Vuonna 2017 astui voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki. Kysymys avioliitosta on esillä myös tämän syksyn seurakuntavaaleissa, sillä kansallinen Tulkaa kaikki-liike pitää tavoitteenaan samaa sukupuolta olevien oikeutta kirkolliseen avioliittoon. Teemana homoseksuaalien kristillinen avioliitto on erittäin tunteikas: joukoittain ihmisiä on jättänyt kirkon aina kun asiasta on julkisuudessa esitetty rohkeita kannanottoja.

Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ei voi syyttää siitä, ettei kysymykseen samaa sukupuolta olevien avioliitosta olisi huolella paneuduttu. Yksistään vuoden 2015 jälkeen kysymys on poikinut ainakin neljä piispainkokouksen julkilausumaa, kolme kirkolliskokouksenvaliokuntamietintöä, kaksi kirkkohallituksen tuottamaa avioliittotutkimusta, kirkkohallituksen toimittaman avioliittoa koskevan keskusteluohjeistuksen ja selvityksen siitä, millaisia vaikutuksia vihkioikeudesta luopumisella olisi kirkolle. Käräjillä on aiheen merkeissä käyty kahdesti, ja lisäksi aihetta on laajasti käsitelty jo vuonna 2002 hyväksytyn rekisteröidyn parisuhteen jälkimainingeissa. Kuitenkaan lopullista ratkaisua avioliittokysymykseen ei kirkossa ole saatu aikaan.

Samaa sukupuolta olevien kristillinen avioliitto jakaa kirkon jäseniä. Kipeimmät kiistakysymykset näyttävät ryhmittyvän kahden aihepiirin ympärille: nämä ovat Raamatun tulkinta ja yhteiskunnan suhde kirkkoon. Raamattuun liittyvät kiistakysymykset ovat epäilemättä kaikkein vaikeimpia, sillä kirkon on päätöksissään ehdottomasti nojauduttava Pyhään kirjaan. Lisäksi Raamatun tulkintaan kuuluva omantunnon vapaus vaikeuttaa näkemyserojen yhteensovittamista. Esimerkiksi kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintö vuodelta 2018 määrittelee omantunnonvapauden yhdeksi niistä argumenttien kokonaisuuksista, joiden valossa avioliittokysymystä olisi tarkasteltava.

Kysymys yhteiskunnan ja kirkon suhteesta vuorostaan jättää paljonkin mahdollisuuksia uudenlaiselle avioliitolle. Kuitenkaan tämän suhteen historiallista ulottuvuutta ei ole aina riittävästi huomioitu. Esimerkiksi kirkon avioliittokäsitystä koskevassa edustaja-aloitteessa vuodelta 2017 viitataan eduskunnan hyväksymään uuteen avioliittolakiin käsitteellä "yhteiskunnallinen avioliittolaki". Määritelmä synnyttää mielikuvan siitä, että kaksi avioliittoa säätelevää normistoa, yhteiskunnallinen ja hengellinen, olisivat ajautuneet jonkinlaiseen ennenkuulumattomaan ristiriitaan tasa-arvoisen avioliittolain astuttua voimaan.

Historioitsija Kirsi Vainio-Korhonen on todennut, että avioliiton solmiminen oli nimenomaan yhteiskunnallinen toimitus aina uudelle ajalle asti. Vasta vuoden 1734 valtakunnanlaki teki kirkollisesta vihkimisestä juridisesti sitovan oikeustoimen. Tarkasteltaessa mainittua lakia voidaan kuitenkin huomata, että uskonnon sijaan taloudelliset realiteetit hallitsevat lain sisältöä: laki käsittelee tarkoin omaisuuden vallintasuhteita ja perinnönjakoa. Lisäksi laki vahvistaa keskiajalta periytyvän käytännön, jossa morsiamen isä tai suku toimivat naittajina. Kirkon tehtävä ei laissa juuri korostu. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että "salawuoteudesa" siitetty lapsi saattoi avioliiton voimaan ilman erillistä vihkimistä, mikäli tapahtunutta seurasi kihlaus.

Reformaatio ja luterilainen oppi kehittyivät esiteollisella ajalla, mikä vaikutti myös avioliittokäsitykseen. Historioitsija Kekke Stadin onkiin todennut, etteivät reformaation jälkeiset muutokset avioliitossa onnistuneet tekemään täydellistä läpimurtoa: koko 1600-luvun ajan käsitys laillisesta avioliitosta säilyi epäselvänä. Näin ollen käsitettä "kirkon traditio ei tulisi nähdä lähtökohtana perinteiselle avioliittokäsitykselle, kuten piispainkokous teki vuonna 2020 antamassaan vastauksessa avioliittoa koskevaan edustaja-aloitteeseen. Kirkon traditiota ei ole ilman yhteiskunnan historiallista kehityskulkua. Sama koskee vastauksessa esiintyvää ilmausta "kirkon pitkä ajan kuluessa muodostunut itseymmärrys". Luterilainen kirkko on rakentunut samalla kuin nykyaikainen valtiokin, ja sen itseymmärrys on muodostunut sitä mukaa kun feodaalinen maalaisyhteiskunta on vaihe vaiheelta muuttunut postmoderniksi yhteisöksi.

Kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietinnössä vuodelta 2018 kiinnitetään huomiota kirkon näkemysten ja yhteiskunnallisen muutoksen väliseen suhteeseen. Valiokunta tuo tässä esiin oivallisen kysymyksen: "On kysyttävä, muuttaako kirkko ja sen sanoma yhteiskuntaa vai yhteiskunta kirkkoa". Maamme historiaa tarkasteltaessa voidaan huomata, että jälkimmäinen vaihtoehto on voimakkain. Esimerkiksi Sini Mäkelä tuo artikkelissaan "Paasikivi ja kirkko" oivallisesti esiin, kuinka avioerojen nopea yleistyminen toisen maailmansodan jälkeen pakotti kirkon muuttamaan kantansa eronneiden uudelleenvihkimiseen. Yhteiskunta on aina raivannut tien, jolle kirkko on astunut.

Vastaavasti 1950-luvulla käynnistynyt maaltamuutto johti perinteisen perhekäsityksen uudelleenarviointiin, joka tällä kertaa oli luonteeltaan poliittista. Tämä näkyy eri puolueiden perheitä koskevissa määritelmissä: esimerkiksi Kokoomukselle perhe oli "yhteiskunnan perusta" ja "uusien sukupolvien synnyttäjä", kun taas sosiaalidemokraatit ja SKDL ulottivat sosiaalisen elämän niin perheeseen kuin siihen kuuluvaan seksuaalisuuteen. Myös suomalainen kristinusko politisoitui prosessin seurauksena, mistä esimerkkinä on Suomen Kristillisen Liiton (nykyisin Kristillisdemokraatit) perustaminen vuonna 1958. Perheeseen ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset olivat puolueelle alusta asti keskeisimpiä.

Perhettä ja seksuaalisuutta säätelevät moraalinormit ovat aina lähtöisin yhteiskunnasta ja sen arvoista. Nämä arvot ovat vuorostaan sidoksissa kunkin aikakauden aineellisiin ja sosiaalisiin olosuhteisiin, eikä nykyaika ole tässä minkäänlainen poikkeus. Hyvänä esimerkkinä on vuonna 2017 maailmanlaajuiseksi levinnyt Me Too -kampanja, joka puuttuu naisten kokemaan seksuaaliseen häirintään. Urbaanissa, yksilöä korostavassa yhteiskunnassa "morsiamella" ei ole tukenaan sukua kuten reformaation alkuaikoina, vaan hänen puolelleen asettuu globaali ja monimiljoonainen sosiaalisen median käyttäjäyhteisö. Koko yhteisön tasolla seksuaalisuus ei milloinkaan ole täysin estotonta, vaan sitä ohjaavat normit ovat aina ankaria oman aikansa mittapuilla. Muuttamalla kantaansa seksuaalisuuteen kirkko ei sorru maailman viisauteen, vaan yrittää sopeutua aikansa olosuhteisiin.

Jos avioliitto on lähtökohtaisesi yhteiskunnan määrittelemä instituutio, tulisiko kirkon silloin luopua vihkioikeudestaan? Tällainen vaihtoehto oli esillä vuonna 2017, jolloin piispainkokous tilasi selvityksen siitä, millaiset vaikutukset vihkioikeudesta luopumisella olisi kirkolle. Selvityspyyntö kertoo jonkinlaisesta taisteluväsymyksestä: olihan kirkon avioliittokäsitystä aktiivisesti uudelleenarvioitu jo vuodesta 2002, jolloin eduskunta hyväksyi lain rekisteröidystä parisuhteesta. Lisäksi kirkko oli jo vuosia osoittanut hyvää tahtoa seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Esimerkiksi vuonna 2010 piispainkokous asettui kannattamaan vapaaehtoista rukousta parisuhteensa rekisteröineiden puolesta. Epäilemättä negatiivinen julkisuus, lisääntynyt kirkosta eroaminen ja huoli kirkon ykseydestä ovat aikaansaaneet lamauttavaa väsymystä koko kirkon jäsenistössä.

Vihkioikeudesta ei kirkon kuitenkaan tulisi luopua. Sen sijaan avioliittokäsitystä on laajennettava vastaamaan ajan vaatimuksia. Oikeus kirkolliseen vihkimiseen olisi hyvä suoda myös niille, jotka ovat keskenään samaa sukupuolta. Tällainen menettely ei kiroa kristillistä avioliittokäsitystä, vaan tukee jo reformaatioaikana vahvistunutta tavoitetta: mahdollisuutta kristilliseen avioliittoon. Jokainen voi huomata, että puhtaasti aineelliset keinot perhettä ja seksuaalisuutta koskevien ongelmien ratkaisemiseksi ovat usein sangen puutteellisia. Ei tule sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että monet yleisesti hyväksyttävät yhteiselämän käytännöt ovat usein lähtöisin juuri kristillisestä ajattelusta. Tästä esimerkkinä on Jyrki Knuuttilan tutkimuksessaan esiin tuoma avioliiton alaikärajan korottaminen, joka oli reformaattoreiden keskeinen pyrkimys.

Kirkon äänen on kuuluttava silloin, kun perhe ja seksuaalisuus ovat yhteiskunnassa puheenaiheina. Tämä on juuri tällä hetkellä erityisen tärkeää, sillä avioliiton tulevaisuus näyttää epävarmalta. Tilastokeskuksen selvityksen mukaan vuosittain solmittavien avioliittojen määrä on vuoteen 2020 tultaessa laskenut lähes kolmanneksella vuoden 2011 lukemasta. Syyt kehitykseen ovat epäilemättä moninaisia, mutta kirkon olisi joka tapauksessa tuettava kaikkia niitä, jotka haluavat astua avioon. Aidon avioliiton sijaan olisikin syytä korostaa aitoa mahdollisuutta avioliittoon.

Aapo Kihlanki
historian ja yhteiskuntaopin lehtori
Imatran Tulkaa kaikki-Kirkon uudistajat -valitsijayhdistyksen ehdokas seurakuntavaaleissa