Seurakuntarakenteen uudistaminen on palannut agendalle muutaman vuoden hiljaiselon jälkeen. Aihe on nostettu lukkojen takaa esiin. Se oli kirkolliskokouksen iltakoulun aiheena keskiviikkona.
Uudistus tiedetään välttämättömäksi, mutta ei tiedetä, miten se tehdään tai ainakaan, miten olisi mahdollista.
Ensin muisteltiin viime vuosien hankkeita ja lain asettamia puitteita. Sen jälkeen käytiin vapaata keskustelua siitä, mitä pitäisi tehdä ja mihin suuntaan. Illan aikana saattoi vihreällä ja punaisella lipulla ottaa kantaa. Aika paljon näytettiin vihreää.
Seurakuntayhtymähanke kaatui vuonna 2015 äänin 78–31. Enemmistö kannatti uudistusta, mutta määräenemmistöä ei syntynyt. Se oli suuri uudistushanke, jonka toivottiin ratkaisevan pienten seurakuntien ja tulevaisuuden rakenneongelmat. Sen kaatuminen oli järkytys, joka lopetti vähäksi aikaan uudistusinnon. Toki joitain osauudistuksia on sen jälkeen viety maaliin.
Minäkin olin ensimmäisellä edustajakaudellani hallintovaliokunnan jäsenenä tuota hanketta ajamassa. Mallin mukaan kaikki seurakunnat olisivat kuuluneet seurakuntayhtymiin.
Kehitys on sen jälkeen kulkenut omaa tietään, ja seurakuntien määrä on jyrkästi supistunut. Se on ollut käytännön pakko, ei välttämättä huono, mutta ei ehkä tahdottu ratkaisu? Yhtymähankkeen tarkoitus oli juuri turvata seurakuntien säilymien.
Varsinkin pienimmissä seurakunnissa on vaikeuksia järjestää kunnolla kirkolliset palvelut. Siihen on etsitty jo kauan ratkaisua. Kaikkein heikoimmassa asemassa olevia seurakuntia on jo yhdistetty suurempiin, mutta moni pieni seurakunta haraa vastaan. Yksi vastaus siihen on ollut seurakuntien vapaaehtoisen yhteistyön lisääntyminen. Kahden liian pienen seurakunnan yhdistäminen ei tuo apua.
Viime vuosina on suurta rakenneuudistusta kavahdettu tuon 2015 hankkeen ja tarvittavan työmäärän pelottamana. Kirkolliskokous ei oikein kykene suuriin uudistuksiin, vaan todellisuus kulkee omaa rataansa. ”Vesi hakee oman uomansa maaston mukaan.”
Kun muutos kuitenkin on välttämätön, lähti kolme valiokuntaa (talous-, tulevaisuus- ja hallintovaliokunnat) viime vuonna kehittelemään rakenneuudistusta, jonka taakse voisi löytyä riittävä kannatus. Siihen puhalletaan nyt henkeä.
Tähän pitää asettaa riittävästi henkisiä ja taloudellisia resursseja. Askaroidaanko kirkossa nyt melko toissijaisten asioiden kanssa, jolloin aikaa ja tarmoa ei riitä isoihin uudistuksiin?
Rakenneuudistushanke on vielä alkutekijöissään, joten sitä ei kannata vielä ryhtyä vastustamaan. Ilmeisen yksimielisiä ollaan siitä, että ensin on päätettävä, mitä tavoitellaan, ja sen jälkeen sovittava keinot siihen pääsemiseksi. Hanketta kiirehtii mm. ikärakenteen muutos.
Niin, mitä tavoitellaan? Onko mahdollista löytää malli, joka sopisi yhtä hyvin pääkaupunkiseudulle saaristoon, Kainuuseen ja Lappiin. Eppäilykset pakkaa niin kuin entisellä saarnamiehellä.
Kun hankkii väljään puseron ja housut, voi koko suurentua ja supistua, kuten elämässä usein käy.
Hyvä vastaus!
Koko kirkon voisi pikkuhiljaa muuttaa maallikkopohjalle, jollaisena toimii esim. vapaa katolinen kirkko. Seremoniat maksettaisiin palvelumaksuina.
Älkää ihmeessä käyttäkö turhaan aikaa rakennepohdintoihin ajassa, jossa valtiovalta tulee takuulla järkeistämään kuntarakennetta heti, kun sote-alueet saadaan pystyyn. Onhan aivan selvää, että kuntiin yhä jäävillä verotuloilla nykyistä kuntarakennehimmeliä johtovirkoineen on mahdotonta pitää pitkään pystyssä. Nyt eduskuntavaalien alla ei tietenkään asiaa uskalleta ottaa vielä esille. Kun sitten kuntarakenne purkautuu, sillä on suoraan kirkkolakiin perustuen myös seurakuntarakennetta keventävä vaikutus.
Seurakunnan tulisi olla yhteisö eikä hallintoyksikkö. Jos hallinto ja talous olisi saatu siirrettyä rovastikuntapohjalle olisi monilta keinotekoisilta seurakuntaliitoksilta vältytty. Lieneekö utopiaa toivoa, että rakenneuudistus vielä mahdollistuisi.
Yhteisö pysyy yhdessä vain siten että yhteisö itse hoitaa yhteisön asioita .Yhteisö alkaa hajota heti, jos yhteisön ulkopuolinen taho alkaa hoitamaan yhteisöä. Moni pieni seurakunta toimii yhteisöllisesti, siihen asti kunnes iso seurakunta sen nielaisee.
Oli surullista, että Seurakuntayhtymä2015-malli kaatui tai kaadettiin. Se oli sekä teologisesti että käytännöllisesti erittäin hyvin perusteltu malli ja olisi ollut ratkaisu tilanteeseen, jossa pienet seurakunnat joutuvat pakkoliitetyiksi isompiin ilman oman seurakunnan säilymisen mahdollisuutta. Kappeliseurakuntamalli on kohtuullinen, mutta kuitenkin selvästi huonompi kuin tuo malli olisi ollut. Voihan määräenemmistösäädös taas kerran – tai silloinkin kerran!
Toivo hyvä – kaatui kaatui, mutta mitäänhän ei tapahdu Herran sallimatta. Onko tuolla päätöksellä ollut sitten joku tarkoitus ?
Vuotson kappelihankekin kaatui reipas kymmenen vuotta sitten, vaikka sen eteen tehtiin aina KKsta myöten kaikki voitava – KHn konsistorit mukaan lukien. Mutta sallimusta – sillä ei ollut sitä 🤔 ja nyt, kun pahat talouden ajat ovat koittaneet, kaikki meniki lopulta hyvin – uskon näin edelleen.
Moni itsenäinen pieni tai pienehkö seurakunta on iso – myös hengellinen – identiteettitekijä paikallisille. Seurakuntayhtymässä vallankäyttö pakenee hyvässä ja pahassa pois paikallisten ulottuvilta kun rahankäytöstä päätetään ”siellä jossakin”. Se taas lisää turhautumista ja vähentää osallistumista paikallistasolla. Eikö oikea ratkaisu olisi pikemminkin kirkollisen hallinnoinnin ja sitä koskevan valtavan raskaan säännöstön ja systeemien purkaminen? Olen seurannut lähietäisyydeltä erään seurakuntayhtymän yhden seurakunnan sinnikästä pyrkimystä liittää itseensä naapuriseurakunnat. Tuloksena on ollut itkua raivoa ja hammasten kiristystä naapureissa. Ja jos vielä ylempää kirkollis-yhteiskunnallisessa hierarkiassa tulee sellaista ohjeistusta mistä ei tosiaankaan tykätä, eroakirkosta.fi -palvelu saa liudan uusia käyttäjiä.
Marko, tiettyä säädöspohjaa ei voida purkaa, koska pitää olla juridisia henkilöitä toimijoina. Seurakunnat ovat myös työnantajia ja niin edelleen. Monet maalliset ja kirkolliset lait ohjaavat ja säätelevät toimintaa. Siten on järkevää, että seurakunnan muoto palvelisi sekä hengellistä elämää, identiteettiä että myös näitä juridisia tarpeita. Fiksusti hallinnoitu yhtymä kohtuullisen itsenäisine seurakuntineen on paljon parempi kuin yhden suuren seurakunnan malli alueineen tai kappeliseurakuntamalli.
Henkilökohtainen kohtaaminen yhteisen asian ympärillä luo yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyyttä ei pidetä yllä ilman henkilökohtaisia suhteita. Yhdessä tekeminen luo yhteisöllisyyden.
Kirkko toimii hallinnollisena ja taloudellisena yksikkönä, jonka esisijaisena tehtävänä on hoitaa lain määräämät tehtävät, ei yhteisöllisyyttä. Näiden kahden tavoitteen ilmeisestä ristiriidasta. johtuen toiminta ei aina ole tarkoituksenmukaista.