Kirkkohistorian lukeminen vakuuttaa minut Saarnaajan ajatusten viisaudesta: Ei mitään uutta auringon alla! Ei sitten kerta kaikkiaan mitään. Samojen ongelmien kanssa on painittu kirkon historiassa vuosisadoista toiseen.
Suomen kirkkohistoria vilisee juoppoja pappeja ja päihdeongelmaisten seurakuntalaisten aiheuttamia häiriöitä. Jumalanpalveluksissa häiriköivien, sisään ja ulos juoksentelevien nuorten kanssa on taisteltu jo vuosisatoja sitten. Sukupuolisiveellisyyden rikkeitä on vahdittu ja tuomittu.
Tässä katkelma Säkylän käräjiltä vuodelta 1678, jossa pitäjän kirkkoherra Gabriel Andreae oli syytettynä:
”Lautamies Söyrinki Markunpoika todisti, että herra Gabriel oli usein ollut juovuksissa jumalanpalvelusta toimittaessaan samoin kuin saarnastulissa, jossa hän oli viheltänyt, hymyillyt, päristellyt huuliaan ja matkinut ihmisiä sekä naksuttanut sormiaan. Kerran hän oli kironnut sen, joka oli lyönyt hänen vuohensa kuoliaaksi, ja toivottanut syyllisen niin monen paholaisen valtaan kuin vuohessa oli karvoja. Hän oli myös sanonut naurismaastaan varastetun nauriita ja antanut varkaan niin monen perkeleen valtaan kuin vietyjä nauriita oli ollut.”
Että näin.
Vaikka kaikkien piti käydä ehtoollisella vähintään kerran vuodessa ja asiasta pidettiin jämäkästi kirjaakin, eivät läheskään kaikki silti käyneet. Ajatus idyllisestä ja erityisen kristillisestä ajasta Suomen historiassa joskus yhtenäiskulttuurin vallitessa on vain huraskas kuvitelma. Ihminen on aina ollut ihminen. Ja suomalainen on aina ollut omapäinen.
Onko helvetti totta? Perkeleen olemus puhutti jo 1700-luvulla suomalaisia pappeja – ja luultavasti myös osaa maallikoista – kun saksalainen valistusteologia rantautui Pohjoismaihin.
Jakob Bonsdorff saarnasi Piikkiössä 1700-luvun lopussa (sen aikainen Antti Kylliäinen?):
”Helvetin tuli on pelkkä allegorinen käsite eikä paholainen enää vaikuta ihmisten keskuudessa.”
1700-luvun suurten herätysten aikaan törmäilivät toisiinsa pietistien ihanteet ja elämän todellisuus. Suurena virsirunoilijana tunnettu Abraham Achrenius koki herätyksen ja jätti pappisviransa toimittuaan siinä vain 4 vuotta. Nuori mies liittyi ruotsalaiseen pietistiseen ryhmään ”Siionin seurakuntaan”. Hän kuitenkin pettyi separatistien omahyväisyyteen ja eripuraan ja palasi pikkuvihan jälkeen papiksi Suomeen. Pietististä uskontulkintaa mies ei kuitenkan hylännyt, ja hän järjesti Nousiaisten kirkkoherrana seuroja kirkon asehuoneessa ja nousi herätyksen johtohahmoksi.
Kädenvääntö siitä, pitäisikö kirkon toiminnan painottua enemmän sosiaaliseen työhön vai evankeliumin julistamiseen on niin ikään vellonut maailman laajassa kirkossa sen alkumetreiltä lähtien. Suomen kirkon historiassakin vääntö on tuttua vähintäänkin 1800-luvun loppupuolelta.
Sigfrid Sirenius toi teollistuvan Suomen työväen keskelle setlementtiliikkeen ajatuksen siitä, että kirkolla ja työväneliikkeellä voisi olla paljonkin yhteisiä intressejä. Osa papistosta kavahti tällaista toimintaa suuresti.
Teologinen lauantaiseura ja nuorkirkollinen uudistusliike nostivat esiin kulttuuriprotestantismin idean ja tutkivat modernin tieteen ja uskon suhdetta uudenlaisesta näkövinkkelistä.Kristinuskoa puolustettiin lehtikirjoituksin ja lentokirjasin, mutta taustalla oli uudenlainen kansankirkkoajattelu ja uskonnonvapauden kannatus.
Nuorkirkolliset perustivat Kotimaa-lehden kirkollis-yhteiskunnallisen keskustelun välineeksi. Vastapuoli perusti itselleen oman lehden: raamatullisen ja konservatiivisen linjan äänenkannattajan Herättäjä-lehden.
Voimallisesti tuon sosiaalisen kristillisyyden ja julistavan kristillisyyden välisen väännön nostivat pintaan jälleen viimeisten sotiemme jälkeen Asevelipapit, joiden sosiaalisen kristillisyyden ohjelma tarjosi apua sodassa haavoittuneille perheille. 1940-50 luvuilla asevelipappien diakoniahenkinen ajattelu oli jatkuvasti törmäyskurssilla herätyskristittyjen kanssa, joiden mielestä kirkon tuli toimia aina Jumalan sanan eikä ihmisten elämäntilanteiden mukaan.
Entä pitääkö papilla olla oikeus kieltäytyä vihkimästä uudelleen avioon eronnutta, jonka edellinen puoliso vielä elää? Tästäkin on väännetty kättä jo kirkolliskokoustasolla ja valtion ylimmällä päättäjätasolla vuonna 1948. Kirkolliskokous olisi suurella enemmistöllä halunnut antaa papeille tämän ”omantunnonvapauden”, mutta presidentti Paasikivi kieltäytyi viemästä lakiehdotusta eduskuntaan.
Koulujen uskonnonopetuksesta on väännetty 1920-luvulta saakka eli kansakoululaitoksen perustamisesta lähtien. Osa kansasta oli jo silloin sitä mieltä, että tunnustuksellinen uskonnonopetus ei kuulu kouluun. Tunnustuksellista uskonnonopetusta vaadittiin pois kouluista myös 1950-luvulla sekä 1960-luvun lopussa peruskoulu-uudistuksen yhteydessä.
Että tällaisia havaintoja tenttikirjain ääreltä.
Lähteinä Simo Heinisen ja Markku Heikkilän Suomen kirkkohistoria sekä KaarloArffmanin Kristinuskon historia.
JORMA,
minulla on varaa olla sitä mieltä mitä olen. Sen puolesta esitän omat perusteluni, etkö sinä toimi samoin? Että nimittelet minua jälkiviisaaksi ja tulkintaani ”kovin persoonalliseksi” ei ole argumentointia, perustelujen esittämistä vaan leimaamista, joka keskustelutyylinä on sekä heppoista että halpaa.
”Jokainen ihminen on aikansa ihminen” kirjoitit. Tavallaan itsestäänselvyys, mutta samalla, ei se ole mikään puolustus sille, että arkkipiispa Johansson leimasi sosialidemokraatit Antikristukseksi. Onko se sinunkin Raamatun tulkintasi? Johanssonin aikalaisista monet olivat toista mieltä, jopa papit ja jopa piispat. Aarnisalo kutsui itseään vielä kansalaissodan jälkeen sosialistiksi. Eikö siis ole melko heppoista kuitata arkkipiispan käsitykset vain sillä, että hän oli ”aikansa ihminen”?
Oletko siis sitä mieltä, että ”aikansa ihmiset” eri vuosisatoina tulkitsevat Raamattua ihan eri tavoilla, Antikristukset tulevat ja menevät.
Jos se on tulkintasi, osaksi se on totta. Niinkuin Sanassa sanotaan: Me olemme Jumalan lapsia, eikä vielä ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Jumalan Pyhä Henki kirkastaa sanaa, niinkuin aikanaan Paavalille, joka hylkäsi vanhauskoisten uskonkäytännön.
Heikki Palmu :”Tavallaan itsestäänselvyys, mutta samalla, ei se ole mikään puolustus sille, että arkkipiispa Johansson leimasi sosialidemokraatit Antikristukseksi.”
Ehkä arkkipiispa tarkoitti vallankumouksen Neuvosto-Venäjän tuella tehneitä sdp:n diktatuurimiehiä, joiden aikaansaannoksista sdp:n puoluetoimikunnan puheenjohtaja, kansanvaltuuskunnan valtiovarainministeri ja Työväen Punaisen Kaartin viimeinen esikuntapäällikkö Edvard Gylling sanoi näin: ”Päätös, johon puoluetoimikunta ei osaa ottanut, mutta joka annettiin sille tiedoksi, rikkoi siis aikaisemman kokouksen päätöksenkin ja yleensä sos.dem.puolueen menettelytapaohjeet. Tähän vedoten lausuin, saatuani puoluetoimikunnan kokouksessa päätöksestä tiedon, että vallankumouksen kautta hävitetään meillä kaikki työväen liikkeen saavutukset ja en voisi sitä missään tapauksessa kannattaa”. (Edvard Gylling 2.6.1918)
Tuula Hölttä,
mielenkiintoinen ja hyvä puheenvuoro tähän keskusteluun. Vuodet 1917 ja 1918 Suomessa ovat täynnä suuria ristiriitoja ja vastakohtaisuuksia. Ja eikö Gyllingin kannan tee vielä järkyttävämmäksi hänen myöhempi henkilöhistoriansa? Gylling oli aatteen mies, lahjakas ja innokas oikeudenmukaisuuden rakentaja vielä Petroskoissa. Hänen ja lukemattomien mm. USA:sta ”uuteen Amerikkaan” tulleiden rakennustyö painettiin kuitenkin Stalinin rautasaappaalla maahan ja idealistiset aatteen ihmiset saivat maksaa sen lopulta omalla hengellään.
Suomen ev.lut. kirkko EI ollut ennen 1918 tapahtumia täysin ja kokonaan sosialidemokraatteja vastaan, vaan hajontaa yhteiskunnallisessa ajattelussa oli paitsi tietysti kansan, myös sen paimenten joukossa. Johansson ei pyrkinyt sovintoon, vaan jyrkkyydellään hän vain kärjisti kirkon ja kansan ristiriitaa. Tämän osoittaa hänen jyrkän kielteinen suhtautumisensa demokraattisiin ja erityisesti naisten oikeuksiin. Minusta on jokseenkin turhaa käydä tätä tänä päivänä kaunistelemaan.
(Pikemminkin se voisi herättää kysymyksen: Mitä on ”raamatullisuus”? Mitä se oli silloin ja mitä se on nyt? Antikristuksien joukko on pitkä: Napoleon, sosialistit, kommunistit, NL jne. Tämä jatkuu yhä tänäkin päivänä. Meller ja kumppanit tulkitsee Ilmestyskirjaa ja kerää samalla rahaa hyviin tarkoituksiin.
Perustelut ovat jotain ihan muuta kuin agitaatio.
Ei se ole mikään perustelu, että lyöt eri mieltä olevan otsaan leiman. Sivuutat perusteluni ja heität jonkun herjan. Lueppa Isosta Katekismuksesta, mitä tohtori Martti Luther siitä sanoo.
Heikki, sinä kommentoit heitoillasi minun tekstiäni. Tein taas virheen kun puutuin siihen.
ettei niissä ole mitään argumenttia eikä tolkkua.