Emeritusarkkipiispa John Vikströmin puheenvuorosta avioliittoteologiaan on käyty keskustelua. Vikströmin ehdotuksen tavoite eli "[s]e, mihin viime kädessä pyritään" "on homoseksuaalisesti suuntautuneiden tunnustaminen täysiarvoisiksi ihmisiksi." Tämä homoseksuaalien ihmisarvon tunnustaminen edellytää Vikströmin mielestä homoseksuaalisten liittojen ottamista avioliiton piiriin.

Vikström kytkee näin toisiinsa ihmisarvon tunnustamisen ja ihmissuhteen tunnustamisen avioliitoksi. Tämä malli on saattanut näyttää houkuttelevalta, kun keskustelussa olivat vain homoseksuaalien oikeudet. Näyttää siltä, että Vikström käy edelleen taistelua tällä kentällä.

Kenttä on kuitenkin 30 vuodessa muuttunut. Nykyisessä seksuaalisesti moninaistuvassa maailmassa Vikströmin ehdottama (mm. suhteen osapuolet kahteen rajaava) malli on auttamattoman kapea ja tuottaa uusia ongelmia. Mediassa ja somessa pinnalla ovat viime aikoina olleet avoimet suhteet ja monikkosuhteet. Täytyy vain avata Tinder tai Okcupid havaitakseen että nonmonogamisuus eli yksipartneriuden torjunta on yleistyvä ilmiö. Suhteessa tai perheessä ei välttämättä ole vain kahta, vaan useampi osapuoli, tai se on avoin. Ihmistä, joka ottaa suhteensa pelisäännöt valmiista mallista pidetään usein kapeakatseisena ja rajoittuneena. Uusien mallien etsijöissä on luonnollisesti myös kirkon jäseniä. Jos ihmisarvon tunnustaminen edellyttää Vikströmin ajattelemalla tavalla ihmisen suhteen tunnustamista avioliitoksi, kaikenlaiset suhteet pitäisi mahduttaa avioliiton piiriin. Tästä seuraisi monenlaisia ongelmia.

Protestanttisessa ajattelussa tapaa olla puute, että monia asioita tarkastellaan vain tasa-arvon kannalta. Asioita voi nimittäin tarkastella myös erilaisuuden arvostamisen kannalta, ilman että asioita pitää nähdä identtisinä. Kun erilaiset suhdemuodot laajenevat, joudutaan törmäämään siihen, ettei kaikkia ole tarkoituksenmukaista mahduttaa avioliiton alle. Malli, jossa arvostaminen ja tunnustuksen antaminen ymmärretään sen kautta, että kaikki on avioliittoa, ei tule toimimaan kaikkiin erilaisiin suhteisiin jo siksi, että osa näistä suhdemuodoista on syntynyt tietoisena non-monogamisena protestina ahdistavaksi ja rajoittavaksi ymmärrettyä avioliitto-käsitettä vastaan, ja näiden suhteiden määrittely ylhäältä päin avioliitoksi olisi väkivaltaa. Avioliitto-käsitettä ei siten ole tarkoituksenmukaista venyttää kaikenlaisiin suhteisiin edes niissä itse olevienkaan kannalta. Siksi olisi tarkasteltava erilaisten suhteiden ominaisluonnetta sekä hyviä ja huonoja puolia ilman että kaikki lakaistaan avioliitto-maton alle. Lakaisija voi ehkä taputtaa itseänsä selkään helposta ratkaisusta, mutta tekee karhunpalveluksen sekä kirkolle että niille, jotka haluaisivat perustellusti miettiä eri suhdemuotojen eroja sekä niiden hyviä ja huonoja puolia.

Jos kuitenkin halutaan yrittää, monikkosuhteita on ehkä mahdollista tarkastella Vanhan testamentin moniavioisten suurperheiden kautta, joissa kuitenkin oli aina vain yksi mies, useampia vaimoja. Polysuhteet eivät myöskään ole välttämättä tasa-arvoisia suhteessa kaikkiin partnereihin ja niiden kokoonpano saattaa elää. Niistä voi myös muodostua erilaisia ketjuja tai himmeleitä. Avoimissa suhteissa on ensisijainen kumppani, mutta niissä luovutaan avioliiton seksuaalisen eksklusiivisuuden ihanteesta. Todellisuus on Vikströmin ajattelua monimuotoisempi, eikä ole syytä tarjota yksinkertaista joko - tai -ajattelua, jossa suhde on avioliitto tai sen osapuolten ihmisarvoa ei tunnusteta. Kuten professori Miikka Ruokanenkin muistuttaa, ihmisarvo perustuu luomiseen, ei avioliittoon. Ihmisarvo on ihmisellä riippumatta siitä, millaisessa suhteessa hän on (jos missään). Kirkolliskokouksen Perustevaliokunnan vanha mietintö 4/2010 parisuhdelain seurauksista kirkossa ottaa suhteiden monimuotoisuuden jo huomioon torjuessaan kirkon avioliittokäsityksen muuttamisen, mutta todetessaan, että

"Kristillisestä luomiskäsityksestä seuraa, että kaikkien ihmisten elämässä ja ihmissuhteissa on läsnä Jumalan hyviä lahjoja. Ihmiset voivat tunnistaa elämässään näitä lahjoja ja ilmaista kiitollisuutensa ja ilonsa niistä. Vastaavasti myös synnin, kärsimyksen ja kuoleman realiteetit kohtaavat kaikenlaisia ihmissuhteita" (s. 7).

Sen sijaan että nykymaailmassa käynnissä oleva seksuaalinen murros yritetään sisällyttää yhteen ainoaan käsitteeseen ja siten lakaista moninaisuus avioliitto-maton alle (siivoojien esiintyessä vielä moraalisina sankareina), kirkossa olisi vähitellen välttämätöntä paneutua syvemmälle suhteiden, seksuaalisuuden ja rakkauden teologiaan. Kristillinen avioliitto on nähtävä Jumalan antamana hyvänä lahjana, kutsumuksena ja tietoisena valintana - ei automaattisesti kaikille ja kaikkeen sovellettavana mallina. Lahjaa ei pitäisi nähdä uhkana sille, että muunlaisia suhteita voidaan arvostaa niiden omien hyvien piirteidensä vuoksi. Uusia suhdemuotoja on välttämätöntä arvioida teologisesti ja kohdata pastoraalisesti (mihin muuten vanha rukous parisuhteen solmineiden puolesta helposti taipuu). Kaikki ei ole avioliittoa, vaan avioliitto on erityinen kutsumus, joka Jeesuksen ja Paavalinkaan mukaan ei ole kaikkia varten.

Vaikka perustellusti ajattelisi, että kristityn elämäntapana tulee olla avioliitto tai selibaatti, on myös tosiasia, että on olemassa paljon ihmisiä, joille kirkon opetuksella ei ole merkitystä, ellei sitä perustella hyvin ja yleistajuisesti. Kirkossa tullaan myös aina kohtaamaan ihmisiä, jotka ovat erilaisissa suhteissa. Siksi avioliittoa ei voida enää esittää perustelemattomana itsesäänselvyytenä, vaan on lähdettävä näistä perusteista ja kysyttävä onko avioliittoon kutsumusta. Olisi opittava taas vastaamaan kysymykseen, miksi on sellainen asia kuin avioliitto, mitä erityistä hyvää siinä on ja kelle se soveltuu. Siksi emerituspiispa Eero Huovinen aivan oikein sanoo, että olisi kirjoitettava auki miehen ja naisen avioliiton perusteet. Joka tapauksessa erilaisten suhdemuotojen luonne ja niiden hyvät ja huonot puolet on arvioitava itsessään ilman pakottavaa pyrkimystä venyttää tai typistää kaikkia suhteita siihen mahtuviksi. Avioliitosta ei saa muodostua kirkollista Prokrusteen vuodetta, johon teologisin tempuin suhde venytetään tai typistetään, sopi se siihen tai ei.