ei ole saavuttanut samaa huomiota. Nyt tulisi havahtua asiaan ja kysyä, missä ja miten ruoka tuotetaan 20 vuoden kuluttua? Vastauksia kehitellään mikrobien tuottamasta ravintomassasta, vesiviljelystä, levien ja kalojen kasvatuksesta tai keinolihasta. Nämä innovaatiot eivät kuitenkaan ratkaise ruokakriisiä hetkessä eivätkä kaikkialla maapallolla. Peltoviljely jatkuu.
Tilannetta ei helpota myöskään se, että viljelijöiden asemaa ajetaan kaupallisista tai ideologisista syistä yhä ahtaammalle. Maatilaa on vaikea saada tuottamaan. Maataloustuotannon kehittäminen ajanmukaiseksi vaatii suuria investointeja.

Suomalainen maksaa ruoasta tuloihinsa nähden vähemmän kuin aiemmin, noin runsaat kymmenen prosenttia, kun 1980-luvun alussa ruokaan meni viidennes tuloista. Suomessa ruoan hinta on laskenut lähemmäksi EU-maiden tasoa, mutta on yhä kalliimpaa. Tähän vaikuttaa osaltaan verotus, sillä ruoan alv on meillä kaksi kertaa korkeampi kuin esimerkiksi Saksassa. Myös Suomen pohjoiset olosuhteet ja korkea palkkataso heikentävät kotimaisen viljelyn kilpailuasemaa. Keskusliikkeet ovat vetäneet alkutuottajien osuuden myydyn ruoan hinnasta alhaiseksi. Esimerkiksi kaupan hyllyssä olevasta ruisleivästä se on kolme prosenttia, kun kauppa ja teollisuus saavat 83%. Loput 14% ovat arvonlisäveroa. Lisäksi 83% osuuteen sisältyy myös veroja.

.

Tuottajan saamalla siivulla on vaikea kattaa tuotantokuluja ja investointeja. Käynnissä on selviytymiskamppailu, jossa tuhannet tilat lopettavat vuosittain. Jäljelle jäävät suurimmat ja tehokkaimmat. Kauppa ja viime kädessä kuluttajat ohjaavat kehitystä. Vihreät arvot ja terveellinen lähiruoka ovat kovasti arvossaan, mutta tuottajille ei löydy aina samaa arvostusta.

Mitä sitten kun lopuiltakin tuottajilta uhkaavat voimat loppua korona-pandemian tuodessa vielä lisäpuristusta? Ehkä ajatellaan, että tuodaan halpaa ruokaa ulkoa? Tämä on lyhytnäköinen ajatus. Eikö jo käynnissä oleva kilpailu Covid19-rokotteista kerro, miten välttämättömien niukkuustarvikkeiden saatavuudelle käy kriisien keskellä? Toiset saavat, toiset eivät. Miksi Suomi kuuluisi voittajiin, jos kansainvälisillä ruokamarkkinoilla alkaisi olla pulaa leipäviljasta, perunoista tai lihasta?
_ _ _
Globaalin ruoantuotannon eettisiin ongelmiin on kiinnitetty aiheellisesti huomiota ja niihin etsitään parannusta. Amazonin sademetsiä hakataan karjatilojen ja soijapeltojen tieltä. Kiinassa voi samalla tilalla olla miljoona sikaa, kun Suomessa määrä on suurimmillaan ehkä kymmeniä tuhansia. Suurella mittakaavalla halutaan tuottavuutta ja tehokkuutta, joka näkyisi hintakilpailussa. Kuluttaja saisi haluamaansa halpaa lihaa paistinpannulleen.

Suomalaisen tuotannon mittakaava on edelleen kohtuullinen ja kriteerit tiukat, mikä näkyy eläinten parempina elinoloina. Se heijastuu myös laatuun. Suomesta myydään ennätysmäärä sianlihaa Kiinaan, missä laatuodotukset ovat nousseet. Eläinten oloja voidaan - ja pitääkin - edelleen parantaa, mikäli kauppa ja kuluttajat ovat valmiit maksamaan tuottajalle nykyistä enemmän.

Erityisesti antibioottien käyttö on Suomessa vähäisempää kuin monessa muussa maassa vähentäen resistenttien bakteerikantojen kehittymistä. Siipikarjalle ja sioille ei tarvita välttämättä lainkaan antibiootteja, kun rehuun lisätään esimerkiksi pieni määrä luontaista pihkaöljyä, Hankkijan tuotenimellä Progress. Se on mielestäni mullistava keksintö, joka parantaa eläinten terveyttä ja kasvua. Tämän metsäteollisuuden sivutuotteen viennillä voidaan globaalisti parantaa eläinten oloja ja tuottaa parempilaatuista lihaa.
_ _ _
Yhä useampien ihmisten havahtuminen luonnonsuojeluun ja eläinten oikeuksiin heijastuu myös ruokatottumuksissa kulutuskäyttäytymisessä. Kasvisruoka ja luonnonmukaisuus ovat vahvistuvia arvoja. On todennäköistä, että eläinten teollinen kasvatus muuttuu eettisistä syistä ja kuluttajien paineessa yhä vaikeammaksi. Silloin eläintuotannon on tartuttava kehittämishaasteisiin. Suuntana on lajikäyttäytymisen mahdollistuminen.

Munivien kanojen osalta keskustelu käytiin silloin, kun häkkikanalat tuli korvata virike-, lattia-, jne. kanaloilla. Kuluttajat ovat valmiit maksamaan enemmän vapaiden ja onnellisten kanojen munista - olkoonkin, että kyse on paljolti mielikuvamarkkinoinnista. Muutos on kuitenkin todellinen. Parhaimmillaan kanat pääsevät ulos ja saavat kuopia maata sekä kylpeä hiekassa.

Onko sama muutos mahdollinen myös sikojen ja nautojen kohdalla? On. Pihattonavetat, joissa lehmät saavat liikkua vapaasti, ovat tulleet parsinavettojen tilalle. Liharotuiset naudat, kuten ylämaan karja, saattavat olla vapaasti ulkona läpi talven.

Katsoin muutama vuosi sitten Jim Dohertyn dokumentin sioista, joiden annettiin elää lajityypillistä elämää porsaineen ulkolaitumella. Sitä oli ilo katsella. Porsitushäkit ja ahtaat karsinat olivat siitä kaukana. Nykytilanteeseen tarvitaan suuria muutoksia, mikä näkyy myös lihan hinnassa.

Toisessa dokumentissa Doherty esitteli eläinten laidunnuksen vaikutusta koko ekosysteemiin. Karjaa siirrettiin viikon välein aina uudelle laitumelle. Vanhalle laitumelle tuotiin kanaparvi juuri sopivasti silloin, kun lehmän lantaan munitut kärpäsen toukat olivat kasvaneet. Kanat saivat niistä ravintoa vihannan lisäksi. Laidunkierto alkaa alusta kuukausien päästä. Myös hyönteiset ja linnut hyötyvät.Karjan laidunnus ja peltomaan vilkas pieneliötoiminta liittyvät yhteen. Näin hoidettu maa on elinvoimainen ja sitoo hiiltä.

Maan elinvoimaa on mahdollista vahvistaa myös viherlannoituksella, typpeä sitovalla apilalla ja palkokasveilla tai nurmella. Peltoon kynnetty viherlannoitus antaa kasvulle voimaa, mutta siitä irtoaa metaania. Parempi tapa on ottaa metaani mädättämällä talteen ja palauttaa massa sen jälkeen peltoon lannoitteeksi. Näin toimii esimerkiksi Knehtilän luomutila Hyvinkäällä. Sen peltojen tuottamaa metaania saa tankata autoon Palopuron biokaasuasemalla. Minusta hieno järjestelmä!
_ _ _
Maataloustuottajien kohtelua ja jaksamista pitäisi nyt ajatella erityisen tarkasti, ettei tilanne olisi samankaltainen kuin Väinö Linnan Pohjantähdessä - olkoonkin fiktiivinen: kirkkoherran rouva Ellen Salpakari väittää, ettei vanha Koskelan Jussi tarvitse kaikkea raivaamaansa maata. Se voidaan hyvin ottaa häneltä pois. Tulkoon toimeen vähemmällä! Tossukka kirkkoherra vielä suostuu ahneen rouvansa esitykseen.

Suomalaiset tilat poikkeavat toki paljon sadan vuoden takaisista torpista. Yhteistä on kuitenkin paine, joka tulee investointilainojen lyhennyksistä ja muista tuotantokuluista sekä alas vedetyistä tuottajahinnoista. Tähän yhtälöön ei kaivata enää syyllistämisen tuomaa lisäkuormaa. Ennemminkin tukea.

5 kommenttia

  • Charlotta Lindfors sanoo:

    Jätit mainitsematta EU-tuet. Edistävätkö, vai estävätkö kehitystä parempaan (blogissa mainittuihin ) ?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Särkiö sanoo:

      EU-tukien perusteina ovat mm. pohjoiset luonnon olot, kuten lyhyt kasvukausi ja kylmä talvi. Tuilla halutaan varmistaa kotimaisen tuotannon jatkuminen mm. kulttuurisista, työllisyys- ja huoltovarmuussyistä. Erilaisia tukia maksetaan myös Etelä- ja Keski-Euroopan viljelijöille. Maataloustuet eivät ole ainoita elinkeinotukia. Myös esimerkiksi telakkateollisuus saa tukia. Maatalouden työllistämisvaikutus lienee kuitenkin suurempi kuin telakkateollisuuden?

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Matias Roto sanoo:

    Pekka

    Kiitos hyvästä tekstistäsi.

    Otat esille monta hyvää näkökohtaa.

    Otanpa tähän vielä yhden vertailun tuntipalkkoihin maassamme vuoden 2019 laskelmien mukaan.

    Maanviljelijän tuntipalkka oli 5,4 euroa oman pääoman korkotuotto 0,98 prosenttiin, kokonaispääoman tuottoprosentin ollessa -2,7. ( Jukka Tauriainen Luonnonvarakeskuksesta (Luke) laskelma marraskuussa 2019.

    Vastaavana aikana yksityisen sektorin tuntipalkkaisten palkansaajien keskituntiansio vuonna 2018 oli 16,3 euroa Tilastokeskuksen laskelman mukaan.

    (Kaleva 6.11.2019 Virpi Niemistö)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Antero Syrjänen sanoo:

    Pekka Särkiö: ”Keskusliikkeet ovat vetäneet alkutuottajien osuuden myydyn ruoan hinnasta alhaiseksi. Esimerkiksi kaupan hyllyssä olevasta ruisleivästä se on kolme prosenttia, kun kauppa ja teollisuus saavat 85%. Loput 12% ovat veroa valtiolle.”

    Tämä on mielenkiintoinen ikuisuusaihe, jossa kokonaisuudet jäävät usein käsittelemättä. Ensinnäkin elintarvikkeiden arvonlisävero on 14%, ja aina kun raaka-aine tai tuote vaihtaa omistajaansa, siitä maksetaan arvonlisävero. Lopputuotteessa on näin ollen sisään leivottuna paljon enemmän veroa kuin 14% vain yhteen kertaan.

    Lisäksi sekä leipomoilla että vähittäiskaupalla on aika tavalla kuluja, jotka on katettava myyntituotteiden tuotolla, ja esimerkiksi leipomot eivät ole varsinaisesti mitään kultakaivoksia. Kun sanotaan, että ”kauppa ja teollisuus saavat loput 85%”, yksinkertaistetaan aika tavalla ja annetaan mielikuva, jossa tuosta prosentista jäisi iso osa teollisuuden ja kaupan katteeksi. Näin ei suinkaan ole.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Särkiö

    Kenttäpiispa ja Vanhan testamentin eksegetiikan dosentti. Harrastan mehiläistarhausta ja maatiaiskanojen kasvatusta, esteratsastusta ja nykyaikaista viisiottelua. Minulle tärkeitä asioita ovat luonto ja sen elinvoiman turvaaminen, ekologinen elämäntapa, historian tuntemus sekä kestävän yhteiskunnan puolustaminen.