Putin, Putin, olet liikaa lukenut Neuvosto-Venäjän historiaa ja luulet nyt olevasi ties mikä menneen ajan yksinvaltias, joka haluaa saada kaiken oman peukalonsa alle. Sinulla on jo Kreml, miksi pitäisi vielä olla Krim? Etkö, Ison Itäisen Naapurin Setä, tunne tätä Mini-Suomen Rauhaa rakastavaa periaatetta:
Kädenvääntö olisi ihan hyvä tapa selvitellä välejä naapureitten kanssa. Voisit mitellä voimiasi vaikka Suomi-neidon kanssa hauberiskabassa. Voittaja saa krimiturkin (siis lämpimän vaatteen, ei Krimiä ja Turkkia).
Jos sinun on ihan pakko kalistella sapeleita ja turvautua nykyaikaisempiinkin tappovehkeisiin, niin emmekö voisi sopia, että seuraavaan maailmansotaan kukin joukkue osallistuu vain yhdellä sota-aluksella? Yksi soturi / maa kaikkien muitten puolesta. Turha tässä on tarpeettomasti verta vuodattaa. Antaa sotilaitten loikoilla kasarmeilla Aku Ankkaa lukien. Siviilit voisivat tehdä kotonaan kevätsiivouksiaan kaikessa rauhassa.
Lajitovereitten teurastus on jotenkin niin eilistä. Tänä päivänä maailma valloitetaan voittamalla kansainvälisiä laulukilpailuja. Sinäkin voisit pistää peruukin päähän, ottaa valkoisen kitaran käteen ja laulaa Alla Putinovana kauniita lauluja rauhasta ja rakkaudesta.
Päätä siis pian, Putin, millaisena miehenä tahdot itse jäädä historiaan. Ota kiireesti pois se herne, jonka vedit nenääsi Sotsin talviolympialaisissa! Ja sen Suomen rajalle pykäämäsi uuden sotaleirinkin voisit purkaa. Kiitos jo etukäteen.
Välihuomautus: Kiitos, Pekka Veli, että olet saanut taas aikaan hyvän vaikka vähän eri suuntiin hajonneen keskustelun tärkeistä kysymyksistä! Siunausta Sinulle ja läheisillesi.
Kiitos Marko. Jumalan siunausta tässä eniten juuri kaipaan ja samoin läheiseni. Jumalan suureen hyvyyteen luottaen kuljemme eteenpäin.
Sami Paajanen kirjoitti : ” Moni ajattelee, että ydinasia on se, että Jeesus on sovittanut synnit. Muut asiat ovat ikään kuin ei ydinasioita. Tämä on ongelmallinen ajatus, koska Kristusta ei voi jakaa näin.”
Tuossa on se ydin kiteytettynä ja sitä ei mikään kiristillinen kirkkokunta voi mitätöidä ja pysyä samalla kristillisenä kirkkona. Muut asiat ovat muita asioita, tuon ytimen ympärillä. Kullakin kirkolla on oma kulttuurinsa, eli tapansa toimia ja uskoa. Samoin kuin jokaisella maalla. Tuossa sovitu- asiassa ei kristityillä ei ole mitään erilaista mielipidettä, eikä oppia. Jos jollakin on, niin siitä tietää, ettei se ole oikeaa kristillistä opetusta.
Jeesuksen sovitustyö on se ovi taivaaseen josta jokaisen kristityn on kuljettava. Olkoon sitten mitä uskonsuuntaa tahansa. Kaikissa muissa ydinasioissa voi olla suurta hajontaa ja niistä saa kiistellä loputtomiin.
Mikäli semmoiseen on halua ja innostusta.
Jeesus ja hänen työnsä meidän puolestamme on käsittämätön. Emme sitä voi ollenkaan inhimillisen järkemme varassa ymmärtää. Uskolla sen vain voimme omistaa. Mitä enemmän tätä tutkin ja pohdin sitä mielnenkiintoisemmaksi se on käynyt. Siksi minua kummastuttaa, että asia sivuutetaan keskusteluissa hyvin nopeasti. Ikäänkuin sovitus olisikin jokin sivuasia paljon tärkeämpien kysymysten rinnalla.
Muistan miten Per Wallendorf kertoi miten hän raamattutunteja pitäessään oli havainnut kuulijoiden alkavan haukotella, kun hän puhui tuosta uskon ytimestä, joka on syntiemme sovitus.
Se kai on meille niin tuttujuttu, ettemme uskomme ytimestä edes uskovina jaksa kiinnostua. Miten sitten ne, joille asia on täysin vieras voisivat käsittää mistä tässä on oikeasti kyse.
Minun nähdäkseni identiteetti ja oppi eivät välttämättä ihan saman asian puolia ole.
”Luterilainen identiteetti” (tai vaikkapa ”ortodoksinen”, ”helluntailainen” tai ”katolinen” identiteetti ovat usein myös yhteiskunnallis-sosiaalisa identiteettejä; Siinä merkityksessä opillisuus (uskon sitoutuminen oppiin) ei ole avaintekijä.
En väitä, etteivätkö ne voisi olla asian kaksi puoltakin.
Uskonnollinen identiteetti ei kuitenkaan usein tarkoita, että oppia tai oppirakenteita tunnettaisiin hyvin – tai edes kohtuullisesti. Suomalaisilla on usein luterilainen identiteetti mutta se kenties ymmärretään ”Weberiläisittäin” – ei teologisesti. (En ole sosiologi kuitenkaan). Useampi saattaa mieltää itsensä luterilaiseksi kuin on ”Jeesukseen Jumalan poikana” uskovia. (En ole tutkimuksista nyt tarkasatanut, joten tuo ei ole tieteellinen väite, enemmänkin ajatus.)
Minä ymmärrän hyvin miksi Samille ei Jeesuksen syntiemme sovitus ristillä ole kristinuskon ydin. Juuri tuon kaiken perusteella mitä hän esittää, hän mitätöi ja kiistää kristillisen sovitusopin. Ja ydin on myös että Kristus nousi haudasta ja istuu Isän oikealla puolella ja hänelle on annettu kaikki valta. Huom! Hänelle siis Kristukselle! Ei meille ihmisille.
Riitta, höpö höpö. Ilmeisesti peilaat kaiken katolisuuteen. Kristillistä sovitusoppia ei voi irroittaa kokonaisuudesta joksikin yliollenlolliseksi supertähdeksi. Raamattu ei kuvaa sovitusta muusta kristillisestä opista irralliseksi kokonaisuudeksi ydin tai pääasiaksi. Yhtähyvin voitaisiin vääntää; kaste on ydinasia, koska siinä annetaan Jeesus. Tai kolmiyhteinen Jumala on pääasia, ydinasia, koska hän sovittaa ihmiskunnan. Tai Jumalan teko inkarnaatio on ydinasia, koska ilman sitä ei voi olla sovitusta.
On aivan turha tehdä legalistisia määritelmiä sovitusopista, kuten huomaamme. Kristinusko on kokonaisuudessa, kokonaisuus jossa ydin määräytyy kokonaisuudesta käsin, eikä ydintä voi erottaa kokonaisuudesta. Kun erottaa ytimen pilkot Jumalan kilon irtopaloiksi.
Ihmiselämän tarkoitus ja päämäärä on jumaloituminen, se on ihmiselämän tarkoitus. Myös Aadamilla ja Eevalla ennen lankeemusta oli sama tarkoitus.
https://www.perustalehti.fi/2018/09/miten-kavi-vanhurskauttamisopin/
Sami P, pyydän: älä käytä tuollaista halventavaa ilmaisua höpö höpö kristityistä jotka ajattelevat toisin kuin Sinä. Itsekin määrittelet jouhevasti kristinuskolle ytimen, jumaloitumisen. Sekin palautuu yhteen Pietarin kirjeiden jakeeseen, kun tarkkoja ollaan. Olet kyllä mielestäni aivan oikeassa siinä, että kristinuskon ydin on kokonaisuus, jota ei pidä pilkkoa ja irrottaa osia toisistaan. Leif Erikson teki dosenttiväitöskirjansa tästä aihepiiristä ja totesi, että Lutherkin sanoitti Raamatun (kristinuskon) ytimen hiukan eri tavoin eri kirjoituksissaan. Jos lähdetään Nikean-Konstantinopolin tunnustuksesta, kuten itse mielelläni teen, niin kristinuskon ytimeksi hahmottuu varsin selkeästi kolminaisuusoppi ytimenään Kristuksen kaksi luontoa ja Hänen pelastustyönsä (”joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden…). Jumaloitumista taitaa luterilaisessa puhdasoppisuudessa vastata Jumalan kuvan uudistaminen langenneessa ihmisessä, joten yhteistä pohjaa eri kristillisten kirkkojen kesken taitaa löytyä kun maltetaan kuunnella toisiamme.
https://www.perustalehti.fi/2018/09/miten-kavi-vanhurskauttamisopin/
Sami:
Miten sitten pitäisi uskontunnustukset ymmärtää? Mikä kaikki kuuluu kokonaisuuteen, että voisi sen omaksua riittävällä tavalla?
Niitä luetaan mutta taitavat mennä osalla jumalanpalvelusvieraista ”ohi”.
Jos kristinuskon perusta ja ”idea” on kovin mutkikkaana tai ulkokohtaisena, ei tulevaisuus näytä kovinkaan lupaavalta
Ihmiset ”jumaloituvat” ymmärtääkseni vasta ”kuoleman rajan takana” – jos nyt jumaloituminen yleensä on hyvä (ja oikein ymmärrettävä) käsite.
Ihmiset tutkivat (jo) budhalaisuutta ym. jonkinlaisen ”jumaloitumisen” toivossa. Silloin ainakin on jokun mennyt sivuun. Siis kirkolta.
Jukka, niinpä! Teologiset saivartelut jätettäkööt teologeille. Ne eivät ketään lopulta ravitse, vaan usko Kristukseen. Pysytään Kristus-keskeisinä😊
Jukka, jumaloituminen voitaisiin tiivistää toisellakin tavalla on kysymys Kristuksen kuvankaltaiseksi tulemisesta, muuttumisesta. Luterilaisessa kirkossa pyhitys voisi kuvata tätä, tosin ei täysin. Jumaloituminen löytyy Raamatun teksteistä.
Uskontunnustukset ovat syntyneet harhaoppeja vastaan. Sillä ei ole merkitystä, mikä menee ohitse, siitä ei tarvitse olla huolissaan. Jumala kyllä näkee ihmisen tilanteen.
Kristinuskossa on myös tällainen salattu puoli. Jeesus itse käski olla kertomatta. Alkukirkossa varjeltiin kirkon sanoman salaisuutta. Ulkopuolisille ei paljastettu asioita. Osa syynä oli kristinuskon asema juutalaisuuden ja Rooman paineen keskellä.
En tunne buddhalaisuutta, mutta he taitavat olla vailla Kristusta.
Anteeksi, linkki tuli kaksi kertaa vahingossa.
Sami, En välitä sinun höpö höpöistäsi. Tuli hetkeksi paha mieli, mutta luin Raamattua niin helpotti. Tunsin Jeesuksen sanovan, että niinhän he minuakin häpäisivät. Älä siitä välitä.
Sami minun mielestäni on juuri päin vastoin. Ytimestä lähdetään ja sitten hahmottuu kokonaisuuskin. Kun ymmärrän sovituksen ja Jeesuksen merkityksen, loksahtaa kaikki muunin paikalleen. Raamatusta tulee etsiä Kristusta, häntä esikuvana (lakina) ja sijaisena (evankeliumi).
Jos ihmisen pelastuminen ikuiseen elämään kuulemalla evankeliumi Kristuksesta ei ole ydinasia Jumalan ilmoituksessa niin mikä sitten?
Juuri tuo pyhittyminen tekojen kautta keskittyy ihmiseen eikä Kristukseen puolestamme. Kun uskova elää ja on Kristuksessa, niin hän ei pyöri ja keskity itseensä ja pyhitykseensä. Itse asiassa pyhityksen tarkkaileminen itsessään on mahdotonta, jos siis todella ollaan Jumalan pyhitettävänä ja Kristus todella elää ja vaikuttaa ihmisessä henkensä kautta. Sillä ei voi tarkkailla itseään siinä prosessissa missä on. Se ei ole ihmiselle mahdollista, jos todella siis oikeasti eletään Kristuksessa, missä siis Kristuksen on kasvettava ja ihmisen on määrä vähetä. Näinhän Paavali sen ilmaisee. Lihaa riisutaan ja ristiinnaulitaan. Tie on ihmisellä alaspäin, väheneminen, kuoleminen, että Kristuksen voima asettuisi ihmuseen. Tästähän Paavali juuri filippiläiskirjeessä kirjoittaa. Esteenä on tietysti juuri ihmisen ylpeys ja itsensä korottaminen aina vain ja edelleen lihan (turmeltuneen luonnon) takia. Ja sitähän Paavali oli täynnä vainotessaan Kristusta. Kristuksen oli pakko lyödä hänet maahan ja hän sokeutui vähäksi aikaa Kristuksen kirkkaudesta. On arveltu sarveiskalvojen palaneen.
Jos tarkkailee pyhitystään (joka siis ei ole mahdollista oikeassa Kristus-suhteessa), on omahyväinen itsensä tarkkailija ja siis ”fariseus”. Jolloin taas ei voi olla oikeasti Jumalan pyhitettävänä.
Lisään vielä tuohon room.kat. juttuun, että 70-luvulla Münchenissä asuessani minulla oli katolisia ystäviä paljon. Meillä oli yhdessä piiri, jonka nimesimme Basis Gemeinde-piiriksi. Minulla oli mm. espanjalainen oopperalaulua opiskeleva Jesus-ystävä. Omaperäinen ja teatraalinen persoona, mutta monta kivaa hetkeä oli yhdessä. Kemiat jotenkin kohtasi, ei ollut silti poikakaveri. Meistä oli kiva laulaa yhdessä ja jutella. Kävimme yhdessä kerran Marienkirchessä Pääsiäisaamun messussa. Palatessamme lauloimme metrossa Kalinkaa. Jesuksella oli mahtava lauluääni, basso. Kaikki tuijottivat meitä. Meillä oli messusta saadut palavat kynttilät käsissämme.
Myös oli muita uskovia katolisia ystäviä. Veljekset Kolumbiasta. Saksalainen Toni, joka oli todella lämmin Jeesukseen Vapahtajanaan uskova nainen. Oli uskovia ystäviä ja ei uskovia. Ja todella kansainvälinen opiskelijapiiri. Hyvät muistot kaikesta jääneet, josta olen kiitollinen ja jota aikaa lämmöllä muistan. Ja edelleen olen muutamien kanssa yhteydessä ja 2013 meillä oli tapaaminen Münchenissä.
Minulla ei ole mitään katolisia vastaan eikä ketään muutakaan. Kaikissa kristillisissä kirkoissa ja piireissä löytyy Kristukseen uskovia. Kohtaan ihmisen ihmisenä enkä joltain teologiselta kannalta. Outoa, että tällaista edes tarvitsee sanoa.
Me täällä olemme keskustelleet siitä, mihin me uskomme ja mikä on uskomme perusta. Silloin en lipeä minkään yleisen mielipiteen takia tai miellyttämisen halusta siitä, minkä Jumala on minun sydämelleni selvästi vakuuttanut oikeaksi tieksi ja missä olen rauhan ja ilon löytänyt. Eli vanhurskauttaminen yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen ansion perusteella.
Minä olen kasvanut Suomessa ja tässä lut. kirkon piirissä ja kulttuurissa. Sen tiedän, että monet room.katoliset siinä kulttuurissaan katsovat meidän täällä Pohjolassa elävän kylmää ja läheisisistään välinpitämätöntä elämää. Siellä huolehditaan vanhemmista ja isovanhemmista ja kunnioitetaan heitä. Eikö se vähän näin ole? Vai mitä boomerit?
Riitta, anna anteeksi turhat sanani.
Kerrot yhteyden kokemuksesta, eri kirkkokuntiin kuuluvien kanssa. Varmasti monilla on vastaavia kokemuksia ja tuntemuksia. Mielestäni tässä ei ole mitään ihmeellistä. Tämä ei kuitenkaan tee tyhjäksi kirkkojen oppien erilaisuutta. Perään kuulutat Kristus uskoa ja vastaavasti katsot oppirakennelmien olevan vähemmän tärkeitä. Samalla kuitenkin mainostat oman kirkkosi oppia ja pidät sitä tärkeänä. Mielestäni tässä on ristiriita, eikä se vakuuta, siitä mistä puhut. Huomaatko itse tämän.
Niinpäniin.
Tätä kristityn elämää ja kristinuskoa voi tarkastella teoreettis-teologisesta ja käytännöllis-teologisesta perspektiivistä. Uskoakseni Herramme arvostaa käytännön kristillistä elämää siinä missä syntyjen syvien pohtimista. Oma uskoni löytyi ”teologiassaan ei-niin-täydellisessä” porukasta. Julistettiin kuitenkin sitä ”perusasiaa”. Moni muukin ystäväni sieltä uskonsa löysi. Toki piti sitten muualta hankkia sitä syventävää ”lisäteoriaa”. Rippikoulusta en ollut perusteita löytänyt.
Itse tunsin aikoinaan Tansanialaisen täällä jonkin aikaa olleen nuoren miehen. Selvisi, että hän oli roomalaiskatolinen. Meillä oli hyvä uskovien yhteys keskenämme; ystävienkin kanssa aikaa vietimme (silloisella harjaantumattomalla englanninkielen taidollani). Hän kävi toisinaan jopa helluntailaisten tilaisuuksissa. Eikä kukaan kyseenalaistanut hänen uskoan eikä yrittänyt ”tyrkyttää” omia näkemyksiään. Henki kuitenkin oli ”tuttu”.
Ikään kuin jotkut uskoisivat johonkin kirkon oppirakenteeseen ja kirkkoinstituutioon eikä Kristukseen. Tuollainen vapaan tahdon oppi, siis omavalintaisten vanhurskauttavien tekojen oppi, tai ehkä kirkon määräämien tekojen, on tietysti ihmisen luonnollisen uskonnollisuuden ja järjen mukaista. Tekoa täytyy seurata ansio ja palkka.
Minusta tämä on juuri se suuri ongelman ydin. Vonko tehdä Jumalalle mieluisia tekoja ilman uskoa Kristukseen? Onko Jumala velvollinen hyvittämään minulle tekoni? Luterilaisen Tunnustuksen mukaan emme voi. Ja Jumala ei ole meille mitään velkaa, mutta sulasta rakkaudestaan hän on tehnyt meille kaiken valmiiksi.
Paavali kirjoittaa, että ”kaikki mikä ei ole uskosta on syntiä”.
Me emme kukaan pysty vapaasta tahdostamme rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. Emme todellakaan, emme edes uskovina. Joka tällaista kuvittelee, ei ymmärrä yhtään mitään kristinuskosta. Meidän tekomme ovat aina vajavaisia ja oman minämme ja motiiviemme saastuttamia. Mutta kun ne on tehty uskossa Kristukseen, sen niihin sisältyvän väärän Jumala antaa Kristuksen tähden anteeksi armostaan
Evankeliumi tulee ulkopuoleltamme. Se ei ole meidän mielemme mukaista, vaan täysin vierasta meidän ajattelullemme. Miten syntinen, paha ihminen voi saada armon ilmaiseksi tekemättä mitään? Vastaus: Kristus ja hänen ristinsovitustyönsä tähden. Koska Kristuksen sovitus on täydellinen eikä siihen sovi lisätä mitään meidän omaamme. Jumala ei jaa kunniaansa kenellekään. Ymmärrämmekö Jumalaa ja hänen pyhyyttään? Emme. Siksi me tuijotamme itseemme, yhä vain ja edelleen ja uudestaan, emmekä katso Kristukseen ja hänen uhriinsa meidän puolestamme. Työni ja ansioni ja pyhyyteni ja rakkauteni ja antautumiseni.
Pyhitys on vanhurskauttamisen seurausta, eikä niitä sekoiteta keskenään. Kristuksen työ ja ihmisten teot eivät voi olla samassa kategoriassa ja nipussa. Kun Jumala lukee ihmisen vanhurskaaksi uskosta, ihminen saa rauhan, ja alkaa ilman mitään ”ajojahtia” hyvin tekojen tekemiseen tuottaa hyvää hedelmää. Ne syntyvät Kristuksen tekoina meissä, kun ne ovat uskossa tehty. Mutta tämä ei ole pääasia. Pyhittyminen ja muuttuminen jää tässä elämässä aina vajavaiseksi. Sillä pelastus on yksinomaan Kristuksen sovitustyön perusteella. Kaikki, koko elämä on Jumalan lahjaa alusta loppuun.
”Sen tähden näin sanoo Herra, Herra: Katso minä lasken Siioniin peruskiven, koetellun kiven, kalliin kulmakiven, lujasti perustetun; joka uskoo, ei joudu häpeään” Jes. 28:16
”Ainoastaan Herrassa – niin pitää minusta sanottaman – on vanhurskaus ja voima. Hänen tykönsä tulevat häveten kaikki, jotka ovat palaneet vihasta häntä vastaan. Herrassa tulee vanhurskaaksi kaikki Israelin siemen, ja hän on heidän kerskauksensa.” Jesaja 45:24-25
Riitta, tässä taas tuot esille uskonpuhdistuksen oppia. Varhaiskirkon teologiassa ei noin ajateltu. Lisäksi tuot katolisen kirkon ansioajattelun ja peilaat sillä, mitä milloinkin.
Ne teot mitä Pyhä Henki saa aikaan kristityissä, ovat hänen tekojaan. Oletko pyytänyt niitä anteeksi. Ja jos olet niin miksi?
Kirjoitat; ”Me emme kukaan pysty vapaasta tahdostamme rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistämme niin kuin itseämme. ” Mitä sitten? Kyllä Jumala tietää tämän. Mutta me pyrimme kaikin voimin tähän, ja Jumalan armo auttaa meitä. Näin olemme yhteistyössä Jumalan kanssa.
Edelleen kirjoitat; ”Siksi me tuijotamme itseemme, yhä vain ja edelleen ja uudestaan, emmekä katso Kristukseen ja hänen uhriinsa meidän puolestamme. Työni ja ansioni ja pyhyyteni ja rakkauteni ja antautumiseni.”
Tästä voi sanoa, sen verran, että jos huomaat itsessäsi tämän ongelman siitä kannattaa puhua rippi-isän kanssa. Toiseksi Luther itse tutki itseään päivittäin 10 käskyn valossa. Näin hän liittyi varhaiskirkon perinteeseen. Kristityn tehtävä on tutkia itseään. Paavali sanoo; – jos me tutkisimme itseämme ei meitä tuomittaisi”.
Lopuksi puhut vanhurskauttamisen ja pyhityksen suhteesta. Luterilaisuudessa on tästä asiasta useampi mallitus. Sitten liityt luterilaiseen forenssiseen vanhuskauttamisoppiin. Tämä on yksipuolinen näkemys, vanhurskauttaminen on myös tekemistä. Jumala tekee meidät vanhurskaaksi. Jälleen kerran olet tuonut luterilaisen oppirakennelman. Tosin tätä oppia ei ollut olemassa ennen 1500 lukua.
Siinä sitä taas ollaan Riitta ja Sami kaivautui juoksuhautoihinsa ja jatkaa loputonta sotaansa. Kyllä se on kummaliista miten uskovat jaksavat keskenään aina kahinoida. Paukut tuhlataan näihin hyödyttömiin taisteluihin. Voimavaroja tarvittaisiin paljon enemmän sinne missä evankeluimia ei tunneta. Uskovien keskinäinen kahinointi vain karkoittaa pois ne joita uskomme vetää puoleensa, kuin hunaja mehiläisiä.Nämä taistelut ovat savua muiden silmille.
Pekka, eihän asia ole ollenkaan kuten kuvaat. Ilmeisesti et hahmota ollenkaan asioiden vakavuutta. Mistä ihminen punnertaa tällaisen ajattelun, se ei ole minulle selvinnyt.
Samin ja Riitan keskustelut ovat hyvin avartavia ja on hyvä, että edes joku nykyisin pohtii ja tutkiskelee kirjoituksia. Monet Kristutyt ovat tietämättään samaa mieltä monista asioista, mutta myös toisinpäin. Erilaisia käsityksiä on hyvä ymmärtää ja lopulta löytyy myös syttyneen sydämen ääni, joka lohduttaa ja antaa iloa ahdistetulle sielulle… Kuka siihen pystyy, on Kristuksen lähettiläs maailmassa.
Seuraavassa yksi, näkemys joka sopii kyllä keskustelun tiimoille:
”Mutta laki tuli väliin, jotta rikkomus suurenisi. mutta missä synti on suurentunut, siinä armo on tullut ylen määrin runsaaksi.” Room. 5:20.
Ihminen ei koskaan voi oikein kunnioittaa Vapahtajaa, ellei siihen häntä synti ja laki pakota. Jumala on antanut anteeksi pahat tekomme – hänen. armahtava sydämensä rakastaa kaikkia kalliisti ostetuita. Mutta he eivät voi pelastua, ilman että verikostaja heidät ajaa turvallisuuteen. Siksi hän aina pelottaa ja näännyttää meitä lain käskyillä ja tuomioilla.
Samoin kuin Joosef uhkui rakkautta ja heti päätti tehdä veljilleen hyvää heidän tullessaan Egyptiin, mutta kuitenkin antoi tulkkinsa puhutella heitä ankarasti ja vangitutti heidät ja pelotti heitä pehmentääkseen heidän sydämensä. Samoin piti Jumalan antaa tulkkinsa, Mooseksen, ankarasti kohdella meitä. Mutta hän ei tee sitä sydämen halusta – lain käskyt ovat ankarat vain siksi, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä – ja että synti tulisi ylen määrin suureksi.
Roomalaiskirjeen 7. luvussa apostoli osoittaa, miten laki opettaa meitä tuntemaan synnin suuruuden. Se ei ainoastaan ole kuin peili, vaan myös kieloillaan herättää uinuvan synnin toimeen ja taisteluun, niin että syntinen ei pitäisi itseänsä virheettömänä. »Minä elin ennen ilman lakia. mutta kun käskysana tuli, niin synti virkosi.» Tällä tavalla tuntee entinen itsetyytyväinen ja ylpeä syntinen itsensä huonoksi ja surkuteltavaksi raukaksi. Koko maailma alkaa hänestä tuntua ahtaalta. Ennen niin rakas synnin tie alkaa häntä pelottaa, maailma tuntuu hänestä kolkolta ja isän koti kaikkine raskaine askareineen rakkaalta. Paljon hyvää saa aikaan se, että synti virkoaa. Laki eikä laittomuus aikaansaa sen! Siinä on lain merkitys, eikä siinä, että se tekisi ihmisen hurskasteluksi.
Huomaa kerta kaikkiaan, että Raamattu sanoo: »Synti ylen määrin suureksi synniksi käskysanan kautta.» Huomaa, että sanotaan »ylen määrin suureksi» eikä pienemmäksi, niin että kun koetat parantua, niin huononetkin. Kun koetat elää kunnollisesti ja puhtaasti, niin saakin synti voimakkaamman vallan. Kun koetat rakastaa Jumalaa, niin tunnetkin vihaa, tai ainakin sanomatonta kylmyyttä sydämessäsi. Kun koetat olla lempeä, niin viha kuohuttaa sinua. Koetat ajatella puhtaasti, synnin himot heräävät sinussa. Tahtoessasi olla alhainen ja nöyrä, oletkin kivenkova ja ylpeä. Tällaisesta Paavali sanoo: »Niin tuli ilmi, että käskysana, jonka oli oltava minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi» ja: »synti ylen määrin suureksi synniksi käskysanan kautta.» Sillä tavalla laki tositeossa vaikuttaa ihmissydämeen.
Mutta onhan oikeastaan aivan kohtuutonta näin huonona ja kelvottomana vastaanottaa armoa. Siksi sielu koettaakin hakea kiertoteitä. Ellei laki ole varsin syvästi vaikuttanut, voi ihminen saada lohdutusta omista töistänsä, katumuksestaan, rukouksistaan, parannuksestaan, siitä, että on voittanut joitakin kiusauksia ja alkanut elää parempaa elämää. Niin hänestä kehittyy farisealainen.
Toinen turvautuu ulkonaisiin tekoihin, hyväntekeväisyyteen ja uskonnolliseen työskentelyyn. Toinen etsii pelastusta parannuksen teossa, kyynelissä, rukouksessa, kieltäymyksessä, nöyryydessä kuollen maailmalta. Joku voi vaimentaa heränneet huolensa pohtimalla hengellisiä kysymyksiä, kokoamalla tietoja ja taitoja, ilman että kuitenkaan itse varsinaisesti syventyy tutkimuksiinsa. Tällaisia ihmisiä Pyhä Henki moittii! Mistä? »Synnistä, sillä he eivät usko minua.»
Henki osoittaa, että kun he ovat tehneet kaiken, minkä kuolevainen voi tehdä, kun he ovat katuneet syntejään verikyyneliin asti, kun he ovat polvillaan rukoilleet yöt ja päivät, kun he ovat mitä ankarimmin kurittaneet ruumistaan, kieltäneet silmänsä näkemästä, korvansa kuulemasta ja kielensä puhumasta mitään turhuutta, kieltäneet suunsa maistamasta ja koko olentonsa nauttimasta mitään ylellistä, kun he ovat antaneet koko omaisuutensa köyhille ja käyttäneet kaiken aikansa lähimmäisensä hyväksi, kun he ovat ennustaneet Jeesuksen nimeen ja hänen kunniakseen tehneet voimallisia tekoja, silloin on Herra haavat käsissään ja kyljessään tuomitseva heitä sanoen: »Menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden tekijät – synnin tähden koska ette uskoneet minuun.»
Henki on heille osoittava, että heidät kaikesta pyhyydestään huolimatta heitetään ikuiseen pimeyteen, koska he eivät ole puetut Kristuksen vanhurskauden häävaatteisiin, koska heidän ainoana lohdutuksenaan ei ole ollut Golgatan verinen Vapahtaja, koska he eivät hänen kanssaan ole vaihtaneet osaa ottamalla vastaan hänen vanhurskauttaan ja antaen hänelle omia syntejään. Rakas ystävä, muista, että elleivät hänen tekonsa ole sinun tekojasi, hänen katumuksensa, rukouksensa ja kärsimyksensä ole sinun omiasi, niin olet ikuisesti kadotettu. C O Rosenius
Kiitos Ismo! Hyvä lainaus Roseniukselta! Olet ymmärtänyt myös, mitä olen vajavaisesti yrittänyt sanoiksi pukea.
Ihminen saa rauhan vain kohtaamalla Jumalan persoonana. Jumalaa ei voi suoraan kohdata, koska hän on pyhä. Siksi hän lähetti Poikansa, joka on Jumalihminen. Kohtaamalla Herra Jeesus Kristus uskossa häneen, ihminen pääsee yhteyteen itse Kolmiyhteisen Jumalan kanssa. Siihen sitten jää kaikki oma kelvollisuus ja hurskaus.
Keskustelu toki on hyväksi. Syvällisyyttäkin toki tarvitaan.
Ehkä pointti olikinn siinä, että vaikka keskustelu on sinänsä hyödyllistäkin (tarpeellistakin), se jää ei-vihkiintyneelle ”poteroitumiselta” vaikuttavaksi.
Mielestäni (nyky)kirkon ongelma on juuri siinä, että perussanomaa (ei ole tietyn kustannusyhtiön sponsorointia…) ei saada mediaähkyn aikakaudella läpi. On oltava todella janoinen jaksaakseen seurata tai etsiä. Kirkon ääni tuppaa tulemaan – legendaarista YLE:nvanhaa stereotestiä mukaillen – ”stereovastaanotossa epämääräisestä suunnasta ja monovastaanotossa häipymään lähes kuulumattomiin”.
On se outoa etten sanoisi surkeaa jos ei 20 000 palkatun ja satojen tuhansien maallikkojen ja valtavien rahavirtojen voimin saada yhtä raamatunjaetta eli ns. pikkuevankeliumia läpi, siinähän on kirkon koko sanoma.
Kilpailevia ajatusrtakennelmia taidetaan ajaa vielä suuremmilla raha-, media- ja toimijaresurssein.
Kilpailevat ajatusrakennelmat ovat paljon monimutkaisempia, eivät ne mahdu yhteen jakeeseen. Ja teit taas argumentaatio virheen ’maalitolppien leventäminen.’
Itse asiassa 2 kpl argumentaatiovirheitä saman aikaan, toinen näet nimeltään Red Herring, (haiseva silli) eli ’huomion kiinnittäminen toisaalle.’
Seppo,
Jos vastausta kaipaat siihen, että nuo ”jakeet” eivät ”mene perille”, voin kertoia, että miniulla ei ole yleispätevää vastausta. Enkä tiedä, miten nuo jakeen todellisuudessa ymmärretään noin yleisesti ”suuren kansan” keskuudessa – pelkkä ”data” ilman merkitys(yhteytt)ä ei ole ratkaisevaa. Nehän liittyvät johonkin laajempaan yhteyteen, joten pelkkien jakeiden ”perillemeno” ei ole ratkaisevaa.
Kristinuskostahan pyritään tekeään myö ns. modernisoitiua (”liberaalia”) uusversiota, joka ei kirossakäyntiä tunnu lisäävän. On puhuttu jopa ateistisesta kritinusko(nno)sta.
Siinäkin mielessä tuo ”kilpailevien ideologioiden vyörytys” saattaa peittää alleen noiden jakeinen klassiseen yhteyteen liittyvän ymmärryksen lisääntymisen – tai syntymisen. Ei ymmärryksen moininaisuus ole tavatonta kirkkolaitoksen sisälläkään.
Toin esille näkökohdan, en siirtänyt maalitolppia. Ehkäpä ”tolpat” eivät olekaan täysin pistemäisiä?
Sami, kirjoitan tähän nyt vastaukseni että paremmin näkyy.
Siis totta kai saat anteeksi. Ei se mitään. Arvostan anteeksipyyntöäsi Kiitos siitä!
Minusta meillä saa olla eri käsityksiä ja niistä voi keskustella teilaamatta toista. Ollen varmaan itsekin tähän syyllistynyt. Joten anteeksi!
En kyllä ymmärrä miten syntyy keskustelua, jos kaikki vain myhäilevät joo joo näin se on ja aamen? Erimielisyyttä pitää pystyä sietämään. Emmehän me halua kai totalitarismia, jota yhteiskunnassa rummutetaan? Suvaitaan vain yksi mielipide aiheesta kuin aiheesta. Ja oikein kysytään ”Mitä tästä pitäisi ajatella!! Minäpä ainakin ajattelen ihan ite! Tee sinä samoin!
Nämä keskustelut ovat kuitenkin menneet nyt ohi blogin aiheen. Jukka onkin yrittänyt palauttaa teemaan. Siitä olen sanottavani jo sanonut. En osaa siihen enää mitään lisätä. Nythän Pekka voi vetää loppupäätelmän siitä mikä on se jokin mikä kirkossa meni vikaan?
Onneksi loppupäätelmän teolla ei ole kiire. On nimittäin tosi hyviä kommetteja vielä monta lukematta.