Postiluutikkoomme tipahti joku aika sitten Kutsu kirkkoon viettämään lapsemme kymmenvuotissynttäreitä. Varmaan Kutsu meni jokaiseen Kirkkonummen seurakunnan jäsenen kotiin, jossa joku perheeläinen täyttää tänä vuonna kymmenen vuotta. Tietty halusimme mennä synttäreille 🙂 Luvassa oli kivaa ohjelmaa, herkkuja ja lahja synttärisankarille. Tilaisuus oli oikein mukava, iloinen ja rento, nautimme siitä kovasti. Paikalla oli väkeä aika runsaasti.
Taas jälleen kerran havahduin kirkon tilaisuudessa sellaiseen tosi ihanalta tuntuvaan asiaan ja ilmiöön kohdallani, että minun oli niin helppoa, mukavaa ja vapaata olla siellä. En tiedä, olenko koskaan pystynyt avaamaan Rauhanyhdistyksen ovea samanlaisissa tunnelmissa. Luulenpa että en.
Ei ahdistusta, ei syyllisyyttä, ei huonoutta, ei kontrollointia, ei kyttäämistä, ei kahleita.
Kiitos tilaisuuden järjestäjille <3
Apostoli Johannes toteaa 1. kirjeensä kolmannessa luvussa seuraavasti;
6. Kukaan, joka Hänessä pysyy, ei harjoita syntiä; kukaan, joka harjoittaa syntiä, ei ole Häntä nähnyt eikä Häntä tuntenut.
7. Lapsukaiset, älköön kukaan teitä eksyttäkö. Joka vanhurskautta harjoittaa, on vanhurskas niin kuin Hän on vanhurskas.
8. Joka syntiä harjoittaa, on perkeleestä, sillä perkele harjoittaa syntiä alusta asti. Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, jotta tekisi tyhjäksi perkeleen teot.
9. Ei yksikään Jumalasta syntynyt harjoita syntiä, koska Jumalan siemen (Kristus) pysyy hänessä, eikä hän voi syntiä harjoittaa, koska on Jumalasta syntynyt.
10. Siitä käyvät ilmi Jumalan lapset ja perkeleen lapset. Kukaan, joka ei harjoita vanhurskautta, ei ole Jumalasta, eikä se, joka ei rakasta veljeänsä. (1.Joh. 3:6-10, Aapeli Saarisalon käännös)
Verbi ”tehdä syntiä” on kr. alkutekstissä ylläolevissa jakeissa jatkuvaa tekemistä tarkoittavassa preesens-muodossa ja siksi se on käännetty sanalla ”harjoittaa”. Muutoin jakeen 9 ”Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä (vrt. KR 1992)” olisi täysin absurdi, koska kaikki ihmiset, Jumalasta syntyneet ja syntymättömät, tekevät syntiä. Synnittömiä ihmisiä ei maan päällä ole. Synnin tekeminen (1:8) ja synnissä eläminen ovat eri asioita. Johannes tekee eron näiden asioiden välillä ja sanoo Jumalasta syntyneillä jälkimmäisen olevan pitemmän päälle mahdotonta, jos haluaa pysyä Hänessä.
Tämä on siis Raamatun opetus asiasta ja meille taas jää mietittäväksi mikä on syntiä ja siinä elämistä. Ei myöskään se, joka ei rakasta veljeänsä/sisartansa ole Jumalasta, jae 10.
Niinkutsutun ”tasa-arvoisen avioliitolain” teologinen voimavaikutus on siinä, että silloin kirkko siunaisi sellaista, mikä Raamatun (vrt. yllä) mukaan veisi ihmistä poispäin Jumalan yhteydestä ja siten kirkko toimisi omaa olemassaoloaan vastaan.
Jeesus sanookin, että mikään sellainen talo, joka nousee itseään vastaan, ei voi pysyä pystyssä. Jos kirkko ”ajaa tähän taitavasti asetettuun miinaan”, sen vaikutukset ovat arvaamattomat.
Kristuksen seurakunta kyllä silti pysyy pystyssä aina hänen paluuseensa asti.
Ymmärrän Harri Ahdesmäen pointin. Ainakin luulen ymmärtäväni.
Kyse on tietysti lopulta siitä, että meillä on taipumus olla armollisempia itseämme kohtaan asioissa, joiden suhteen meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin kompromissien tekeminen (esim. Paavalin 1 Kor 6:9-10 esittämässä kohdassa puhutaan homosuhteiden ohella yhtä tuomitsevasti ahneudesta, varastamisesta ja juopottelusta).
Mihin Harri vetäisi rajan näissä asioissa? Onko ahneus vielä kristillisyyden rajoissa, jos se jää muilta huomaamatta (siis ahne ei ole ns. ”tullut kaapista ulos”)? Entä saako olla varas, jos ei paljastu..? Tai kaappijuoppo..? Entä Hengen hedelmä (Gal 5:22-23)?
Kuinka homouden harjoittaminen poikkeaa tästä, vaikka pidämmekin yhden miehen ja yhden naisen välistä avioliittoa Jumalan asettamana ja Kristuksen vahvistamana instituutiona emmekä toivoisi homosuhteita kutsuttavan avioliitoksi..?
Saako siis olla homo, jos ”pysyy kaapissa”..? Jos ei saa olla, pitääkö kieltää oma identiteettinsä, josta ei voi tehdä edes parannusta..? Jos saa olla avoimesti homo, millaisessa parisuhteessa saa elää..? Voiko kirkolla olla se ”kolmas tie”, jos emme halua ajaa kirkosta ulos kaikkia erilaisia syntisiä..?
Jos kristityllä ei saa olla mitään em. ”lihan tekoja”, niin millä perusteella Harri aikoo viimeisellä tuomiolla pärjätä..? Omalla pyhityksellä vai Jeesukselta saadulla lahjavanhurskaudella..?
Molemmilla ei pärjää, vain toisella pääsee perille.
Ei ole muuta mahdollisuutta minullakaan kuin Kristuksen lahjavanhurskaus. Toisaalta Heprealaiskirjeessä kyllä todetaan, että ”ilman pyhitystä ei kukaan ole näkevä Herraa.” Koko ajan tietysti kompastellaan, mutta jotain yritystä pitäisi ainakin olla.
Apostoli Johannes kirjoittaa tähän liittyen, että;
Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä./ 1.Joh. 1
Synnin voi tunnustaa, kun sen tunnistaa.
Miksi kirkko ”opettaa”. Ylhäältä alas suuntautuva paremmin tietäminen pitää aikuisia ikuisina opetusLAPSINA, jotka eivät osaa/saa itse tietää, mitä tarvitsevat. Uskonto on tarkoitettu elettäväksi. Uskontotoimistoksi alentuminen tuhoaa kirkon.
”Uskonto on tarkoitettu elettäväksi.” Kristinusko on tarkoitettu elettäväksi Raamatun viitoittamien elämänarvojen mukaisesti. Muissa uskonnoissa on omat tienviittansa.
Kirkon tulisi mitä pikimmin luopua vihkioikeudesta (vihkivelvollisuudesta).
Kun sukupuolineutraali aviolittolaki on saatettu ”demokraattisesti” voimaan, kirkon ei tule osoittaa hovikelpoisuutta siunaamalla ”aviolittoja”, jotka perustuvat sosiaaliselle tasa-arvolle eikä evoluutiobiologiselle luonnon perustalle.
Sukupuolineutraali avioliitto ja perinteinen, miehen ja naisen avioliitto eivät ole eivätkä voi olla identtisiä. Ongelman ratkaisu ei voi olla eduskunnan enemmistön päätös nimittää erilaisuus samanlaisuudeksi.
Avioliitto on ”pyhä sääty”. Roomalaisessa oikeudessa (joka on eurooppalaisen lainsäädännön peruspilari) sanotaan:
Nuptiae autem sive matrimonium est viri et mulieris coniunctio, individuam consuetudinem vitae continens. (Corpus Iuris Civilis, Institutionen 1,9,1).
Siis avioliitto on miehen ja naisen sitoutuminen jakamattomaan elämänyhteyteen. Sana ”avioliitto” on latinaksi: matrimonium, englanniksi: ”matrimony”. Sana muodostuu kahdesta aviosäädyn tärkeimmästä asiasta: ”mater”, äiti, ja ”munus”, tehtävä. Avioliitto ilmaisee oman tarkoituksensa, joka on ”äitiys”, lasten synnyttäminen. Sitä varten mies ja nainen avioituessaan solmivat jakamattoman elämänyhteyden.
”Kompromissi” voisi olla se, että ”avioliitto” sana säilytetään miehen ja naisen välisessä liitossa, jonka tarkoituksena on lisääntyminen, kuten Euroopan muinainen yhteisen kielen, latinan ”matrimonium” edellyttää. Sen sijaan sukupuolineutraalista liitosta olisi käytettävä jotain muuta sanaa, kuten vaikkapa ”valioliitto”. Nimittäin Rooman valtakunnassa, jossa ”avioliitto” oli tarkoitettu miehelle ja naiselle suvun jatkamisen rahvaanomaiseksi liitoksi, homo- ja lesbosuhteet olivat eräänlaisia eliitin korkeampi tasoisia ”(valio)liittoja”.
Suomalainen nimi avio tule joko sanasta avoin tai avittaa, sanasisältö ei millään tavoin viittaa sukupuoleen
tai lapsentekoon tai saamiseen.
Olen Lutherin kirjoituksista ollut ymmärtävinäni, ettei avioliittoon vihkiminen ole ollut kirkon tehtävä alun alkaenkaan, vaan se on ollut yhteiskunnan tehtävä. Näin jotenkin Isossa Katekismuksessa sanotaan.
Onko nyt sitten niin, että sellainen asia repii kirkkoa, joka ei oikeastaan kirkon piiriin kuulukaan?
Oikeastaan tämä asia ei vielä revi kirkkoa vaan yhteiskuntaa. Kirkkoa se repii sitten, jos laki astuu voimaan, koska kirkolla on tämä vihkioikeus, jonka säilyttämisestä nyt keskustellaan. Ja hyvä, että keskustellaan. On hyvä miettiä päätöksiä silloin kun se ”ei ole vielä housuissa”.
Kunhan tässä asiassa on kirkon opin ymmärtämisessä päästy eteenpäin, on mahdollista , että uusi haaste on jo odottamassa. Lehdessä näkyi olevan otsikko, että Janneja syntyy maassamme vähemmän kuin Mohammedeja ja Fatimoita. Jos tähän ei voi olla tyytyväinen, on katse taas käännettävä Lutheriin. Hänhän piti Aabrahamia esimerkillisenä kristittynä. Hänellähän oli kaksi vaimoa. Raamatun kirjeessä edelleen todetaan, että Piispan ja Diakonin tulee olla yhden vaimon mies. Kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen Frankkilaisten Kreistag antoi luvan jokaisen miehen avioitua kahden naisen kanssa. Onko polygamia vastaus alati alenevaan miesten hedelmällisyyteen. Onko tässä mahdollisesti tuleva kirkon haaste, että Janneja syntyisi tulevaisuudessa enemmän. Mielenkiintoista on nähdä, millaista keskustelua tulevat haasteet tuovat.
Kiitos kaikille runsaista kommenteista tässä asiassa. Totean vielä selventävästi omana kantanani, että olen ehdottomasti nykyisen kirkon avioliitto-opetuksen kannalla: se on yhden miehen ja naisen välinen liitto, joka on Jumalan asettama ja Kristuksen vahvistama.
Kun nyt kuitenkin näyttää siltä, että saan tämän näkemykseni kanssa pataan ns. tasa-arvoisen avioliittonäkemyksen kannattajilta eikä minulla ole minkään valtakunnan oikeutta tuomita niitä kristiveljiäni ja -sisariani, jotka teologisista perusteistaan ajattelevat toisin kuin minä, niin kysyn rakentavaa tietä eteenpäin asiassa, joka jo nyt jakaa kirkkoamme.
Olisiko siis kohtuullista, että minä ja tavallani avioliitosta opettavat saisimme edelleen jatkaa kirkon paimenvirassa pelkäämättä tulevamme torjutuksi ja kirkosta ulos ajetuiksi näkemyksemme kanssa?
Olisiko yhtä kohtuullista antaa tilaa niille, jotka näkevät asian perustellusti toisin leimaamatta heitä heti kättelyssä luopioiksi ja harhaoppisiksi? Jos he kuitenkin tahtovat riippua kiinni Jeesuksessa, kuten mekin..?
Tähän tarvitaan nyt sitä kompromissia eli kolmatta tietä. Kuka sanoittaisi meille sen, kuinka tämä tie rakennettaisiin yhdessä?
Itse en näe muuta mahdollisuutta kuin dialogin tien: pitää tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Voisivatko arvon piispamme olla rakentavan erimielisyyden / moniäänisyyden esimerkkejä tässä asiassa ja tulla omine kantoineen rohkeasti, lempeästi ja kompromissia etsien esiin?
Suostutko Jouni Turtiainen vihkimään eronneita, joiden eron syy ei ole täyttänyt Raamatun ehtoja?
Tähän jäikin sitten vastaamatta…
Tuossa linjassakin konservatiiveille jää musta pekka kouraan. Mikä seurakunta palkkaisi työntekijän, joka ei suostu yhteistyöhön eli vihi homopareja? Pitkässä juoksussa siis homoseksuaalien avioliiton vastustajat jäisivät vaille virkoja samoin kuin nyt naispappeuden vastustajat. Samalla kirkko kuitenkin joutuisi luopumaan vihkimisoikeudestaan. Menettäisimme jotain, mutta emme voittaisi sillä mitään. Kolmatta tietä ei siis ole, valitettavasti.
En ymmärrä pappeja, jotka kynsin hampain haluavat pitää kiinni kirkon juridisesta vihkimisoikeudesta ja joille avioliiton kirkollinen siunaaminen ei riitä. Itselleni on lähinnä tuottanut lähinnä epämiellyttäviä tunteita se asia, että pitää toimia vihittäessä myös juristina ilman juristin koulutusta eikä vain pappina, mihin hommaan olen saanut koulutusta ja vihkimyksen.
Avioliittoon vihkiminen miehen ja naisen välillä kirkossa ja kirkollinen siunaaminen on hyvä asia.
Avioliiton solmiminen homojen tai lespojen kesken maistraatissa on hyvä asia.
Uskovat sukupuolineutraalit avioliitot voivat mielestäni hakea kirkollista siunaamista.
Papilla tulee olla vakaumuksensa mukainen oikeus ilman sanktioita.