Kirkkohistorian lukeminen vakuuttaa minut Saarnaajan ajatusten viisaudesta: Ei mitään uutta auringon alla! Ei sitten kerta kaikkiaan mitään. Samojen ongelmien kanssa on painittu kirkon historiassa vuosisadoista toiseen.
Suomen kirkkohistoria vilisee juoppoja pappeja ja päihdeongelmaisten seurakuntalaisten aiheuttamia häiriöitä. Jumalanpalveluksissa häiriköivien, sisään ja ulos juoksentelevien nuorten kanssa on taisteltu jo vuosisatoja sitten. Sukupuolisiveellisyyden rikkeitä on vahdittu ja tuomittu.
Tässä katkelma Säkylän käräjiltä vuodelta 1678, jossa pitäjän kirkkoherra Gabriel Andreae oli syytettynä:
”Lautamies Söyrinki Markunpoika todisti, että herra Gabriel oli usein ollut juovuksissa jumalanpalvelusta toimittaessaan samoin kuin saarnastulissa, jossa hän oli viheltänyt, hymyillyt, päristellyt huuliaan ja matkinut ihmisiä sekä naksuttanut sormiaan. Kerran hän oli kironnut sen, joka oli lyönyt hänen vuohensa kuoliaaksi, ja toivottanut syyllisen niin monen paholaisen valtaan kuin vuohessa oli karvoja. Hän oli myös sanonut naurismaastaan varastetun nauriita ja antanut varkaan niin monen perkeleen valtaan kuin vietyjä nauriita oli ollut.”
Että näin.
Vaikka kaikkien piti käydä ehtoollisella vähintään kerran vuodessa ja asiasta pidettiin jämäkästi kirjaakin, eivät läheskään kaikki silti käyneet. Ajatus idyllisestä ja erityisen kristillisestä ajasta Suomen historiassa joskus yhtenäiskulttuurin vallitessa on vain huraskas kuvitelma. Ihminen on aina ollut ihminen. Ja suomalainen on aina ollut omapäinen.
Onko helvetti totta? Perkeleen olemus puhutti jo 1700-luvulla suomalaisia pappeja – ja luultavasti myös osaa maallikoista – kun saksalainen valistusteologia rantautui Pohjoismaihin.
Jakob Bonsdorff saarnasi Piikkiössä 1700-luvun lopussa (sen aikainen Antti Kylliäinen?):
”Helvetin tuli on pelkkä allegorinen käsite eikä paholainen enää vaikuta ihmisten keskuudessa.”
1700-luvun suurten herätysten aikaan törmäilivät toisiinsa pietistien ihanteet ja elämän todellisuus. Suurena virsirunoilijana tunnettu Abraham Achrenius koki herätyksen ja jätti pappisviransa toimittuaan siinä vain 4 vuotta. Nuori mies liittyi ruotsalaiseen pietistiseen ryhmään ”Siionin seurakuntaan”. Hän kuitenkin pettyi separatistien omahyväisyyteen ja eripuraan ja palasi pikkuvihan jälkeen papiksi Suomeen. Pietististä uskontulkintaa mies ei kuitenkan hylännyt, ja hän järjesti Nousiaisten kirkkoherrana seuroja kirkon asehuoneessa ja nousi herätyksen johtohahmoksi.
Kädenvääntö siitä, pitäisikö kirkon toiminnan painottua enemmän sosiaaliseen työhön vai evankeliumin julistamiseen on niin ikään vellonut maailman laajassa kirkossa sen alkumetreiltä lähtien. Suomen kirkon historiassakin vääntö on tuttua vähintäänkin 1800-luvun loppupuolelta.
Sigfrid Sirenius toi teollistuvan Suomen työväen keskelle setlementtiliikkeen ajatuksen siitä, että kirkolla ja työväneliikkeellä voisi olla paljonkin yhteisiä intressejä. Osa papistosta kavahti tällaista toimintaa suuresti.
Teologinen lauantaiseura ja nuorkirkollinen uudistusliike nostivat esiin kulttuuriprotestantismin idean ja tutkivat modernin tieteen ja uskon suhdetta uudenlaisesta näkövinkkelistä.Kristinuskoa puolustettiin lehtikirjoituksin ja lentokirjasin, mutta taustalla oli uudenlainen kansankirkkoajattelu ja uskonnonvapauden kannatus.
Nuorkirkolliset perustivat Kotimaa-lehden kirkollis-yhteiskunnallisen keskustelun välineeksi. Vastapuoli perusti itselleen oman lehden: raamatullisen ja konservatiivisen linjan äänenkannattajan Herättäjä-lehden.
Voimallisesti tuon sosiaalisen kristillisyyden ja julistavan kristillisyyden välisen väännön nostivat pintaan jälleen viimeisten sotiemme jälkeen Asevelipapit, joiden sosiaalisen kristillisyyden ohjelma tarjosi apua sodassa haavoittuneille perheille. 1940-50 luvuilla asevelipappien diakoniahenkinen ajattelu oli jatkuvasti törmäyskurssilla herätyskristittyjen kanssa, joiden mielestä kirkon tuli toimia aina Jumalan sanan eikä ihmisten elämäntilanteiden mukaan.
Entä pitääkö papilla olla oikeus kieltäytyä vihkimästä uudelleen avioon eronnutta, jonka edellinen puoliso vielä elää? Tästäkin on väännetty kättä jo kirkolliskokoustasolla ja valtion ylimmällä päättäjätasolla vuonna 1948. Kirkolliskokous olisi suurella enemmistöllä halunnut antaa papeille tämän ”omantunnonvapauden”, mutta presidentti Paasikivi kieltäytyi viemästä lakiehdotusta eduskuntaan.
Koulujen uskonnonopetuksesta on väännetty 1920-luvulta saakka eli kansakoululaitoksen perustamisesta lähtien. Osa kansasta oli jo silloin sitä mieltä, että tunnustuksellinen uskonnonopetus ei kuulu kouluun. Tunnustuksellista uskonnonopetusta vaadittiin pois kouluista myös 1950-luvulla sekä 1960-luvun lopussa peruskoulu-uudistuksen yhteydessä.
Että tällaisia havaintoja tenttikirjain ääreltä.
Lähteinä Simo Heinisen ja Markku Heikkilän Suomen kirkkohistoria sekä KaarloArffmanin Kristinuskon historia.
Bonsdorffeja oli kolme veljestä, Jakob, Johan ja Gabriel, joka aateloitiin von Bonsdorffiksi. Jakob ja Johan olivat teologeja. Johan pysyi vanhoille päivilleen rationalistina, mutta Jakob kallistui vanhemmiten supranaturalismin kannattajaksi. Se tarkoittaa irtiottoa valistusajatteluun, jonka monet suomalaiset teologit 1800-luvun alussa kokivat jääneen vajavaiseksi yritykseksi selittää uskon ja tiedon suhdetta. Nuorena hän edusti neologiaa, Emilian viittaus koskee tuota aikaa. Bonsdorffin professorikollega Henrik Snellman kirjoitti näin:
Dosentti Tarja Luukkanen on tutkinut/kirjoittanut erinomaisen esityksen jumaluusopin ylioppilaiden sosiaalisen taustan muuttumisesta 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun. Uuden sukupolven tulevat papit, torppareiden ja talonpoikien jälkeläiset sulattivat fennomanian, pietismin ja beckiläisyyden pappisihanteekseen, johon ei missään tapauksessa kuulunut edes kohtuullinen alkoholinkäyttö, tanssista ja teatterista puhumattakaan. Kirkon patriarkka, dogmatiikan professorina, piispana ja 30-v. arkkipiispana toiminut Gustav Johannsson oli kaikkea edellä mainittua potenssiin kaksi. Tässä suomenkielisen ja – mielisen varsin alaluokkaistaustaisen pappissukupolven invaasiossa oli ideologista taustaa myös sille, miksi niin suuri määrä pappeja sittemmin kannatti Lapuan liikettä ja etenkin kielipoliittisesti yksiviivaisempaa IKL:ää, ja herännäisyyttä.
Apostoleille asia oli täysin selvä (Apt. 6:1-7):
”Ei ole oikein, että me ruoan jakamisen tähden lyömme laimin Jumalan sanan.
Valitkaa siis, veljet, keskuudestanne seitsemän hyvämaineista miestä, jotka ovat Hengen ja viisauden täyttämiä, niin me asetamme heidät tähän tehtävään. Silloin me voimme omistautua rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen.”
Diakonia organisoitiin hetkessä!
”Kaikki, jotka olivat koolla, pitivät tätä ehdotusta hyvänä.”(jae 5)
Ei merkkiäkään mistään kädenväännöstä!
Gustaf Johansson on yksi synkimmistä luvuista Suomen kirkkohistoriassa. Antikristuksen leiman hän antoi kovin monelle edistystä merkinneelle asialle, demokratialle, naisten äänioikeudelle, sosialismille jne. Kirkkohistorioitsijana olen tuntenut suurta kiinnostusta kirjoittaa Johanssonista, mutta sen edelle olen priorisoinut kappaleen ”omaa kirkkohistoriaani”, vuoden 1974, jolloin Oulun tuomiokapituli yhdeksän kuukautta pohti, voisiko minun kaltaistani teologia vihkiä pyhään virkaan.
Johanssonin virkakausi muodostui valitettavan pitkäksi. Paitsi yhteiskunnallisesti mitä pimeimpänä taantumuksellisena hänen muistonsa elää myös viime vuosisadan ”raamatullisena” kirkonjohtajana.
Gustav Johanssonin ja Nathan Söderblomin käsitykset kristinuskosta olivat niin erilaiset. Johanssonin taustalla oli beckiläis-wurttembergiläinen pietismi, Söderblomin ansiot olivat etupäässä muualla kuin teologiassa eikä Söderblomia voi hengellisestikään verrata ”profeetalliseen” Gustav Johanssoniin.
Johansson ei erityisemmin arvostanut ”ekumeenista pelleilyä”, vaan katsoi kirkkokäsitykselleen uskollisena, että todellisten kristittyjen yhteys löytyy uskon yhteydestä.
Teologisesti Gustav Johansson oli Nathan Söderblomiin nähden täysin ylivertainen ja piti Söderblomia Kristuksen ruumiillisen ylösnousemuksen kieltäjä. Ihan perustellusti.
Hyvä!
Tässä asiassa piispa Johansson on ollut oikeassa, vaikka ”beckiläinen” olikin. Nähdäkseni synkintä aikaa kirkon historiassa vietetään pitkälti nykyään.
Gustaf Johanssonin henkilökuva oli lopulta aika moniulotteinen. Hänet valittiin jo nelissäkymmenissä piispaksi ja sitäkin nuorempana professoriks . Hän käynnisti varsinkin nuorena piispana uudistushankkeita, joista seurakuntadiakonian kehittäminen pääsi maaliinkin. Beckiläisenä hän ajatteli kaiken uudistuksen tapahtuvan yksilöiden sydämen muutoksen kautta. Siksi hän vastusti sekä kulttuurisia että uskonnollisia liikkeitä. On hyvin tunnettua, että hänellä ei ollut myönteistä suhtautumista lestadiolaisuuteen, Pelastusarmeijaan, sosialismiin tai raittiusliikkeeseen.
Beckiläisyyden ohella hänen ajatteluaan leimasi fennomaanisuus. Yhteenkietoutuneina nämä aatteet merkitsivät niin hänen kuin monien 1800-luvun lopun kirkonmiesten kohdalla kansaa paimentavaa patriarkalisimia. Sosialismin saama suosio ja vallankumous olivat fennomaaniselle kansankasvattamisaatteelle melkoinen haaksirikko. Tämä selittää osin hänen kiivautensa sisällissodan hävinnyttä osapuolta kohtaan.
Württembergin pietismi johti toisiinkin ajatuksiin. Se kasvatti paitsi beckiläisiä teologeja myös saksalaisen sosiaalidemokratian suunnannäyttäjiä.
Niin, esimerkiksi Sigfrid Sirenius piti itseään wurttembergiläisen pietismin perillisenä.
Aivan totta. Mistä sinä oikein olet tietosi ammentanutkaan! Merkittäviä lenkkejä württembergiläisyydestä sosiaalidemokratiaan ja yhdelle suunnalle setlementtiliikkeeseen olivat isä ja poika Blumhardt: Johann Christoph ja Christoph. Kirjaani Suomalainen herätys kirjoitin parilla lauseella tästä vaikutussuunasta, mutten siinäkään katsonut tarpeelliseksi kirjoittaa enemmän Blumhardteista.
Aatteellisesti kysymys oli kiliasmista ka yleensäkin suuntautumisesta eskatologiaan. Jumalan valtakunta oli württembergiläisille keskeinen teema ja sitä se oli vielä Gustaf Johanssonillekin. Eroa syntyi lähinnä siinä, rakennetaanko Jumalan valtakunta joukkoliikkeen vai sydänten uudistumisen tietä. Ei ole mikään sattuma, että monissa kansainvälisissä työväenliikkeen lauluissa oli eskatologinen tendenssi, vaikka sangen sekularisoituneena.
Jonkun pitäisi kirjoittaa Johanssonista moderni elämäkerta. Häneltä ei tietääkseni ole jäänyt kunnon henkilöarkistoa, mutta muita lähteitä olisi yhdelle tutkijalle liikaakin. Hän eli aikana, jolloin johtajuus oli hyvin erilaista kuin nyt. Osa hänen huonosta maineestaa johtuu ilmeisesti hänen suomettarelaisuudestaa. Yrjö-Koskisen toiminta on saanut myöhemmin ymmärrystä, mutta tällaista ”kohtuullistamista” Johanssonin kohdalla ei ole tehty.
Mies, joka herättää näin rajuja tunteita noin 80 vuotta kuolemansa jälkeen ansaitsisi kyllä tulla uudelleenarvioiduksi.
Minä tutustuin nuoruudessani paikan päällä württembergiläiseen hurskauteen, ja päällimmäiseksi vaikutelmaksi jäi tiukka nuukuus ja monessa suomalaista herätyskristillisyyttä muistuttava kulttuuri.
Kari-Matti Laaksonen, kirjoitit mm.:
Eikä Söderblomia voi hengellisestikään verrata ”profeetalliseen” Gustaf Johanssoniin.— Teologisesti Gustaf Johansson oli Nathan Söderblomiin nähden täysin ylivertainen.
Pietistinen tausta voi olla monenlaisilla ja jopa täysin erilaisilla ihmisillä, minullakin. Silti olen yllä lainaamani kanssa täysin eri mieltä.
Arkkipiispa Johansson piti sosialidemokraatteja eli vuoden 1916 eduskuntavaaleissa puolta Suomen kansasta Ilmestyskirjan petoina. Ekumenian lisäksi hän vastusti yleistä äänioikeutta ja aivan erityisesti naisten äänioikeutta.
Voiko näin ajattelevaa kirkon johtajaa pitää ”raamatullisena”? Tai jopa ”profeetallisena raamatullisena”? Mielestäni ei.
Konsta Pylkkänen jo aikoinaan paljasti, mistä paikasta jälkiviisaus maailmaa tarkastelee.
Kyllä jokainen ihminen on aikansa ihminen, suotakoon se Juuhanssonillekin!
Ei suhtautumista sosialidemokraatteihinkaan voi kirkonmiehen näkökulmasta ymmärtää tutustumatta
ensin vaikkapa Valpas-Hännisen kirjoitukseen Työmies-lehdessä. Verta hyytävää…
JORMA,
olet käyttänyt tätä ”aikansa lapsi”-perustelua ennenkin ja taas, tässäkin yhteydessä se osoittautuu kovin heppoiseksi- Eivät kaikki nähneet sosialidemokraateissa Raamatun Antikristusta, Johansson näki. Eivätkä kaikki kirkonmiehet sisällissodan jälkeen vaatineegt punaisten lähettämistä Saksan suolakaivoksiin, mutta useampi eduskunnassa ollut pappismies sitä vaati.
Mikä saa sinut puolustamaan jyrkän konservatiivista Johanssonia? Onko se hänen niinsanottu ”raamatullisuutensa”?
Palmu, Tuskinpa sinulla on varaa sanoa kenenkään mielipidettä heppoiseksi.
Ei kukaan muukaan puutu tuohon sinun kovin persoonalliseen tapaasi tulkita todellisuutta ja historiaa.
Jorma vielä:
Työmiehen kirjoituksillako sinä perustelet Suomen arkkipiispan suhtautumisen? Eikö hän sentään ollut kielitaitoinen mies, kai hän muutakin luki kuin Työmiestä? Mahtoiko sitä edes lukea?