Vuonna 2017 astui voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki. Kysymys avioliitosta on esillä myös tämän syksyn seurakuntavaaleissa, sillä kansallinen Tulkaa kaikki-liike pitää tavoitteenaan samaa sukupuolta olevien oikeutta kirkolliseen avioliittoon. Teemana homoseksuaalien kristillinen avioliitto on erittäin tunteikas: joukoittain ihmisiä on jättänyt kirkon aina kun asiasta on julkisuudessa esitetty rohkeita kannanottoja.
Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ei voi syyttää siitä, ettei kysymykseen samaa sukupuolta olevien avioliitosta olisi huolella paneuduttu. Yksistään vuoden 2015 jälkeen kysymys on poikinut ainakin neljä piispainkokouksen julkilausumaa, kolme kirkolliskokouksenvaliokuntamietintöä, kaksi kirkkohallituksen tuottamaa avioliittotutkimusta, kirkkohallituksen toimittaman avioliittoa koskevan keskusteluohjeistuksen ja selvityksen siitä, millaisia vaikutuksia vihkioikeudesta luopumisella olisi kirkolle. Käräjillä on aiheen merkeissä käyty kahdesti, ja lisäksi aihetta on laajasti käsitelty jo vuonna 2002 hyväksytyn rekisteröidyn parisuhteen jälkimainingeissa. Kuitenkaan lopullista ratkaisua avioliittokysymykseen ei kirkossa ole saatu aikaan.
Samaa sukupuolta olevien kristillinen avioliitto jakaa kirkon jäseniä. Kipeimmät kiistakysymykset näyttävät ryhmittyvän kahden aihepiirin ympärille: nämä ovat Raamatun tulkinta ja yhteiskunnan suhde kirkkoon. Raamattuun liittyvät kiistakysymykset ovat epäilemättä kaikkein vaikeimpia, sillä kirkon on päätöksissään ehdottomasti nojauduttava Pyhään kirjaan. Lisäksi Raamatun tulkintaan kuuluva omantunnon vapaus vaikeuttaa näkemyserojen yhteensovittamista. Esimerkiksi kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietintö vuodelta 2018 määrittelee omantunnonvapauden yhdeksi niistä argumenttien kokonaisuuksista, joiden valossa avioliittokysymystä olisi tarkasteltava.
Kysymys yhteiskunnan ja kirkon suhteesta vuorostaan jättää paljonkin mahdollisuuksia uudenlaiselle avioliitolle. Kuitenkaan tämän suhteen historiallista ulottuvuutta ei ole aina riittävästi huomioitu. Esimerkiksi kirkon avioliittokäsitystä koskevassa edustaja-aloitteessa vuodelta 2017 viitataan eduskunnan hyväksymään uuteen avioliittolakiin käsitteellä ”yhteiskunnallinen avioliittolaki”. Määritelmä synnyttää mielikuvan siitä, että kaksi avioliittoa säätelevää normistoa, yhteiskunnallinen ja hengellinen, olisivat ajautuneet jonkinlaiseen ennenkuulumattomaan ristiriitaan tasa-arvoisen avioliittolain astuttua voimaan.
Historioitsija Kirsi Vainio-Korhonen on todennut, että avioliiton solmiminen oli nimenomaan yhteiskunnallinen toimitus aina uudelle ajalle asti. Vasta vuoden 1734 valtakunnanlaki teki kirkollisesta vihkimisestä juridisesti sitovan oikeustoimen. Tarkasteltaessa mainittua lakia voidaan kuitenkin huomata, että uskonnon sijaan taloudelliset realiteetit hallitsevat lain sisältöä: laki käsittelee tarkoin omaisuuden vallintasuhteita ja perinnönjakoa. Lisäksi laki vahvistaa keskiajalta periytyvän käytännön, jossa morsiamen isä tai suku toimivat naittajina. Kirkon tehtävä ei laissa juuri korostu. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että ”salawuoteudesa” siitetty lapsi saattoi avioliiton voimaan ilman erillistä vihkimistä, mikäli tapahtunutta seurasi kihlaus.
Reformaatio ja luterilainen oppi kehittyivät esiteollisella ajalla, mikä vaikutti myös avioliittokäsitykseen. Historioitsija Kekke Stadin onkiin todennut, etteivät reformaation jälkeiset muutokset avioliitossa onnistuneet tekemään täydellistä läpimurtoa: koko 1600-luvun ajan käsitys laillisesta avioliitosta säilyi epäselvänä. Näin ollen käsitettä ”kirkon traditio ei tulisi nähdä lähtökohtana perinteiselle avioliittokäsitykselle, kuten piispainkokous teki vuonna 2020 antamassaan vastauksessa avioliittoa koskevaan edustaja-aloitteeseen. Kirkon traditiota ei ole ilman yhteiskunnan historiallista kehityskulkua. Sama koskee vastauksessa esiintyvää ilmausta ”kirkon pitkä ajan kuluessa muodostunut itseymmärrys”. Luterilainen kirkko on rakentunut samalla kuin nykyaikainen valtiokin, ja sen itseymmärrys on muodostunut sitä mukaa kun feodaalinen maalaisyhteiskunta on vaihe vaiheelta muuttunut postmoderniksi yhteisöksi.
Kirkolliskokouksen perustevaliokunnan mietinnössä vuodelta 2018 kiinnitetään huomiota kirkon näkemysten ja yhteiskunnallisen muutoksen väliseen suhteeseen. Valiokunta tuo tässä esiin oivallisen kysymyksen: ”On kysyttävä, muuttaako kirkko ja sen sanoma yhteiskuntaa vai yhteiskunta kirkkoa”. Maamme historiaa tarkasteltaessa voidaan huomata, että jälkimmäinen vaihtoehto on voimakkain. Esimerkiksi Sini Mäkelä tuo artikkelissaan ”Paasikivi ja kirkko” oivallisesti esiin, kuinka avioerojen nopea yleistyminen toisen maailmansodan jälkeen pakotti kirkon muuttamaan kantansa eronneiden uudelleenvihkimiseen. Yhteiskunta on aina raivannut tien, jolle kirkko on astunut.
Vastaavasti 1950-luvulla käynnistynyt maaltamuutto johti perinteisen perhekäsityksen uudelleenarviointiin, joka tällä kertaa oli luonteeltaan poliittista. Tämä näkyy eri puolueiden perheitä koskevissa määritelmissä: esimerkiksi Kokoomukselle perhe oli ”yhteiskunnan perusta” ja ”uusien sukupolvien synnyttäjä”, kun taas sosiaalidemokraatit ja SKDL ulottivat sosiaalisen elämän niin perheeseen kuin siihen kuuluvaan seksuaalisuuteen. Myös suomalainen kristinusko politisoitui prosessin seurauksena, mistä esimerkkinä on Suomen Kristillisen Liiton (nykyisin Kristillisdemokraatit) perustaminen vuonna 1958. Perheeseen ja seksuaalisuuteen liittyvät kysymykset olivat puolueelle alusta asti keskeisimpiä.
Perhettä ja seksuaalisuutta säätelevät moraalinormit ovat aina lähtöisin yhteiskunnasta ja sen arvoista. Nämä arvot ovat vuorostaan sidoksissa kunkin aikakauden aineellisiin ja sosiaalisiin olosuhteisiin, eikä nykyaika ole tässä minkäänlainen poikkeus. Hyvänä esimerkkinä on vuonna 2017 maailmanlaajuiseksi levinnyt Me Too -kampanja, joka puuttuu naisten kokemaan seksuaaliseen häirintään. Urbaanissa, yksilöä korostavassa yhteiskunnassa ”morsiamella” ei ole tukenaan sukua kuten reformaation alkuaikoina, vaan hänen puolelleen asettuu globaali ja monimiljoonainen sosiaalisen median käyttäjäyhteisö. Koko yhteisön tasolla seksuaalisuus ei milloinkaan ole täysin estotonta, vaan sitä ohjaavat normit ovat aina ankaria oman aikansa mittapuilla. Muuttamalla kantaansa seksuaalisuuteen kirkko ei sorru maailman viisauteen, vaan yrittää sopeutua aikansa olosuhteisiin.
Jos avioliitto on lähtökohtaisesi yhteiskunnan määrittelemä instituutio, tulisiko kirkon silloin luopua vihkioikeudestaan? Tällainen vaihtoehto oli esillä vuonna 2017, jolloin piispainkokous tilasi selvityksen siitä, millaiset vaikutukset vihkioikeudesta luopumisella olisi kirkolle. Selvityspyyntö kertoo jonkinlaisesta taisteluväsymyksestä: olihan kirkon avioliittokäsitystä aktiivisesti uudelleenarvioitu jo vuodesta 2002, jolloin eduskunta hyväksyi lain rekisteröidystä parisuhteesta. Lisäksi kirkko oli jo vuosia osoittanut hyvää tahtoa seksuaalivähemmistöjä kohtaan. Esimerkiksi vuonna 2010 piispainkokous asettui kannattamaan vapaaehtoista rukousta parisuhteensa rekisteröineiden puolesta. Epäilemättä negatiivinen julkisuus, lisääntynyt kirkosta eroaminen ja huoli kirkon ykseydestä ovat aikaansaaneet lamauttavaa väsymystä koko kirkon jäsenistössä.
Vihkioikeudesta ei kirkon kuitenkaan tulisi luopua. Sen sijaan avioliittokäsitystä on laajennettava vastaamaan ajan vaatimuksia. Oikeus kirkolliseen vihkimiseen olisi hyvä suoda myös niille, jotka ovat keskenään samaa sukupuolta. Tällainen menettely ei kiroa kristillistä avioliittokäsitystä, vaan tukee jo reformaatioaikana vahvistunutta tavoitetta: mahdollisuutta kristilliseen avioliittoon. Jokainen voi huomata, että puhtaasti aineelliset keinot perhettä ja seksuaalisuutta koskevien ongelmien ratkaisemiseksi ovat usein sangen puutteellisia. Ei tule sivuuttaa sitä tosiseikkaa, että monet yleisesti hyväksyttävät yhteiselämän käytännöt ovat usein lähtöisin juuri kristillisestä ajattelusta. Tästä esimerkkinä on Jyrki Knuuttilan tutkimuksessaan esiin tuoma avioliiton alaikärajan korottaminen, joka oli reformaattoreiden keskeinen pyrkimys.
Kirkon äänen on kuuluttava silloin, kun perhe ja seksuaalisuus ovat yhteiskunnassa puheenaiheina. Tämä on juuri tällä hetkellä erityisen tärkeää, sillä avioliiton tulevaisuus näyttää epävarmalta. Tilastokeskuksen selvityksen mukaan vuosittain solmittavien avioliittojen määrä on vuoteen 2020 tultaessa laskenut lähes kolmanneksella vuoden 2011 lukemasta. Syyt kehitykseen ovat epäilemättä moninaisia, mutta kirkon olisi joka tapauksessa tuettava kaikkia niitä, jotka haluavat astua avioon. Aidon avioliiton sijaan olisikin syytä korostaa aitoa mahdollisuutta avioliittoon.
Aapo Kihlanki
historian ja yhteiskuntaopin lehtori
Imatran Tulkaa kaikki-Kirkon uudistajat -valitsijayhdistyksen ehdokas seurakuntavaaleissa
Kannattaa katsoa vähän pidemmälle Eurooppaan, vaikkapa Saksaan. Siellä avioliiton juridinen solmiminen tapahtuu siviiliviranomaisissa, virastossa nimeltään Standesamt, joka vastaa muun muassa henkikirjoituksesta.
Sekä evankelisilla kirkoilla että katolisella kirkolla on kirkollinen vihkitoimitus, Traugottesdienst. Sen evankelinen kaava on luettavissa sivustolta evangelisch.de.
Saksan evankelisista maakirkoista, yhteensä 20, kolme neljästä toimittaa Traugottesdienstin sekä heteroavioliiton että sateenkaariavioliiton solmineille. Loput kirkoista siunaavat sateenkaariavioliitot.
Saksan katolisen kirkon piispoista, yhteensä 27, suuri enemmistö hyväksyy sateenkaariavioliittojen siunaamisen – vastoin kirkon uskonopin kongregaation kantaa.
Sateenkaariavioliittojen siunaaminen on yhtenä monista asioista esillä Saksan katolisen kirkon piispainkokouksen ja maallikkoja edustavan Saksan katolisten keskuskomitean yhdessä toimeenpanemassa uudistusprosessissa (Der Synodale Weg), jonka yleisistunto on jälleen ensi helmikuussa.
Kummallinen juttu tuo, kun koko soppa johtuu siitä ajatuksesta, että pelkkä kristillisen menoin suoritettu avioliitto tekee avioliitosta kristillisen
Tekeehän pelkkä kristillisin menoin tehty kastaminenkin lapsesta kristityn…
Tekeekö ihan oikeasti ?
No tekeekö kristityn heteroparin vihkiseremonia sitten oikean kristillisen avioliiton?Sitähän ei kukaan ulkopuolinen voi tietää. Kun kyseessä voi olla parin esim. kulissiliitto esim. vain rahasta tehty, jossa yhteistä vuodetta ei jaeta koskaan.
”No tekeekö kristityn heteroparin vihkiseremonia sitten oikean kristillisen avioliiton?”
-Eikö se ole tässä jo tullut esiin. Että vihkiseremonia ei tee kristillistä avioliittoa.
Sari, ei tehty koskien heteronormatiivista avioliittoa. Mikä siis on kristillinen avioliitto, sitä ei tiedä kuin pariskunnat itse. Joten muut voisivat pitää asian määrittelemisessä ns. turbansa kiinni.
”Mikä siis on kristillinen avioliitto, sitä ei tiedä kuin pariskunnat itse.”
-Tästä olen eri mieltä.
Eikö sinusta Jumalalla ole tässä asiassa muuta roolia kuin tulla pyydettäessä siunaamaan?
Ymmärsit hyvin, että puhuin ihmistä, Jumalan roolia asiassa ei tiedä kukaan kun kuka ei tiedä edes sitä onko Hän olemassa.
Uskovaisen ihmisen määrittelemässä kristillisessä avioliitossa tulisi kaiketi toteutua Genesiksen käsky parin tulemisesta yhdeksi lihaksi , muta mikä pari tulee, sen tietää vain pari itse…
Kun ne saattavat pirskottaa lakanoillekin sianverta hämäykseksi…
”Jumalan roolia asiassa ei tiedä kukaan kun kuka ei tiedä edes sitä onko Hän olemassa.”
-Ai nyt mennään tähän… 🙂
Tästä keskusteltaessa lähtöolettamus on luonnollisesti se, että Jumala on olemassa. On luonut ja tarkoittanut asioita tietynlaisiksi.
Tämä on uskovien välinen kiistakysymys, jossa perustelut olisi voitava esittää teologian pohjalta, ja sen miten on itse Jumalan tarkoituksen tässä asiassa ymmärtänyt.
Lähtökohdaksi ei tällöin voi ottaa sitä, että ”jokainen päättää itse/tietää itse” tai ”parien oma asia”. Keskustelu tältä pohjalta on tuulen tavoittelua, kun kyseessä on teologinen kysymys.
Mikä on kristillinen avioliitto voidaan käsitteellisesti määritellä ja ehdollistaa ja näin ’tietää’, mutta käytännön sovelluksia ei ulkopuoliset voi testata. Kyse ei ole siis ’päättämisestä’ vaan tietämisestä ja vain pari itse voi tietää täyttyvätkö heidän liittonsa käytänteissä kaikki kristillisen avioliiton ehdot.
Kirkollisessa vihkimisessä on kaksi osaa. Juridinen, jonka antaa siviilivihkiminenkin ja sitten Jumalan siunauksen pyytäminen.
Jumalalla on valta joko antaa tai evätä siunauksensa. Jeesus kylläkin lupaa: ”Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille (Joh. 16:23) .”
”Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille (Joh. 16:23) .”
Voihan sitä sitten rukoilla Jeesuksen nimessä, että Jumala muuttasi luomistahtonsa. Eiköhän se meille anneta!
Timo Eskolan kirja – Arvosodan aikakausi – Kirkko jälkikristillisen kulttuurin puristuksessa – kuvaa tätä aikaa niin selkeästi, että kun sen lukee, niin se avaa sitä mistä tässä kaikessa on kysymys. Mistäpä tämä postmoderni aate on muualta lähtenyt kuin erityisesti ranskalaisen vasemmistolaisen älymystön piiristä.
Kosti, juuri näin! Minullakin on tuo mainio Timo Eskolan kirja. Jäljet johtavat sylttytehtaalle.
Niin Riitta. Tuo Eskolan kirjaa antaa syvemmän ymmärryksen kaiken taustalla olevasta ideologiasta, jolla yriteään kumota Raamtun opetus. Yritin etsiä jotakin toista suomenkielistä kirjaa, joka käsittelisi tätä meneillään olevaa arvosotaa. En ainakaan ole vielä löytänyt sellaista. Tuossa toisessa blogissa Viivi Ali-Löytty, Katri Korolainen, Hanna Mithiku, Wiking Vuori kannustavat seurakuntalaisia vallankaappaukseen, joka hyvin kuvaa tätä menellään olevaa suvaitsevien suvaitsemattomuutta. Apostolina ranskalainen Michel Foucault. Olisikohan kysymys taistelevasta ateismista?
”Voihan sitä sitten rukoilla Jeesuksen nimessä, että Jumala muuttasi luomistahtonsa.” Eikö nyt ole kysymys siitä, mikä tahto Jumalalla on kaikkia luotujaan kohtaan? ”Anteeksiantava ja laupias on Herra, hän on kärsivällinen, suuri on hänen hyvyytensä. Herra on hyvä kaikille, hän armahtaa kaikkia luotujaan (Psalmi 145:8,9).”
Siunaus tulee Hebreassa sanajuuresta ”polvistua”. Siunauksen voi saada vain alistumalla suuremman vallan alle, eli polvistumalla. Se edellyttää lusikan ottamista kauniisti käteen. Siunaus on samalla Jumalan läsnäolon pyytämistä ja etsimistä koko elämään. Siunauksen ottaminen on oma valinta siihen elämäntapaan, jonka siunauksen antaja hyväksyy.
Kosti, juuri näin! Minullakin on tuo mainio Timo Eskolan kirja. Jäljet johtavat sylttytehtaalle.
Tuli vahingossa kahdesti. Toisen voi poistaa.
’Jäljet johtavat sylttytehtaalle’ viittaa aikoinaan kohua herättäneeseen rikokseen. Se on peräisin lehtiotsikosta. Muistaakseni ne jäljet osoittautuivat vääräksi johtolangaksi ja sylttytehtaalle jouduttiin maksamaan vahingonkorvauksia valheellisesta väitteestä.
Mitään samansukupuolisten kristillistä avioliittoa ei ole olemassakaan. Sanan ”kristillinen” ei pidä antaa harhauttaa ja hämätä. Näiden piirien ihmisten mielestä kieli ei tavoita ihmisen ulkopuolista totuutta. Jokaisella kun on oma totuutensa ja hän voi sen itse määritellä. Ja ovathan he sanoneetkin, ettei Raamatusta löydy mitään käsitystä avioliitolle. Kummallista on vain se miksi he sitten ylipäätään mitään avioliiton käsityksen muuttamista ajavat, jos sitä ei kerran olekaan. Miten mitään voi muuttaa, jos sitä ei edes ole? Tai se on vain keinotekoinen kielellinen konstruktio?
Jo parin sadan vuoden ajan kristinuskoa on purettu sen Raamattuun perustuvasta sisällöstä. Suuret kertomukset on katsottu myyteiksi, jotka pitää kaataa ja purkaa. Edistyksellinen ihminen ei usko tuollaiseen. Nyt vastustetaan patriarkaalista heteronormatiivisuutta.
Postmodernit jälkistrukturalismin suuntaukset julistavat merkityksen katoamista. ”Kielen ei uskota tavoittavan ihmisen ulkopuolista todellisuutta lainkaan. Kielellisen totuuden sijasta puhutaan kielipeleistä ja diskursseista. Merkitysten ajatellaan olevan enemmän tai vähemmän subjektiivisia konstruktioita. Ihmisten oletetaan rakentavan itse oman käsityksensä ihmisyydestä, persoonasta, sukupuolisuudesta ja omasta roolistaan yhteisössä – ja samalla tietenkin näitä koskevat arvot. Samalla herää kysymys: miten perustella etiikkaa ja arvoja, jos totuusarvo puuttuu.”
”Ranskan vasemmistolainen postmodernismi nousi – nykyään lähes kaikkien tuntemalla tavalla – oikeistolaisia ja kristillisiä arvoja vastaan. Filosofit puhuivat suurten kertomusten kuolemasta. Vanha todellisuudentulkinta hylättiin ja Euroopassa aloitettiin kulttuurivallankumous. Sen luonne oli vahvasti poliittinen, kuten jokainen 1960-luvun historiaa lukenut ja Vanhan valtaamista ihmetellyt suomalainenkin tietää. ”
”Postmodernismissa voidaan lisäksi havaita kapea-alaisempi aatteellinen pyrkimys. Jälkimmäinen perustuu hieman yksioikoiseen pelkistykseen. Aatteellinen postmodernismi vastustaa ’heteronormatiivista patriarkalismia.” (Timo Eskola, Arvosodan aikausi, kirkko jälkikristillisen kulttuurin puristuksessa).
Olen sieltä täältä lukenut Timo Eskolan kirjaa, en siis kannesta kanteen – senkin vielä teen. Yksi piirre on pistänyt silmään – tulee esille myös Riitta Sistosen yllä lainaamasta tekstistä. Kirjoittaja laittaa yhtäläisyysmerkin oikeistolaisten ja kristillisten arvojen välille, samastaa ne.
Hentilä. Raamattu ei eksplisiittisesti opeta, että papin pitää olla mies eikä Raamattu tuomitse naispappeja. Virasta on tietysti erilaisia käsityksiä. Raamattu sen sijaan luomisen teologian pohjalta opettaa, että avioliitto on naisen ja miehen välinen liitto. Avioliitto naisen ja miehen välisenä instituutiona ei ole siten ollut perusteissaan patriarkaalisuuteen sidottu.
Arkkipiispa emeritus John Vikström kirjoitti aiemmin Kotimassa otsikolla – Laajennettu avioliittokäsitys – muun muassa. ”…. uuden näkemyksen muotoutuminen liittyy ilmiselvästi siihen laajempaan yhteiskunnalliseen ja aatteelliseen muutokseen, joka lähti liikkeelle maanosassamme runsaat pari sataa vuotta sitten. Tätä liikettä ja muutosta voidaan lyhyesti kuvata ja luonnehtia Ranskan vallankumouksen kolmen perusarvon, vapauden, tasa-arvon ja veljeyden, yhä laajempana noudattamisena.”
Luomisteologia ei kuitenkaan ole mikään poliittinen kannanotto, vaan se tulee nähdä Jumalan asetuksena. Ongelma on vaan se, mikä totuusarvo Raamatun tekstille annetaan. Ristiriita ei täten omasta mielestäni ilmene yksinomaan akselilla oikeisto – vasemmisto. Tosin onhan se selvästi nähtävissä, mikä osuus tässä casessa on ranskalaisella vasemmistolaisella eliitillä ja Michel Foucaultilla, johon Timo Eskola kirjassaan viittaa unohtamatta sitä, että idea sukupuolineutraaliudesta perustuu moderniin amerikkalaiseen uskontokriittiseen ideologiaan.
Ongelma voisi kai kiteyttää niin, että avioliitto ymmärretään kahdella toisistaan poikkeavalla tavalla. Perinteinen käsitys on, että avioliitto on säädetty suvun jatkamista varten varmistamaan, että jälkeläiset ovat todellakin sukuun kuuluvia; ollaan varmoja isän henkilöllisyydestä. Uusi käsitys on rakkauteen perustuvan parisuhteen virallistamisesta juhlavan rituaalin kautta. Tähän ei liity välttämätta ajatusta seuraavasta sukupolvesta. Daavidin ja Jonatanin liitto ei sovi vanhaan, mutta hyvin uuteen avioliiton määritelmään.
Avioliitto luomisteologian kannalta ja Jumalan asetuksena taidetaan ymmärtää sekä VT:ssä että myös UT:ssa samalla tavalla, vaikka näin ei kaiketi haluttaisi tehdä. Daavidin ja Joonatanin liitto solmitaan senjälkeen kun Daavid voitti Goljatin, kuten (1Sam18) toteaa: ”Ja Joonatan riisui viitan, joka hänellä oli yllänsä, ja antoi sen Daavidille, ja samoin takkinsa, vieläpä miekkansa, jousensa ja vyönsä.” Mitäpä se muuta tarkoittaa kuin sitä, että Joonatan luopui perinnöstä kuninkuuteen? Tuon ”uuden” määritelmäksi sopii pikemminkin postmoderni aate. Ihminen, joka pyrkii luomaan itse itsensä ja omat arvonsa, kuvitellen olevansa vapaa eikä tiedä sitä, että hänen tahtonsa on suhteessa syntiin sidottu.
Vasumäki, oikeistolaisten ja kristillisten arvojen samastaminen ei liity vain käsitykseen avioliitosta, vaan kattavammin koko yhteiskuntaan ja sen instituutioihin, mikä näkyy amerikkalaisen uskonnollisen oikeiston tavoitteisessa. Käsitys oikeistolaisten ja kristillisten arvojen yhteisyydestä on niin sanotun kulttuuurisodan ytimessä, sodan, joka on Yhdysvalloista valunut myös Eurooppaan, ja johon Timo Eskola tekstillään – kiistakirjoituksellaan – osallistuu.
Jorma Hentilä. Olet oikeassa. Nyt ovat keskiössä sekä kirkko ja yhteiskunta ja myös – sananvapaus, jota Ivan Puopolo kanavallaan ansiokkaasti käsittelee. Ihmettelen vaan sitä, että nimenomaan perinteiset kristilliset arvot ovat kritiikin kohteina? Tai oikeastaan minä kyllä sen ymmärrän. Sitähän se on ollut kautta koko kirkon historian VT:n alusta lähtien, asian edetessä nyt Suomessa Raamattukäräjille asti. Ei siinä sinänsä mitään ihmeellistä ole. Körttiläisetkin olivat aikoinaan tuomiolla. Mutta se oli silloin. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet.
Mutta on ”syyttäjäkin,” (kasvojen värin vaihdellessa punaisen ja vihreän eri sävyissä) kautta historian saanut maistaa Jumalan sanan sivaltavaa totuutta. Lieneekö sentään niin, että Eskolan kirjat ylipäätään olisivat jotenkin epäanalyyttisiä. Eskolan ansio on kyllä se, että hän avaa sitä aatetta, mikä on ollut lähtöisin ranskalaisen vasemmistolaisen älymystön edustajista. Eipä tästä ”arvosodasta” oikein muitakaan suomalaisia kirjoja ole löydettävissä. Mutta kuten totesin, avioliitto Jumalan asettamana naisen ja miehen välisenä instituutiona ei ole ollut perusteissaan patriarkaalisuuteen sidottu.
”Jumalan asettamana naisen ja miehen välisenä instituutiona ei ole ollut perusteissaan patriarkaalisuuteen sidottu.” Siinä, mitä pidämme perinteisenä kristillisenä avioliittona, on paljon syntiinlankeemuksen vuoksi langetettua kirousta; patriarkaalisuus on sellainen piirre: ”Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi. Kuitenkin tunnet halua mieheesi, ja hän pitää sinua vallassaan.”
Niin Martti, tiedämme molemmat vaikkapa körttIasun käytön sekä miehillä, että naisilla. Se taisi aikoinaan olla erottautumista sekulaarista yhteiskunnasta. Pitäisikö siis tuon körttiasun kuulua edelleen miehelle ja naiselle, että vaikkapa avioliittoa voitaisiin pitää kristillisenä. Kävisikö tuo esimerkkinä patriarkkaalisuudesta? Mitä tästä voidaan päätellä. Onko avioliitto siis instituutiona perusteissaan patriarkaalisuuteen sidottu? Eipä taida, kun tarkemmin ajattelee.
Mikä tärkeintä, otit esille syntiinlankeemuksen ja sitä seuravaan kirouksen. Siitä tässä on kysymys. Olemme kieroonkasvaneita kaikki ihmisyydessämme myös avioliitossa ja kaikessa muussakin. Mutta alussa näin ei ollut, kun Jumala ihmiseksi, mieheksi ja naiseksi meidät loi. Ei miksikään muuksi. Nyt sitten käräjöidään, kun ei ymmärretä perisynnin valtaa, josta kukaan ei ole vapaa. Jumalan sana ei ole kumottavissa, eikä avioliitto laajennettavissa millään ihmisten päätöksellä nyt eikä vastaisuudessa eikä varsinkaan valtakunnansyyttäjien toimesta.
”Onko avioliitto siis instituutiona perusteissaan patriarkaalisuuteen sidottu?” Mikä on avioliittoa tarkoittava latinan sana? Se on ’matrimonium’, joka pohjaa äitiä tarkoittavaan sanaan ’mater’. Sama viittaus naisiin on suomen sanoissa ’naida’, ’mennä naimisiin’ ja ’naimakauppa’. Mitä sitten latinan isästä ’pater’ muodostettu käsite tarkoittaa? ’Patrimonium’ merkitsee isänperintöä ja sitä kautta omaisuutta ja varoja. Lisään vielä sanonnat ’ottaa vaimoksi’ ja ’mennä miehelle’. Kyllähän tämä kieleen säilynyt perinne on aika lailla naista esineellistävää.
Jorma Hentilä, en laita mitään poliittisia yhtäläisyysmerkkejä minkään välille. Se taidat pikemminkin olla itse.
Minä vain siteerasin Eskolan kirjaa, jossa hän tuo nuo gender-ideologian juuret esiin.
Tiedoksesi että en ole lainkaan poliiitisesti aktiivinen enkä minkään puolueen kannattaja. Mutta taas se nähdään miten heti ihminen väkivalloin leimataan.
Riitta Sistonen, luitko edes lyhyttä tekstiäni, vilkaisit vain, tai jos luit, halusitko tahallasi ymmärtää väärin?
Siteerasin sinun siteeraamaasi Timo Eskolan tekstiä ja totesin hänen, siis Timo Eskolan, laittavan yhtäläisyysmerkin oikeistolaisten arvojen ja kristillisten arvojen välille. Tämän piirteen olen havannut Eskolan kyseisessä tekstissä yleisemminkin.
En siis syyttänyt sinua mistään, viittasin vain postaukseesi, jossa siteerasit Eskolaa.
Miksi sitten leimaat jotkut gender-ideologeiksi, sillä koko gender-ideologiaa ei ole kuin fundiskristittyjen strategien ja heitä uskoneiden höynäytettyjen päissä.
Ja onhan nyt varsin tunnettu tosiasia että vasemmistolaisuus ja kommunismi on ateistinen ja kristinuskon kielteinen aate. Eikö kirkot Neuvostoliitossa muutettu elokuvateattereiksi?
DDR:ssä pappien lapset eivät päässeet opiskelemaan yliopistoon jne.
On uskaliasta käyttää ilmaisua ’varsin tunnettu tosiasia’. Vasemmistolaisuus on niin laaja käsite, että se sulkee sisälleen myös kristillisen työväenliikkeen. Toisaalta sen vastapariin oikeistolasuuteen liittyy ääri-ilmiöinä hyvinkin jumalatonta väkivaltaa ja riistoa. Mitä taas kommunismiin tulee, sen ihanteet ovat osittain hyvin raamatulliset: ”Uskovat pysyttelivät yhdessä, ja kaikki oli heille yhteistä. He myivät talonsa ja tavaransa, ja rahoista jaettiin kaikille sen mukaan kuin kukin tarvitsi (Ap. t. 2:42-47).”
Riitta. Olin itse DDR:ssä ja myös Berliinissä juuri ”maan” 40-vuotisjuhlien aattona sitä edeltävänä päivänä. Vahinko, että en voinut jäädä Berliiniin tuona historiallisena hetkenä, kun tuo ateistinen valtio mureni silmissä ja itse olin sitä todistamassa. Kuukauden kuluessa, kun palasin Suomeen muuri murtui. Itä-saksalainen pappi, jonka kanssa kiersin Berliinin keskustassa kehotti katsomaan Tv-tornin teräspalloa. Toden totta. Auringon heijastuessa televisiotornin teräspallosta muodostui ristiä muistuttava heijastus.
Suunnittelijoille oli sattunut kiusallinen virhe. Berliiniläiset antoivat kirkkaalle ristille nimen Rache des Papstes eli Paavin kosto. Samasta syystä rakennusta kutsuttiin myös Walter Ulbrichtin mukaan nimellä St. Walter. Pyhä Walter. Silloin en tiennyt, että tuota ristin muotoista heijastusta oli yritetty vähentää erilaisilla pinnoitteilla siinä onnistumatta. Risti näkyi silti, kuten se näkyy nytkin. Erich Mielken luoma Stasin koneisto ulotti valvontansa syvälle yhteiskunnan ytimeen. Perheisiin, joissa vanhemmat antoivat lapsensa ilmi ja toisinpäin. Stasilla oli myös suunnitelmat surmata ihmisiä ennen muurin murtumista, kuten kävi myöhemmin ilmi.
Suorastaan saatanallinen ja ilmeisen toimiva idea valvoa kaikkia ja kaikkea. Myös nyt käydään suoraan kristillistä perheinstituutiota vastaan ja kirkon ylin johto? Niin. Kuinka ollaakaan, myös ilmiantajat ovat liikkeellä. Mitä sanoja tulikaan käytettyä? Mikäli et sanonut, niin kuitenkin ajattelit? Onko tuttua, ajatuspoliisit ja Päivi Räsäsen ilmiantaja? ”Iskusanat heteronormatiivinen ja patriarkalistinen kohdistuvat syytöksinä kristillisen etiikan mukaista perhekäsitystä ja rooliajattelua vastaan”, Timo Eskolan tekstiä lainatakseni. Raamattua täytyy purkaa, vai miten on Jorma Hentilä? Olisiko nyt ajateltavissa, että se onnistuisi ranskalaisten älymystön keinoilla paremmin kuin entisessä DDR:ssä yrittämällä peittää TV-torin risti?
”Suorastaan saatanallinen ja ilmeisen toimiva idea valvoa kaikkia ja kaikkea.” Eikö kristillinen kirkkokin ole syyllistynyt ajoittain tähän ’saatanallisuuteen’? Oma kirkkommekin on tainnut aikoinaan olla jokseenkin tiukka moraalinvartija jalkapuineen.
Ellei sitten ole käynyt niin, että oma kirkkommekin olisi ajautumassa ojasta alikkoon. ´Moraalin´ vartijasta ´jonkin toisen´ vartijaksi? Missäpä tuo persoona entinen ”valon tuoja” Lucifer, (hebreaksi helel) ei olisi tarjoillut Jumalan vastaisia ajatuksiaan? Hyvä kun otit hänet esille, ettei tule sellaista mielikuvaa, että Lucifer liittyisi pelkästään johonkin kaukaiseen menneisyyteen, eikä liittyisi enää tähän aikaan. Max Weber tosin antaa ymmärtää, ettei ”1900-luvun kehittyneessä maailmassa ole enää tilaa yliluonnollisille voimille, koska niiden paikkaa täyttävät tiede ja teknologia.”
Nykyään Euroopassakin taidetaan ymmmärtää, että tälläinen valistunut optimistinen uskomus olikin vain kuvitelmaa sodan rieuhessa nurkan takana. Virolaisen kirjailijan Ülo Valkin käsityksen mukaan ”Lutherin Luciferia kohti heittämä mustepullo (olisikohan kysymyksessä ollut Lutherin aseena pikemminkin – kynä) saattaa nykyään huvitaa meitä, sillä uskonpuhditusajan elävä usko kuuluu menneisyyteen ja tuntuu käsittämättömältä.” Näinköhän lienee tuo peroona, Lucifer kadonneen tästä ajasta?
”Hyvä kun otit hänet esille, ettei tule sellaista mielikuvaa, että Lucifer liittyisi pelkästään johonkin kaukaiseen menneisyyteen.” Itsepä nimitit DDR:n valvontakoneistoa saatanalliseksi. Älä muita kiitä.
”Itsepä nimitit DDR:n valvontakoneistoa saatanalliseksi. Älä muita kiitä.”
Oletko sitten eri mieltä? Veisattiinhan tuota tuttua virttä jo Genesiksen alkupuolella: ”Onko Jumala todella sanonut…” Nyttemmin samaa virttä viritellään evlut-kirkossa nk. ”tasa-arvoisella” tavalla.
Kosti Vasumäki, vastaan kysymykseesi: Raamattua ei täydy purkaa.
Keskustelu on jo luisunut kauas blogin aiheen ulkopuolelle, enkä jatka sillä polulla pidemmälle. Vain kaksi asiaa.
Olin ensimmäisiä suomalaisia tutkimassa Stasin arkistoa kahteen eri kertaan 1990-luvun puolivälissä. Tuolloin olin kirjoittamassa (toimittaja Hannu Pöppösen kanssa) edesmenneen puolisoni Max Randin elämäkertaa. Kävi ilmi, että Stasi oli seurannut Maxia. Kysyin tietoja myös itsestäni, mutta vastaukseksi sain kehotuksen palata myöhemmin asiaan. En ole palannut, mutta arvelen olleeni seurannassa. Pitäisi käydä Bundesarchivissa, jolle Stasin jäämistö on siirretty.
Hesarissa on tänään Meri Valkaman essee, jossa hän kirjoittaa Saksan lähihistorian näyttävän, mihin yhden kansanosan mustavalkoinen demonisointi voi johtaa: ”epäoikeudenmukaisuuden ja katkeruuden tunteisiin, jotka kanavoituvat lopulta kansallismielisyyden ja äärioikeiston, jopa poliittisten murhien kasvuna”. Näin on käynyt itäisessä Saksassa entisen DDR:n alueella, etenkin Saksissa. Kannattaa lukea. Meri Valkama voitti v. 2021 romaanillaan Sinun, Margot HS:n kirjallisuuspalkinnon.
Oliko Jeesus siis ateisti koskapa oli selvästi vasemmistolainen?
”Missäpä tuo persoona entinen ”valon tuoja” Lucifer, (hebreaksi helel) ei olisi tarjoillut Jumalan vastaisia ajatuksiaan? ”
Oliko Jeesus siis Jumalan vastainen koskapa kutsu itseään valoksi ja myös sen tuojaksi: ”Minä olen se kirkas Kointähti!” Tuo Kointähti kun oli juuri sama kuin helel ja lucifer?
”Onko Jumala todella sanonut?” ei oikeastaan ole hassumpi kysymys. Hänen sanomakseen näet väitetään joskus sellaista, mitä ei löydä Raamatusta, sellaista, mikä on vastoin sitä, mitä Hän todella on sanonut.
”Onko Jumala todella sanonut?” ei oikeastaan ole hassumpi kysymys.”
Älä muuta virka. Sitä se ei toki ollut kysyjänkään mielestä. Siksi kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.
Kysymys siitä, onko Jumala todella sanonut, saa eri merkityksen silloin, kun Jumalan suuhun asetetaan hänen vastustajansa sanoja. Näin tapahtuu, kun Jumalaa käytetään sorron ja riiston valtuuttajana. Sen vuoksi tuolla kysymyksellä on oikeutuksensa. Kristityn tulee valvoa silloin, kun Jumalalla perustellaan Hänen hyvän tahtonsa vastaisia tekoja. Tässä voisi viitata vaikka Moskovan patriarkkaan.
Jorma Hentilä. Raamattua ei pidä purkaa. Siitä olemme sitten samaa mieltä. Se on kaiken fokus ja kohde evlut-kirkko, eivät sinänsä spn-liitot. En ole mikään ihmisten elämän vartija. Mutta. Evlut-kirkossa ei voi olla kahta käsitystä avioliitosta, mikäli kirkko haluaa pysyä totuudessa ja tunnustuksessa, kirkkolain ja käsikirjan mukaisessa opissa. Se, että vuonna 2017 astui voimaan tasa-arvoinen avioliittolaki ei velvoita evlut-kirkkoa muuttamaan kantaansa tässä asiassa. Ei tästä sen enempää.
Todennäköisesti myös omat tietoni otettiin aikoinaan Stasin haltuun, kun minulta vietiin eräässä hotellissa passi, joka sitten kuitenkin palautettiin. Sillä tuskin oli sen suurempaa merkitystä. Toki se kertoo siitä, kuinka kireä tilanne oli tuolloin Berliinissä ja koko DDR:ssä. Niin, vasemmistolainen, ateistinen kommunistinen diktatuuri oli tuon demonisoinnin takana, joka halusi ennen kaikkea tukahduttaa kristinuskon ja tietysti olla vastavoima myös poliittisesti. Kirkot olivat tuolloin merkittävässä roolissa ennen muurin murtumista. Olin itsekin Erfurtissa evankelisen kirkon tilaisuudessa. Berliinin keskustassa eräässä kirkossa ihmiset olivat kokoontuneet syömälakkoon ja ulkopuolella sotilaat tarkkailivat tilannetta, mutta eivät kuitenkaan hajottaneet mielenosoitusta.
Luin toki tuon Meeri Valkaman esseen. Toisaalta voidaan kysyä, onko kansallismielisyys sitten yhtä kuin äärioikeisto. Ilmeisesti näin on ainakin Hs:n mukaan, kun eräässä artikkelissa 8.10. kirjoitetaan; ”AfD:n mukaan energiakriisi on ”kotitekoinen” ja seurausta vihreästä energiasiirtymästä. Samaa argumenttia käyttävät oikeistopopulistit myös Suomessa.” Olenko minä sitten oikeistopopulisti, kun totean, että tämä ”vihreä siirtymä” ja päästökauppa kurittaa kansaa Suomessa aivan kohtuuttomasti. Entä ”demonisoidaanko” Suomessa nyt mm. Päivi Räsänen? Ja ilmeisen hovioikeutetusti?
Olen tutkinut viime aikoina Suomen 1920-30 luvun aatehistoriaa. Milestäni tämä aika muistuttaa hämmästyttävän paljon tuota -20 luvun jälkeistä aikaa. Rauhaa toki rakennettiin Suomessa sisällisodan voittajien ehdoilla ja vaikka riittaa oli kielikysymyksessä ja suhtautumisessa armahduslakeihin, niin perusarvoista oltiin yksimielisiä. Koululaitos rakentui entistä selvemmin kristillisille arvoille. Vaan miten nyt? Kristinuskoa puretaan kouluista ja päiväkodeista. Eräs absurdi esimerkki löytyy Kotimaan uutisesta. ”Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto vastaa: ”Enkelien viesti ylitti uskonnonharjoituksen rajan päiväkodin pääsiäispolulla.” Tällä agendalla on vahva kannattajakunta. Se on selvästi näkyvissä.
Ne, jotka elävät tulevat näkemään, mikäli Jumalan sana hylätään, niin kansan henkinen selkäranka tulee murtumaan. Eikä se ainoastaan tule murtumaan, vaan se on jo murtunut osittain. Se ei murtunut talvi- eikä jatkosodassa, kun vastapuolet löysivät toisensa ja usko Jumalaan kannatteli kotirintamaa ja myös sotilaita ja presidentti Ryti otti henkilökohtaisen vastuun.
Kosti Vasumäki, minusta DDR ei valtiona ollut vasemmistolainen siinä mielessä, kuin vasemmistolaisuuden ymmärrän, vaan konformistinen, pikkuporvarillinen autokratia. Sen sijaan yhteiskunnassa kyllä eli vasemmistolaisuus, vahva perinne, ihmisten ajatuksissa, sosiaalisissa suhteissa. Professori Robert Havemann ilmensi tätä vasemmistolaisuutta tutkimuksissaan ja kirjoissaan – ja joutui autokratian hampaisiin ja ympärivuorokautisen valvonnan alaiseksi.
Jorma Hentilä. Niin, en osaa sanoa mikä DDR valtiona todellisuudessa oli. Viittaat tuohon Prof. Robert Havemanniin, joka näyttää liittyneen Saksan kommunistiseen puolueeseen 1932. Esittelyteksi kertoo, ettei hän ollut konformistinen, että olisi mukautunut vallitsevaan järjestelmään ja joutui siksi autokratian hampaisiin mutta sai pitää henkensä. Niin, mitä vaihtoehtoja oli tavallisella kansalla kuin mukautua ja pysyä hiljaa ja monessa tapauksessa useat joutuivat vankilaan. Totean vaan, että nuo autokratian merkit ovat ilmassa myös Euroopassa, kun esille otetaan maalittaminen ja vihapuhe, jota ei kukaan pysty määrittelemään. En ole tämän ajan henkeen oikein taipuva ja se ehkä näkyy myös omissa kommenteissanikin. Ehkä ne ovat välillä liiankin suorasukaisia.