Kansankirkon piispainkokouksessa pari viikkoa sitten piispa Salomäki nosti yhteyden kysymyksen pöydällä , joka oli toivomus edetä herätysliikkeet huomioon ottaen ja avata teologinen keskustelu virkakysymyksestä , koska se jäi kesken 1980- luvulla .
Luterilaista kansankirkkoa ja laajemminkin on vaivannut sisällön avaaminen , kun katsotaan vanhurkauttamisopin olevan suoraan apostolien opetuksista nousevaa ja sitten toistetaan usein että evankeliumi puhtaasti saarnataan ja sakramentit oikein jaetaan ja piste . Luterilaisuuden hajaannus johtuu mielestäni juuri siitä että otsikoiden taakse voi kätkeä omaa ajattelua , miten itse kokee sen parhaaksi . Kuten Salomäki alkupuheessa totesi että ne jotka kokevat kuuluvansa Kristuksen ruumiiseen tulisi voida jaksa sakramentteja . Tämä lause kuullostaa enemmän kokemuskristillisyydeltä kuin raamatusta ja luterilasta opista nousevana opetuksena. Eihän peruste ole siinä miten joku kokee asiat kristinuskossa .
Mitä on puhdas evankeliumin julistus tai oikea oppi tai kirkon tuntomerkit , voiko niistä poimia jonkun ja unohtaa muut ?
Oikean opin ydin on lain ja evankeliumin erottaminen toisistaan ja nämä molemmat tulee kohdata ihmisen sydämen . Kaikki kaatuu jo siihen , jos ei lakia julisteta ja kehoiteta parannukseen tai ei evankeliumia julisteta syntiään katuville . Jos lain saarna ja kehoitus parannukseen puuttuu me käytännössä kiellämme syntisyytemme , lain tehtävä on avata meidän omatuntomme . Ulkoiset merkit toimivat ja vahvistavat sisäistä sydämen uskoa ja niiden merkitys avautuu meille pelastuksen välineinä .jossa Kristus on todellisena läsnä . Voisi kysyä missä on julistus synnistä , katumuksesta , lain saarna , kehoitukset parannukseen jne . Mitä armolla tekee ihminen jos ei sen tarvetta tuoda edes puheissa . Tuomiosunnuntaina asia realisoituu ikävällä tavalla ja jos muuta aiheesta sanota niin ainakin että kaikki pelastuu .
Voisi sanoa että piispakunta etsii ulkoisia vastauksia vaikka ongelmat ovat sisäisiä . Tunnustuskirjoja siterataan inhimmillisen sovun jatkeeksi tai jopa argumenttina pelkän otsikon mukaan ja sisällön saa sitten tulkita kukin oman mielensä mukaan . Ehkä toivomus sisältää ajatuksen ettei kansankirkko ajaudu vielä syvemmälle ja uskon että on piispoja että tämä nykyinen linja herättää epäoikeudenmukaisuutta myös ja omantunnon tuskia .
Kaikki opissa sisältäen armonvälineet ovat ensisijaisesti sisäisiä. sydämen asioita , joiden kautta Jumala kirkastaa meille pelastuksen Kristuksen tuntemisen kautta . Kristus oppi on tarkoitettu kohtaamaan meidän sydämen ja siihen kuuluu että Kristus on päänä ei profeettana tai alkuunpanijana ainoastaan vaan rakentajana ja uskon täyttäjänä , elämän antajana . Jos tahdotaan pitäytyä vain ulkonaisiin asioihin ja järjestykseen edes tuntematta esim. armonvälineiden merkitystä tai saati sitten kaikkea mitä kätkeytyy Kristuksen oppiin niin vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan . Kun ihminen etsii kompromisseja etsien vapautta niin se vie halvan armon tielle pois armon vapaudesta . Kirkollinen tekopyhyys , jossa korostetaan miten syntisiä ollaan ja voivotellaan maailman menoa , joka on vastuunpakoilua ja monesti halua pitäytyä omiin rakkaisiin synteihin .
Erikoista on aina vedota ettei mikään ole täydellistä kirkossa , jossa kuvastuu mihin katse on suunnattu ja se on pois uskonalkajasta ja täyttäjästä useimmiten . Me tiedostamme olevamme kaikki syntisiä mutta Jumalan edessä katseemme tulee olla häneen ja se tulisi määritellä kirkon , seurakuntien ja yksittäisten ihmisten suunnan .
Piispakunnan tulisi tarkastella oppia tunnustuskirjojen ja sanan kautta omaa kaitselmusta mihin ne velvoittavat ja miettiä Jumalan sanan merkitystä . Kansankirkon portinvartijat ovat avanneet ovet , idelogiselle vaikuttamiselle , poliittiselle vaikuttamiselle ja tuoneet kirkkoon Jumalan vastaisia asioita ja samalla määrätietoisesti määritelleet oikean ja väärän ja se on syrjivää kaitselmusta . itsekritiikki on poistanut olemassaolollaan . On vain monimuotoista kristillisyyttä , kaikki mukana pitäen ( paitsi jotkut ) , kaikki on vajaata eikä täällä ole täydellistä ihmisten kesken ja saarnat on korvasyyhyyn puettuja mielisteleviä juttuja jotka ovat aiheuttaneet kirkosta joukkokatoa .Kun ihminen astelee kirkkoon hän tulee omien syntiensä ja kipujen kanssa , mutta se ei johda parannuksen tielle jos se armo tuodaan väärin ja kaikkia syleileväksi anteeksiannoksi ilman vähäisintäkään katumusta . Jumalanpalveluskaavat ovat se oljenkorsi ollut monelle käydä kirkossa vaikka siihen ei ole liittynyt juuri saarnasta nousevaa yhtenäisyyttä .
Kristillisyydessä on ensimmäinen asia oman elämän suunnan tarkistaminen ja tässä kontekstissa se tarkoittaisi kriittistä tarkastelua omaa kirkkoa kohtaan oman vastuun kautta .
En ihmettele miksi luterilaisuus on hajaantunut kuten muissakin kirkoissa on tapahtunut ja se syy on etteivät ne opeta oikeaa oppia joille se on uskottu . Siksi luterilaisuudesta kuulee niitä virheellisiä kommentteja kun se todella on näyttäytynyt siltä mitä kommentit kertovat .
Jos piispakunta myöntyisi antamaan ehtoollislupia herätysliikkeille , olisko se lopullinen ratkaisu kiistaan?
Olisko se hyvä kuitenkin edelleen hyvä herätysliikkeille olla piispallisessa kaitselmuksessa ?
Onko Salomäen toive mahdotonta edes avata keskustelua teologisesti virkakysymyksestä , kun piispakunnan tiedämme aikaisemmat linjaukset ?
Eikö kysymys ole laajempi kuin vain Virkakysymys ?
Supistetaanko luterilaisuudessa usein luterilaista oppia kun ei avata tunnustuskirjojen lauseista sisällöllisesti ? Ei kai Augustinus tarkoittanut vain ulkoista elämää ilman sisäistä ?
Timo G. Tässä on vähän hankala lyhyesti selvittää isoja kokonaisuuksia. Pietismi tavataan jakaa esimerkiksi speneriläiseen, hallelaiseen ja radikaalipietismiin sekä reformoituun pietismiin. Lisäksi voidaan puhua parannuspietismistä, herrnhutilaisuudesta jne. Uuspietismiäkin on kahta lajia: esimerkiksi 1800-luvun ja meikäläinen ehkäpä 1910 alkaen muotoutunut.🙂
Speneriläinen pietismi opettaa kasteessa tapahtuvaa uudestisyntymistä. Koska lapsina kastetut kuitenkin yleensä lankeavat pois uskosta, myös kääntymystä tai parannusta pidetään uudestisyntymisenä. Suurin osa pietisteistä korostaa juuri sitä. Muroma taas oli uuspietisti, joka kiisti kasteessa tapahtuvan uudestisyntymisen nuoruutensa onnettoman teologianopetuksen vuoksi. Luterilaisen kirkon kasteteologia on ollut välillä aikamoista harhailua, mutta ei siitä sen enempää.
Franckelainen eli hallelainen pietismi edisti hyvin merkittävällä tavalla kansakoululaitoksen syntymistä. Itse asiassa myös Suomessa juuri pietismi on ollut merkittävällä tavalla edistämässä erilaisia hyviä asioita.
En jatka tätä debattia tämän enempää. Entisenä uuspietistinä mutta lukuisia pietistisiä postilloja tuon vaiheen jälkeen läpi kahlanneena olen sitä mieltä, että keinotekoisia vastakkainasetteluja ei kannattaisi jatkaa. Parannusta ja syntien anteeksisaamista on saarnattava kaikille kansoille edelleenkin.
Joo on hankalaa ja jos pitää jokainen sana selittää historian kautta ja jokainen suuntaus huomioida . Arkikielessä pietismi ei tarvitse satuttaa ketään kun sen kunniallisia kansalaisia on edelleen olemassa Suomessakin , kysymys on oppieroista ja jokainen tajuaa mitä pietistiset liikkeet korostaa ja miten ne yleisellä tasolla poikkea luterilaisuudesta . Pietismiä on varmaan ollut montaa sorttia mutta jääköön ne tutkijoille eikä vaikuta meidän arkeemme että jääköön tutkijoille , kaikki olivat radikaaleja uudistajia enemmän tai vähemmän ja muutos oli varmaan hyvä ja herättelevä . Yksi kärki minulla on kritiikissä että pietismi näkee edelleen luterilaisuuden mielestäni vääränä ja pahana ja arvostelee avoimesti luterilaisuutta Olen minäkin varmaan ollut jonkun tason pietisti aikaisemmin . No tämä oli tälläinen kirjoitteluhetki , ehkä saatii miettimistä puolin ja toisin . Se mitä jostain tulee mieleen ja vivahtaa pietismiltä aivoissa niin täytyy sitten monisanaisesti yrittää selittää muuten , tulee vaan pitkiä selityksiä , kun aikani kuluksi muutenkin venyy tekstit pitkiksi 😅
Minä näen pietismin olennaisimmiksi piirteiksi henkilökohtaisen uskonnonharjoituksen, perheiden kristillisen kasvatuksen ja maallikoiden epämuodollisten kokoontumisten korostamisen. Onko tämä kirkollisen ohjauksen piiristä irtautuminen ja laajeneminen sitä, mitä Timo Gummerus pitää luterilaisuudesta poikkeamisena? Lutheria itseään voi mielestäni pitää tällaisen ’käytännön pietismin’ mallina. Kirkollinen hallinnoiminen konventikkeliplakaatteineen kuuluu hänen jälkeensä tulleeseen puhdasoppisuuden aikaan ja valistusaatteeseen.
Lutherissa on selvästi sellaisia piirteitä, joita myöhempi pietismi korosti: henkilökohtainen usko, Raamatun lukeminen, kristillinen arki, perheen hengellinen vastuu ja kristittyjen keskinäinen opetus. Nämä asiat ovat sinönsä oikeita, mutta historiallisesti on liian suoraviivaista sanoa, että Luther olisi ollut pietisti tai että hänen mallinsa olisi sama kuin 1600–1700-lukujen pietismi.
Se mitä Timo ajaa tässä koko keskustelussa pietismistä takaa “luterilaisuudesta poikkeamisella” tarkoittaa sitä, että pietismi siirtää kristillisyyden painopistettä kirkon julkisesta, sakramentaalisesta ja virallisesta elämästä yksityiseen hurskauteen, pienryhmiin ja henkilökohtaiseen kokemukseen, näin käytännön hurskaudesta tehdään kirkollisen uskonelämän vaihtoehtoinen rakenne tai jopa uskon todellisuuden mittari.
”Näin käytännön hurskaudesta tehdään kirkollisen uskonelämän vaihtoehtoinen rakenne.” On väärin nähdä toisiaan tukevat asiat keskenään kilpailevina vaihtoehtoina.
Niin ei sillä väliä millä nimityksillä kristillisyyttä nimitetään ,keskeisin kritiikin aihe on uskon keskuksessa , että onko usko subjektiivisista vai objektiivista lahjaa . Srk elää monimuotoista elämää pienpiirien ja muiden toimintojen kautta .Ja tuosta kirkollisesta ohjauksesta jota Martti Pentti mainitsi saa helposti kuvan virkapappeudesta ja siinä oletettu jännite pietismin ja luterilaisuuden välillä ja se tietysti johtuu siitä nähdystä ja koetusta . Katson asiaa pienen luterilaisen kirkon sisältä asioita ja toiminta on kaikkea muuta kuin virkapappeutta ja kirkkollista ohjausta , kun Srk on pieni ja paimen yksi seurakuntalainen ja toiminnasta vastuu on laajasti levinnyt seurakuntalaisten harteille . Vaikka joskus kuulee että lhpk on pappiskeskeinen joka ei pidä paikkaansa , ainoa asia on messut joissa katsotaan se tehtävä papin työksi vaikka joskus Srk lauluryhmä voi toimia esilaulajina tai ehtoolisen vieton aikana ja joku pappi pyytää lukemaan kirkkovuoden tekstejä seurakuntalaisten , mutta ne ei ole oleellisia asioita kun messu mielletään jossa Kristus meitä palvelee . Ei papin ole tarkoitus imeä happea seurakunnasta vaan innostaa ruumista toimimaan yhdessä . Tänä on myös luonnollista kun seurakunnat on pieniä ja lähes kaikki tehdään yleisen pappeuden kautta ja on vain yksi palkattu ihminen seurakunnassa yleensä , ettei pappi voi edes olla kaikissa tilaisuuksissa kun on kotikäyntejä , ehtoolisen jakamisia muita papin tehtäviä . Ihmiset sitoutuu kun saavat itse olla päättämässä ja suunnitelemassa ja kaikkea tulee aina verhota vapaaehtoisuus josta halu palvella syntyy sisäisesti ei määräämällä . Nään luterilaisuuden kokonaisvaltaisena perheajatteluna johon kuuluu monelaista toimintaa vauvasta vaariin joka ei sulje pois mitään toimintaa eikä rajoita . Loppujen lopuksi Lutherin teksteistä ja opetuksista nousee myös ne opetukset joita pietismissä korostetaan vaikka siinä ei mielestäni ole se focus Kristus keskeisyydessä . Sen voi ymmärtää historian kautta miten oppi joka korostaa vapaata armoa ja täytettyä työtä että jos sitä ei eletä todeksi ja kokonaisvaltaisesti seurakunnallisessa kontekstissa niin on vaara että siihen jää vain muoto , mutta kaikessa kristillisyydessä on vaarat poiketa pois johonkin ojaan . Luterilaisuudessa on laiminlyöty esim . Vähäkatekismuksen opetuksia jotka on suunnattu suoraan perheenisille , joista kirjoitin ja lainasin pitkät tekstit ja varmaan myös monissa muissa kirkkokunnissa ja liikkeissä tätä on laiminlyöty . Olen tietyllä tavalla kääntänyt takin suhteessa luterilaisuuteen kun olen huomannut se ei ole sitä millätavalla se on näyttäytynyt ja mieletty . Ihmisellä on aina tarve tulla kohdatuksi ja nähdyksi ja se on toinen tärkeä taso seurakunnassa . Uskon vapauteen suuresti ja sen edellytys on tuntea totuus meistä itsestämme ja totuus Jumalasta ja sitten voimme olla samalla viivalla syntisinä armahdettuina eläen täytetystä työstä ja turvaten hönen armotekoihin ja siltä tasolta kohdata toisia joka on todellisen yhteyden lähtökohta . Ei kristikunnassa kukaan omista sitä kaikkea toimintaa ja yhteyttä vaan se on Jumalan Hengen työtä olipa seurakunta tai kirkko mikä tahansa . , mutta oppi ja käytännöt vaikuttaa seurakunnan elämään . Yksi iso asia kansankirkosta lähtemiseen on ollut vuosikymmeniä kohtaamisen puute ja vapaat suunnat on kasvattaneet tätä kautta mm. jäsenmääriä . Kristikunnassa ja sen traditiossa on paljon rikkauksia joihin olisi kaikkein hyvä tutustua että se on huono asenne että vain me olemme oikeassa , mutta ihmisellä tulisi koti missä voisi elää kokonaista kristityn elämää vauvasta vaariin ja kaikkien elämän vaiheiden yli .
”Joskus kuulee, että Lähetyshiippakunta on pappiskeskeinen. mikä ei pidä paikkaansa. Ainoa asia on messut, joissa tehtävä katsotaan papin työksi.” On kuitenkin niin, että Lähetyshiippakunta on syntynyt juuri virkakäsityksen vuoksi, sen takia, että messu nähdään pelkästään pappismiehen työnä. On hienoa, että käytännön seurakuntaelämä ei kuitenkaan näytä pyörivän tämän asian ympärillä.
Niin meidän kristillisyys lopulta punnitaan arjessa paljolti . Siitä on erilaisia käsityksiä ja usein sitä hengellistetään , vaikka se on ihan normaalia elämää lähimmäisiä rakastaen ja kulkien toisten rinnalla ja varmasti Jumala johdattaa meidän lähelle ihmisiä jotka tarvitsevat apua ja se ei ole olleenkaan lääkäri potilas suhde vaan rinnallakulkemista Jumalan armossa . Jumalan lapsessa heijastuu Jumalan läsnäolo vaikka sitä ei itse tiedosta , meidän elämämme saarnaa usein enemmän kuin meidän sanat . Äärimmilleen hengellistäminen arjessa voi siihen johtaa että laiminlyödään perhe ja viiletetään ”herran asioilla ” , itsevalitulla tiellä .
Martti Pentti ; kaikissa kirkoissa messu , liturgia , Jumalanpalvelus mielletään keskeisimmäksi ja se tarkoittaa monille sitä että siellä Kristus palvelee . Myös vapaissa suunnissa se on tärkein juhla , ainakin helluntailaisuudessa , vaikka se mielletään eri tavalla siellä . Sieltä Kristus lähettää meidän palvelemaan lähimmäisiä ja Jumalaa kuten papit sanoo ainakin meillä . Kysymys on miten sitä katsotaan sanan ja tradition mukaan . Ei alttaripalvelusta voi yhtään enempää suorittaa joku mies vaan tai nainen vaan kutsuttu paimen . Siitä tehtiin tasa- arvokysymys ja teologista keskustelua ei käyty juurikaan 80- luvulla , kuten piispa Salomäki sanoi piispainkokouksessa että se jäi kesken . Muistelen että piispoilla ei ollut teologia perusteita kun 4krt vievän kirkolliskoukseen asian ja tietysti ei ollut teologisia perusteita kun niitä ei löydy ja mitä enemmän tutkii vanha testamentillisista juurista lähtien niin sen selvempi asia on . Että mitä sitten Salomäen teologisen keskutelun kaipaus edes voisi olla ?
Gal. 3:28 on jae, joka tekee naisen ja miehen tasa-arvosta ’teologisen kysymyksen’ ja perusteen kirkon viran tasa-arvoiseen hoitoon. Vanhatestamentillisen uhripappeuden juuret kuuluvat idän kirkkoon. Protestantit ovat sanoutuneet niistä irti. Uustestamentillinen saarnavirka on eri asia.
Minun vaikea edes kuvitella että joku teologi kieltäisi tuon Gal.3:28 kuvaavan asiayhteydessä pelastusoppiin kuuluvana asiana eikä virkateologisena asiana . Ja vaikka kenties viime vuosisadoilla sitä kenties yritetty liittyvän myös virkateologiaan niin se ei kelpaa edes irrallisiksi argumentiksi ainakaan kahdesta syystä ; ensinnäkin Paavali ei puhu tuossa yhteydessä mitään viekateologiasta ja toiseksi se sotii kaikkea pappeutta vastaan mitä on raamatussa .
Vanhatestamentilliset juuret ?
Voit Martti ihan vapaasti repiä raamatustasi yhden lehden pois joka ei ole Jumalan ilmoitusta , etkä tee siinä syntiä . Se siellä välissä oleva valkoinen sivu jossa lukee uusi testamentti , sillä jo ennen maailman perustamista oli Jumalalla suunnitelma joka eteni juutalaisen kansan ja Aaronilaisen pappeuden kautta ja sitten Melkisedkin pappeuden kautta Kristus tuli ylimmäiseksi papiksi .
Silloin pappien tehtävänä oli toimittaa uhrit, pitää huolta pyhäköstä ja toimia välittäjänä Jumalan ja kansan välillä. Kristillinen pappeus nähdään tämän tehtävän täyttymyksenä ja jatkajana uuden liiton uhrissa (ehtoollisessa). Pappi on Kristuksen sijaisena mutta sen tulkinta vaihtelee eri kirkkokunnissa . Ei ole Jumalan suunnitelmassa yksi luku ja toinen luku vaan yhtenäinen .Kun pappeus muuttui ( jatkumona ) niin laki myös muuttui , mutta pappeus on yhtä loogista Jumalan suunnitelmaa . Hebrealaiskirje avaa tätä asiaa parhaiten ja jopa ilman sitä olisi vaikea edes hahmottaa Jumalan suunnitelmaa pappeudesta .
Tietyllä tavalla piispa Salomäen vetoomuksen teologisesta keskustelusta voi nähdä turhana ja hiukan ilkeästi sanottuna mielistelynä herätysliikkeitä kohden , kun ei 2000 vuotta vanha kristillinen traditio ja Jumalan ilmoitus muutu sillä että kirkkokansa ja kansankirkon piispat siitä keskustelevat . Yksinkertaisesti ei ole mitään naispappeutta tukevaa teologiaa , on vain irrallisia jakeita irroitettuna asiayhteyksistä ja yhteiskunnallista puhetta , vastapuolen leimaamista ja rakkauden ja tasa- arvon liimaamista väärällä tavalla joka ei istu Jumalan ilmoitukseen .
Vanhatestamentillisen pappeuden tehtävä oli uhrata temppelissä. Juuri Heprealaiskirje tähdentää, että Kristus on ylimmäisenä pappina antanut täydellisen ja lopullisen uhrin. 1. Piet. 2:9 määrittelee uustestamentillisen saarnaviran, joka kuuluu koko seurakunnalle: ”Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.” Seurakunta kokonaisuudessaan – ei ainoastaan sen paimen – on Kristuksen ruumis.
Tässä on mielestäni vaara sotkea Lutherin ja luterilaisuuden opetukset ja sen ajan ongelmat keskenään , ei Luther vastustanut monia asioita mitä pietismissä ilmeni vaan opillisesta juuresta oli ristiriita . Ja lopulta pietismi lainasi Lutherilta opetuksia , esimerkkinä pyhäkoulu työ joka mielettään pietismin aikaansaannokseksi on Lutherin opetuksista noussutta . Historia tahtoo kuvata kuivana kirkkollisuutena luterilaisuuden ja pietismin henkilökohtaisena hurskauden ja omakohtaisen uskon harjoittamisena ja tästä kun katse kääntyy suomen luterilaisuuteen kansankirkkollisessa kontekstissa niin johtopäätösten kanssa joutuu helposti metsään . Pohjimiltaan on kysymys opista ei siitä millasta elämää sen piirissä on syntynyt . Jokaisen kirkon alla voi syntyä mitä vaan .Kysymys on väärinymmäretystä luterilaisuudesta . voisi kysyä hyväksyykö ordodoksi sitä että ordodoksisuus kuvataan kirillin kirkkona ?
Jos kutsuttuaan ortodoksisuutta ”Kirillin kirkoksi” sekoitetaan koko maailmanlaajuinen uskonkappale ja kirkkokunta yhteen tiettyyn henkilöön ja paikalliskirkkoon. Ortodoksisen käsityksen mukaan kirkko kuuluu Kristukselle, ei kenenkään maanpäällisen johtajan henkilökultille tai nimelle.
Niimpä ja kuvasin vaan sitä epäoikeudenmukaisuutta joka näissä asioissa ilmenee , kun tiedän ettei suurin osa ordodokseista kannata Kirillin yhteyttä Venäjän valtiollisiin toimiin . Ei voi siis pyyhkiä pois sitä traditiota ja oppia pois joku joukosta tai jotkut eksyvät .
Martti Pentti. Galatalaiskirje 3 27-28 on nimen omaan pelastusopillinen jae. Yksi luterilaisen raamatuntulkinnan kulmakiviä on, että kiistakysymykset ratkaistaan nimenomaan asianomaista kysymystä käsittelevien raamatunkohtien perusteella eikä mistä tahansa raamatunkohdasta kehitellyn analogian perusteella. (Klassinen esimerkki: luterilaisen ja zwingliläisen/kalvinistisen ehtoollisopin selvittely). Kun
ensin naispappeudelle ja sitten samaa sukupuolta olevien parien siunaamiselle/vihkimiselle on haluttu löytää tai oikeastaan keksiä perusteluja, tuolle jakeelle on tietoisesti kehitelty uustulkintoja ja -sovelluksia irrottamalla se tekstiyhteydestään. Yhteinen pelastus EI lähtökohtaisesti edellytä sukupuolineutraaliutta kirkon virassa eikä avioliitossa. Varsinkaan siksi, että niitä käsittelevät raamatunkohdat ovat aivan riittävän selviä.
Oikea tie olisi (ollut) diakonaattiin kuuluvan naisteologin viran kehittäminen, mitä mm. Seppo A. Teinonen ajoi asiallisesti ja rauhallisesti argumentoiden.
Olen samaa mieltä ja lehtorin virka ajettiin käytännössä alas kokonaan kun naispappeutta ajettiin voimakkaasti . Jotkut ovat lehtorin virkaa nimittäneet papin korvikkeeksi ja varmaan yhteiskunnallisten paineiden vuoksi on kirkot sitä täsmentäneet kuten katolinen kirkko , paitsi luterilaisuudessa naispappeus on jyrännyt sen . En tunne lehtorin viran raamatullisia perusteita mutta hyvin löytää ainakin Paavalin opetuksista vanhemmista leskistä opetusta jotka tulisi olla seurakunnissa ensisijaisia nuorten naisten opettajia monilla naiseuteen ja aviolliseen elämään liittyen. Ja tietysti esimerkkejä on raamatussa paljon naisten palvelutehtävistä
Joskus on kuullut että Paavalin aikakin oli aikaan sidottua vaikkapa liittyen todistajuuteen liittyen kun naiset olivat ensimmäisiä ylösnousemuksen todistajia ja sitten ne eivät olleet ylösnousemuksen todistajien listassa ( kor. 1) vaan vain miehiä . Ja totta että se voidaan nähdä aikaan ja sen ajan tapaan kuuluvaksi , mutta siinä on mielestäni Jumalallinen logiikka takana joka liittyy apostolisuuteen jonka kautta asetettiin seurakunnan paimeneksi vain miehiä ja niitäkin tiettyjen vaatimusten mukaan . Siis on vain promile miehiä jotka toimittavat papin virkaa ja ulkopuolella on siis miehiä ja naisia suurin enemmistö , se valtaväestö eli tasa- arvo periaate on tässäkin huono mittatikku . Ja Jumala valitsi apostoleiksi vain miehiä
Lehtorin virka? Sellaista kirkon historia ei tunne. Jos haluaa selvittää pappeuden, diakonin, diakonissan teologisia perusteita kannattaa tutkia varhaiskirkon teologisia lähteitä. Näistä lähteistä löytyy kattava ja monipuoliset perusteet.
”Jumala valitsi apostoleiksi vain miehiä.” Tämän logiikan mukaan apostolien tulisi olla myös juutalaisia, koska Jeesus kutsui vain siihen kansaan kuuluvia.
Jeesus kutsumat apostolit olivat todellakin juutalaisia, mutta ei määritellyt – eikä paavalikaan – että heidän seuraajiensa tulisi olla juutalaisia. Sellaista vaatimusta ei ole kirjattu Raaamttuun. Kristinuskohan levisi aluksi juutalaisena ”lahkona”.
Lehtorin virkaa ei Raamattu tunne mutta ei taida tuntea suntionkaan virkaa. Taitaapa kirkkoherrakin olla nimityksenä Raamatusta löytymätön. Enkä tiedä, onko nuorosotyönohjaajan, perhe- ja avioliittoneuvojan tai seurakuntasihteerin virkaa Raamatussa määritelty.
Ja miten on kanttorin viran laita? Vanhassa Testamentisissa senkaltainen löytyy mutta Jeesus tai Paavali ei tainnut kanttorin virasta mitään säätää?
Paavali kuitenkin antoi ohjeita seurakunnan vanhimpien ja kaitsijan tehtävään kelpuutettavalle.
Jukka, lehtorin virkaa Raamattu eikä kirkon historia tunne. Tällä tarkoitin nimenomaan sitä, että lehtorin virkaan sisällytettiin nimenomaan pastoraalisia tehtäviä, jotka kuuluvat pappisvirkaan. Tälläistä rakennetta kirkon traditio ei tunne.
Martti Pentti sotket yleisen pappeuden , kuninkaallinen papiston ja paimenenvirsn keskenään ne kuuluvat yhteen ja tukevat toisiaan mutta Jumala on määritellyt niille eri tehtävät . Paimen ei ole ylempi arvoinen vaan valittu tehtävään Luterilaisuus määrittelee sen sanan ja sakramenttien viraksi ja koskee lähinnä messua . Apostolien kautta meille annettiin uusi testamentillinen seurakuntaoppi ja ninkuin alkuseurakunta pysyi apostolien opetuksissa niin meidänkin tulee koska se on suoraan Jumalalta saatua
”Jumala on määritellyt niille eri tehtävät.” Missähän nämä määrittelyt on ilmoitettu?
En jaksa kaivaa kaikkia , mutta jos tämä apostolin varma sana riittäisi :
Tämä sana on varma: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, haluaa jaloa työtä. Kaitsijan tulee olla nuhteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, säädyllinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan.”– 1. Timoteuskirje 3:1–2
Kaitsija, kreikaksi επισκοπος, on sanana suvultaan maskuliini. Niinpä sen määritteet saavat saman suvun. Kielioppi ei ole teologiaa.
Toki kielioppi on myös teologiaa. Jumalan kieliopissa sana on itse asia.
Jumalan sanan on tarkoitus elää keskellämme. Se ei saa jäädä vain kirjaimiksi. Jumalan Sana tuli lihaksi, ihmiseksi.
Jumalan sanan ei ole ainoastaan tarkoitus elää keskellämme, vaan Jumalan sana on luonnostaan elävä, koska sana on itse asia. Pyhän Hengen puhumisen muodossa ja tavassa ei itse sanojen ja asioiden välillä ole eroa, vaan kyseessä on sama Jumalan todellisuus. Mikäli sana jää vain kirjaimeksi, kuten se näyttää jäävän tieteellisessä raamatuntutkimuksessa, kyseessä on eri kielioppi.
”Sana jää vain kirjaimeksi kuten se näyttää jäävän tieteellisessä raamatuntutkimuksessa.” Jos Raamatun sana todella herää henkiin, se tapahtuu juuri sitä tutkittaessa. Raamatuntutkimuksen kaihtaminen perustuu mielestäni toiveeseen tuudittautua perinteisten tulkintojen rauhaan ja väistää sitä, mitä kirjoituksissa todella sanotaan ja tarkoitetaan.
Ortodoksi kirkossa akateemisen teologian tulokset arvioidaan aina kirkollisessa mielessä piispainkokouksissa ennen niiden soveltamista kirkon
elämään.
Lähtökohtaisestihan Raamattua tutkitaan historiallisena dokumenttina ja kirjallisuutena samoilla kriittisillä menetelmillä kuin mitä tahansa muutakin antiikin ajan tekstiä, niin siksi se ei menetelmiensä vuoksi pysty tavoittamaan itse asiaa, joka sana on. Eksegetiikassa ymmärretään Raamattu kieliopillisesti pelkkinä sanoina. Mutta, vaikka puhuttaisiin kieliopillisesti oikein puhuttaisiin kuitenkin teologisesti – merkityksen suhteen valheita, kuten Wille Riekkinen: ”Jeesus ei pitänyt itseään Jumalana.” Nimittäin, kun Raamattu ei sitä suoraan kerro sanasta sanaan – ”Minä olen Jumala.”
”Eksegetiikassa ymmärretään Raamattu kieliopillisesti pelkkinä sanoina.” Tämä tuskin pitää paikkansa. Mainitsit itsekin, Kosti Vasumäki, että Raamatun kirjoja tutkitaan historiallisina dokumentteina. Se tarkoittaa, että ’pelkkiä sanoja’ tutkitaan historiallista taustaansa vasten; haetaan selvyyttä kuvattujen tapahtumien piirteistä sekä toisaalta siitä, milloin, millaisessa tilanteessa ja keille tapahtumista on tahdottu kertoa kirjallisessa muodossa.
Olen samalla linjalla Martin kanssa että eksetiikkaa ja moni muu teologinen tutkimus pyrkii avaamaan sitä Jumalan tahtoa ja elämää sen ajan kontekstissa missä se on ilmoitettu .Päällimäinen ajatus on pyrkiä oppia tuntemaan Jumalan ilmoitus ( puhe ) meille ja kaikille . Jos ei ole teologista tutkimusta niin me luonnostaan vedämme johtopäätöksiä oman kultuurin ja ajan mukaan eli tarvitaan monenlaisista tutkimusta sen ajan ihmisistä ,tavoista ja yhteiskunnan käytännöistä . Ja vedämme monesti vääriä johtopäätöksiä , lain kohdalla suhteessa syntiin tätä tapahtuu paljon Teologeja siis tarvitaan opetustyön lisäksi tutkimuksia tekemään eri teologian aloilla jotka ovat työkalu oppia ymmärtään raamattua paremmin .
Kysymys ei ole lähtökohtaisesti siitä, etteikö Raamattua voitasi tutkia tieteellisesti historiallisena dokumenttina, vaan tutkimus lähtee oletusarvoisesti siitä, että Jumalan sana asiana ei itsessään ole varsinainen tutkimuskohde. Kysymykset Jumalan olemassaolosta eivät kuulu historiantutkimuksen piiriin. Siksi Raamatun kriittinen tutkimus ei myöskään tavoita Raamatun varsinaista tarkoitusta, vaan ohittaa teologisesti sen merkityksen – kuten Riekkinen: ”Jeesus ei pitänyt itseään Jumalana.”
Tietääkseni modernin raamattukritiikin tärkeimmät juuret liittyvät siihen, että Raamatun tekstejä ja säilyneitä käsikirjoituksia alettiin lukea mahdollisimman tarkasti pyrkien eroon uskonnollisista lukutavoista. Teksteistä yritetään tehdä tarkkoja havaintoja, ja havaintojen pohjalta niitä pyritään tietysti selittämään. Tämä on edelleen eksegetiikan ja historiallis-kriittisen metodin ytimessä. Historian lähteitä yriteään tutkia ja analysoida mahdollisimman kattavasti, ja niiden pohjalta luodaan sitten teorioita.
Kriittisen tutkimuksen mukaan mm. hepreankielisessä tekstissä Jumalaan viitataan sanoilla, jotka ovatkin alun perin viitanneet eri jumaluuksiin. Tämän vuoksi päädytään erilaiseen tulokseen kuin suomenkielisessä Raamatussa, jossa nimityksillä Herra, Jumala, Korkein tai Herra Sebaot tarkoitetaan samaa Jumalaa. Mielenkiintoinen hypoteesi Jumalasta kriittisen tutkimuksen mukaan.
Mooseksen lain mukaan israelilaiset saivat palvoa ainoastaan Jahvea. Näin ymmärrettynä Israelin uskonto erosi jo varhain muiden kansojen uskonnoista, joissa palveltiin useita jumalia. Kriittisen tutkimuksen mukaan tästä ei kuulemma ole mitään todisteita. Aabrahamia, Moosesta, autiomaavaellusta ja Siinailla tapahtunutta lain saamista pidetään tutkimuksessa yleisesti myöhemmin sepitettynä fiktiona.
Edellinen osaltaan todistaa vain sen; vaikka kriittinen tutkimus on kieliopillisesti pätevää, asian ollessa suurempi kuin mitä kieliopillisilla säännöillä voidaan käsittää tutkimuksen tuloksetkin näyttävät olevan sen mukaisia.
”Aabrahamia, Moosesta, autiomaavaellusta ja Siinailla tapahtunutta lain saamista pidetään tutkimuksessa yleisesti myöhemmin sepitettynä fiktiona.” Lienee valistusajan tuoma ajatuksen vamma, että ’sepitetty fiktio’ ymmärretään valheeksi. Ihmiskunta on tuhansia vuosia muotoillut myyttejä, jotka on opetettu sukupolvelta toiselle välittämään syvällisiä totuuksia. Raamatun arvo historiallisena dokumenttina ei tarkoita, että se kertoisi kirjaimellisen tarkasti vain todella tapahtuneista asioista. Se ei ole siinä mielessä dokumentti. Raamattu kertoo, miten ihmiset ovat eri aikoina ymmärtäneet Jumalan, uskonnon ja uskon. Kun pidämme sitä Pyhänä Kirjana, uskomme, että Jumalan Henki on vaikuttanut kirjoitusten syntyyn ja kokoamiseen niin, että Raamatun myytitkin kertovat jotain korvaamattoman totta.
Tärkein pointti on että tieteellistä tutkimusta eli historiallista analyysiä ja uskonnollista totuutta ei aseteta vastakkain . Kun tieteen pitäisi olla objektiivista , niin kuitenkin kristillisen tutkimuksen lähtökohta on että meillä on totuus varmasti siitä että Jumalan sana on Jumalan ilmoitusta ja teologinen tutkimus pyrkii etsimään kontekstia ja sen ajan olosuhteita että teksti tulisi ymmärrettäväksi meillekin . 100% objektiivisuutta ei ole koskaan tosin ole . Mutta tämä on kaukana esim. evoluutio ja maailman synnyn tutkimuksesta tieteen keinoin joissa tutkimuksia pyritään peilaamaan nykyiseen olemassa olevaan hyväksyttyyn teoriaan . Tietysti ns liberaaliteologisilla uusilla näkemyksillä on mahdoton tehtävä , kun pyrkivät lopulta kyseenalaistamaan esim. Jeesuksen Jumaluuden ja on myös selvästi subjektiivisia pyrkimyksiä . Ihan puhtaasti tieteellinen tutkimus tukee paljon monella alalla raamatussa esiintyviä asioita ja henkilöitä , vaikka se itsessään ei synnytä uskoa
Näyttää tuo ”fiktiovamma” siirtyneen sitten myös kirjaan ”Jumalan synty – kätketty historia” ollen ”provokatiivinen ja markkinahakuinen vedätys”, Kari Latvuksen mukaan.
Kirjassa käsitellään Israelin uskonnonhistoriaa. Kirjan väitteen mukaan voidaan ”kohtuulliseen varmasti hahmottaa” kuningasajan monijumalainen uskonto. Tekstissä viitataan Vanhan Testamentin tuon ajan runollisiin teksteihin, josta löydetään kaikuja tuon ajan uskonnollisuudesta ja ”jumalten neuvostosta.”
Tosin ainut varsinainen teksti, johon tässä yhteydessä viitataan on (Psalmi 82) ja sen alku: ”Jumala astuu esiin jumalien kokouksessa.” Tätä ei kuitenkaan selitetä, vaan – Jumala jumalien kokouksessa – ymmärrettäneen niin, että jumalia on monta mutta ei kerrota, että – Jumala on tuomari jumalien keskellä.
Psalmissa 82 puhutaan myös Jumalan pojista: ”Jumala seisoo jumalien kokouksessa, hän on tuomari jumalien keskellä… Minä sanon: Te olette jumalia ja kaikki tyynni Korkeimman poikia; kuitenkin te kuolette, niin kuin ihmiset kuolevat, ja kaadutte niin kuin kuka ruhtinas tahansa.”(Ps. 82:1, 6–7).
Edelliseen viitaten Jeesus kysyy juutalaisilta: ”Eikö teidän laissanne ole kirjoitettuna: ’Minä sanoin: te olette jumalia’? Jos hän sanoo jumaliksi niitä, joille Jumalan sana tuli – ja Raamattu ei voi raueta tyhjiin – niin kuinka te sanotte sille, jonka Isä on pyhittänyt ja lähettänyt maailmaan: ’Sinä pilkkaat Jumalaa’, sentähden että minä sanoin: ’Minä olen Jumalan Poika’?” (Joh. 10:34-36).
Riekkisen väite: ”Jeesus ei pitänyt itseään Jumalana,” asettuu hieman outoon valoon edellisen kohdan huomioon ottaen, mutta Jumalan synty – kirja jatkaa myös Riekkisen linjalla. ”Sepitetty syntymä – Kaksi ristiriitaista syntymäkertomusta,” kriittisen tutkimuksen mukaan, joka tosin eroaa Raamatun kielenkäytöstä, että sana on samalla myös asia.
Yleisestä pappeudesta on paljon esimerkkejä raamatusta ja käytännössä se sulkee pois messun toimittamisen . Esim. Naistenpiirissä tai naistenpäivillä ei olisi ollenkaan opetusta kun siellä ei yleensä ole miehiä 🤣
”Yleisestä pappeudesta on paljon esimerkkejä Raamatussa ja käytännössä se sulkee pois messun toimittamisen.” Messun toimittamisesta taas ei Raamatussa mainita sanaakaan. Onko Herran aterian vietostakaan tämän tarkempaa kuvausta: ”Kodeissaan he yhdessä mursivat leipää ja aterioivat riemullisin ja vilpittömin mielin”? Paavali määrittelee kelvottoman Herran aterian vieton näin: ”Teidän kokoontumisenne eivät ole oikeaa Herran aterian viettämistä, koska jokainen syö omia ruokiaan, niin että toinen on nälissään ja toinen juovuksissa.” Siinä ei ole mainintaa siitä, kuka siunaa tai jakaa leivän ja viinin.
Raamatun tekstejä nimeomaan luettiin messussa. Ne elivät siellä. Raamatussa on toki kuvauksia itse messuista. Alkukirkossa kristityt osallistuivat synagoga jumalanpalvelukseen, ja suorittivat uhreja. Apostolaatti ja sen jatkuminen ovat selviöitä, ei niitä tarvinnut sanoittaa.
’Messu’ tulee latinankielisen jumalanpalveluksen lopussa olevan lähettämisen sanoista: ’ite, missa est!’ Toivotus ei ole alkuseurakunnan ajoilta. Liturgiset kaavat syntyivät vasta keskiajalla.
Martti Pentti, olet oikeassa kun puhut roomalais-katolisesta paavin johtamasta kirkosta. Eihän ko. ”kirkkoa” ollut edes olemassa ennen 1054. Minä en puhu heistä.
”Raamatussa on toki kuvauksia itse messuista.” Raamatussa mainituista seurakunnan kokoontumisista voisi kai pikemminkin käyttää nimitystä ’liturgia’. Sanaa käytetään paljon Uudessa testamentissa.
Juuri näin, kirkon kielessä pyhä liturgia.
Mies on vaimon pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää; hän on seurakunnan, oman ruumiinsa, pelastaja.”– Efesolaiskirje 5:23
Linja on hyvin yhtenäinen aina luomisjärjestyksestä lähtien ja monet kohdat puhuvat samaa kieltä
”Jumala valitsi apostoleiksi vain miehiä.” Tämän logiikan mukaan apostolien tulisi olla myös juutalaisia, koska Jeesus kutsui vain siihen kansaan kuuluvia.”
Martti Pentin toteamus on oikein, kaikki apostolit olivat juutalalaisia.