Otsikon henkilöihin ei osata vieläkään suhtautua luontevasti ja todellista kristillistä rakkautta osoittaen. Jos esimerkiksi joku hiukankin paljastaa kärsivänsä tämän alueen sairaudesta, häntä kohdellaan jatkossa aivan eri tavoin. Muutos asenteissa on silminnähtävissä!
Nämä kristittyjen ennakkoluulot ovat niin syvällä, että ihmiset eivät välttämättä edes tajua olevansa ennakkoluuloisia. Asenteet vaikuttavat pääasiassa alitajunnan tasolla, ei siis tietoisella. Muutama vuosi sitten eräillä hengellisillä kesäjuhlilla pappi rukoili erään mielenterveyspotilaan puolesta, joka oli pyytänyt esirukousta. Rukoillessaan hänen puolestaan pappi käytti tästä potilaasta ilmausta ”onneton”. Sanavalinta ei kerta kaikkiaan ollut asiallinen ja sopiva!
Tässä on meillä kaikilla itsetutkistelun ja parannuksen paikka. Näinkö toteutuvat Jeesuksen sanat, että kaikki tuntevat siitä meidät hänen opetuslapsikseen, jos meillä on keskinäinen rakkaus? (Joh. 13:35) (Jeesus tarkoittaa tässä tietenkin veljes- ja sisar-rakkautta, eikä mitään eroottista rakkautta ja lihallista himoa.) Monet kuntoutujat saavat kokea esimerkiksi vihaisia katseita, ohi katsomista ja mulkoilua liikkuessaan eri tilaisuuksissa. Kun mielenterveyskuntoutujia jatkuvasti kohdellaan naureskellen, ynseästi ja jäykästi, se saattaa usein vain huonontaa heidän vointiaan.
Tietenkin, kun tällaista käytöstä kohtaa, se tulee antaa anteeksi! ”Niin kuin Herrakin on antanut teille anteeksi, niin myös te antakaa.” (Kol. 3:13) Jumala on Jeesuksen Kristuksen sovitustyön tähden armollinen koko maailmalle. (Joh. 3:16, 17; Joh. 12:47b) Olkaamme samoin me toisillemme ja muillekin! ”Jeesus antoi henkensä lunnaiksi (eli osti verellään vapaaksi) kaikkien edestä.” (1. Tim. 2:6; ks. myös Ilm. 5:9, v:n -38 käännös) Tämän saamme joka ikinen eli kaikki uskoa.
Mika nosti esiin tärkeän asian. Kerran erään hengellisen tilaisuuden alkaessa minulle soitettiin psykiatrisesta sairaalasta. Kysyttiin voisiko mielenterveys potilaat tulla ko. tilaisuuteen, heitä olisi tulossa useampi. Toivotin heidät tervetulleeksi. Ei kestänyt kauan kun alkoi valitus, ei täällä voi olla, kun täällä on noita hulluja. Vastasin, että ovet ovat kaikille auki, niitä ei suljeta keneltäkään.
Ortodoksisessa kirkossa on ollut aina houkka kilvoittelijoita, joilla on ollut merkittävä rooli murtaa ihmisten ennakkoluuloja ja kykyä käsitellä erilaisuutta. 😇
Kiitos, Mika! Otit esille tärkeän asian.
Ystäväni, minua parikymmentä vuotta nuorempi mies, oli sairastunut skitsofreniaan nuorena aikuisena. Sairaalajaksoja oli ollut muutamia, mutta vuosikymmeniä hän tuli kohtuullisesti toimeen lääkkeiden varassa. Sairaus vaikutti hänen ulkoiseen olemukseensa , välistä enemmän, välistä vähemmän.
Ikäännyttyään hän kävi kirkossa entistä enemmän, ei vain jumalanpalveluksissa, vaan myös muissa tilaisuksissa. Hän valitti usein, ettei juuri kukaan ota häneen kontaktia, eikä hän itse uskaltanut olla aloitteellinen. Kun hän kirkkokahveilla istui pöytään, vain harvoin siihen tuli joku toinen, paitsi jos oli paljon väkeä ja ahdasta.
Mietin, voisinko tehdä asialle jotakin? Otin yhteyttä seurakunnan diakoniin, jonka oli kerran tavannut eräässä seminaarissa. Hän niin sanotusti otti asian omakseen, pyysi ystävääni käymään luonaan ja taustalla toimi niin, että eri tilaisuuksista vastaavat työntekijät muistivat ystäväni.
En kertonut ystävälleni, että olin toiminut asiassa. Hän oli iloinen siitä, että oli yhä useammin tullut nähdyksi ja huomioon otetuksi. Se paransi hänen vointiaan.
Helsinkiläisen seurakunnan pappi siunasi hänet viimeiseen lepoon neljä vuotta sitten.
Mika: Kiitos blogistasi. Tärkeä aihe.
Yksi ystäväni on CP-vammainen. Hän on älykäs ja viisas, monella alalla taitava ihminen. Mutta hänellä on pakkoliikkeitä ja välillä vähän outoja kasvojen ilmeitä. Kirkossa ei kukaan tule hänen lähelleen istumaan. Luullaan, että hän on hullu tai humalassa.
Osut naulan kantaan: kirkossa ja seurakunnassa meidän tulisi kohdata toisemme erilaisuudestamme huolimatta saman Jumalan rakkaina lapsina. Ennakkoluuloiset asenteet ajavat yksinäisyydestä kärsivät veljemme ja sisaremme yhä syvemmälle eristäytymiseen ja saattavat johtaa jopa itsetuhoisiin ajatuksiin.
Mika
Kiitos tekstistäsi
Nostit esille tärkeän asian
Antti Ruuska kirjoitti Facebookissani Armon ja viisauden sanojen seinälläni mielestäni hyvin:
Kristityn tulisi opetella kohtaamaan kaikenlaisia ihmisiä, varsinkin niitä, jotka ovat kaikkein heikommassa asemassa. Valitettavasti meillä kaikilla on ennakkoluuloja, estoja, pelkoja ja osaamattomuuden tuntoa, mikä estää tehokkaasti näitä kohtaamisia. Ikävä kyllä pelkään, että usein on myös kysymys mukavuudenhalusta.
Mielisairaudet ovat myös aivojen ja hermosolujen kemiallisia ja toiminnallisia häiriötiloja. Tämän todistaa sekin, että lääkkeistä on ollut monelle hyötyä.
Aihe on tietysti erittäin tärkeä seurakunnallisessa kohtaamisessa ja myös kaikkien ihmisten kohtaamisissa . Me kaikki olemme rikkinäisiä ja sairaita yhtään erottelematta ketään ja kaikki tarvitsemme armahdusta ja apostoli Paavalin opetus kuvaa seurakunnan monenlaisia ihmisiä suorastaan meille kasvuksi ja rakennukseksi . Srk tarvitsee köyhiä , rikkaita , vähäosaisia jne . , mutta niiden arvo ei määräydy muunkuin ihmisyyden kautta . Jumala kokoaa ja lähettää seurakuntiin erilaisia ihmisiä ja ne kaikki tulisi ottaa vastaan Jumalan lahjoina . Srk voi toimia ”sulatusuunina” yhdeksi ruumiiksi , mutta ihmiset sitä ei tee vaan Kristus . Usein on toistunut asia että ulkopuolisin silmin nähdään auttaja ja autettava ihmissuhteissa mutta kokemukset kertovat näiden roolien olevan jopa päinvastaisia . Ihmisen ei tulisi kohdatessa ihmisiä ottaa sitä paikkaa että on ensisijaisesti opettaja , koska Jumala on joka vaikuttaa ja usein mielenterveydestä kärsivillä on erityinen suhtautuminen asioihin joka voi kirkastaa erityisellä tavalla rakkautta ja kristillisiä totuuksia . Olemme siis oppimassa erilaisilta ihmisiltä oppilaina kun tahdomme kohdata heitä ja kaikkia muitakin ihmisiä aidosti ja kunniottavasti.
Koen myös sellaisen ”väärän” me- hengen erottavaksi kun pyrkimys on olla yhtä , vaikka yhteys on olemassa Kristuksessa niin meidän ei tarvitse sitä korostaa lihan käsivarsilla .
Joskus eräs tuttu pappi sanoi puhelimessa minulle, ettei hän ole tavannut kenelläkään muulla niin vahvaa ja raitista uskoa kuin eräällä skitsofreenikolla.
Mikalle kiitos tästä blogitekstistä. Minulle kerrottiin jo 1980-luvulla, että ilman seurakuntien pienpiirejä Suomen mielenterveyshuolto olisi kaaoksessa. Taitaa riippua aika paljon mielenterveyskuntoutujan oirekuvasta, miten luontevasti he pääsevät mukaan.
Mielenterveyskuntoutujien tilanne käy yhteiskunnassamme yhä vaikeammaksi: https://yle.fi/a/74-20241338 , kiitos nykyisen hallituksen.
Kysyin kerran puhelimessa Tampereen yliopiston psykologian emeritusprofessorilta Markku Ojaselta, joka käyttää itsestään myös nimeä onnellisuusprofessori, mitä mieltä hän on uskovaisten ennakkoluuloista mielenterveyskuntoutujia kohtaan? Hän vastasi lyhyesti, että minä häpeän. Hän on tunnustava kristitty.
Oman erityisen ryhmänsä sairaiden joukossa ovat muodostaneet enemmän tai vähemmän psyykkisesti sairaat ihmiset. Tampereen yliopiston psykologian professori Markku Ojanen onkin muussa yhteydessä ottanut esille väitteen, että uskonnot tuottaisivat psykoottisia häiriöitä. Hänen mukaansa tämä on kuitenkin hyvin harvinaista. Päinvastoin monelle henkilökohtainen usko on auttanut selviytymään suuristakin vaikeuksista. Tässä yhteydessä Ojanen käsitteli erityisesti skitsofreniaa tai psykoosia, mutta tässä opetettu pätee moniin muihinkin henkisiin sairauksiin. Markku Ojanen, Terapia ja sielunhoito, s. 134, Uusi Tie, 1998.
Sielunhoito ja lääketieteeseen ja psykologiaan kuuluva hoito kuuluivat Ojasen mukaan yhteen. Pyhä Henki tekee työtään monien ammattiauttajien kautta. Psykoosissa oleva saattaa joidenkin mielestä olla pahojen henkien ja riivaajien vallassa, koska ei välttämättä hallitse itseään. Mutta samankaltainen tila voi aiheutua myös myrkytyksestä, huumeiden käytöstä tai aivovaurioista, eikä silloinkaan puhuta henkivalloista. Tässäkin yhteydessä rukous sairaan puolesta on paikallaan. Rukouksen lisäksi tarvitaan hoitoa, tukea ja huolenpitoa. Ojanen otti vielä esille Jeesuksen omat sanat: ”Minä olin koditon, alasti ja sairas, ja te kävitte minua katsomassa.” Markku Ojanen, Terapia ja sielunhoito, s. 134-135, Uusi Tie, 1998. Ote Pro gradustani.
Mika,
Otat oikeaan asiaan kantaa.
Todella mielenterveydellisistä ongelmista kärsiviä on vähän. Heidän osuutensa seurakunnassani, lapsuudesta lähtien, on ollut suhteellisen paljon korkeampi kuin yhteiskunnallisesti yleensä. Olen lapsesta lähtien pitänyt tätä rikkautena, koska down’it skitsofrenikot ovat aina edustaneet sitä aitoutta, minkä lapsi tuntee. Jotkut olivat ja ovat vähän vastasyntynyttä henkisesti kehittyneempiä ja joidenkin kehitys jää jälkeen ikäisistään. Eli jotkut muuttivat iäisyyteen lapsenkaltaisuudessa henkisesti, eli olivat koko ikänsä senkaltaisia, joiden taivasten valtakunta on.
Vanhin 1-vuotias veljeni, Peppe, muutti ajasta iäisyyteen 72 vuotiaana. Hänen vanhempansa ja kaksi veljeään pitivät Peppeä useimmissa tapaamisissamme mukana ja kokoukset olivat hänelle parasta hengen, sielun ja ruumiin hoitoa.
Oulussa, jossa Peppe suurimman osan elämäänsä eli kokoontui helluntalaiset mielenvikaiset, jotka Lappia myöten tulivat hoitoihin Oulun mielisairaalaan. Seurakuntamme kuoro tai siitä osa kävi säännöllisesti mielisairaalassa. Olin armeija-aikanani Oulun helluntaiseurakunnan kuorossa ja ryhmässä, joka vieraili sairaaloissa. Kerran tuli ikäiseni luokseni ja sanoi, ett ”älä huoli intistä minutkin tänne tuotiin”. Kait hän sotilaspuvun lisäksi vaistosi jotain samankaltaisuutta kanssani.