Kerran minulta kysyttiin, kuka omistaa seurakunnan. Taisin vastata, ettei sitä kukaan omista. Kysymys ei kuitenkaan ole aivan turha ja itse asiassa se on kiinnostava.
Hengellinen vastaus olisi tietysti, että se on ”Kristuksen oma”.
Maallisemmin ajatellen kirkko/seurakunta on julkisyhteisö, jonka asema perustuu eduskunnan vahvistamaan kirkkolakiin, ja jolla verotusoikeus. Valtio avustaa kirkkoa ja sitä kautta seurakuntia (pitkin hampain tosin) joidenkin tehtävien (mm. hautausmaiden ylläpito) suorittamista varten.
Valtion ja kirkon suhde on aikaisemmin ollut kiinteämpi, mutta nykyään kirkko ja sen seurakunnat ovat varsin itsenäisiä.
Aikoinaan seurakunnat olivat yhtä kuin paikallishallinto eli kunnat, mutta viimeistään 1800-luvun puolivälissä kuntien ja seurakuntien tehtävät ja hallinnot erotettiin toisistaan.
****
Seurakunta on yhteisö, jonka muodostavat sen jäsenet. Jäseneksi tullaan kasteen kautta. Kaste riittää. Jäsenille ei ole laatuvaatimuksia, vaikka joskus jäsenet kyllä arvioivat toistensa kristillisyyden laatua. Minusta sen arviointi ei kuulu meille. Omaa uskontosuhdettaan voi jokainen tietysti pohtia.
Kirkossa seinät ovat leveällä ja katto korkealla, mutta jotkin rajat kirkollakin on. En tiedä lähihistoriasta, että jäseniä olisi koskaan erotettu, ojennettu kyllä. Tässä suhteessa kirkon varhaisemmassa historiassa on tosin synkkiäkin lukuja.
Kirkosta kyllä erotaan, mutta jäsenten omasta tahdosta. Papeilta on joskus viety pappisoikeus. Äskettäinkin on piispojakin tuomittu harhaoppisiksi, tosin vain somepalstoilla.
****
Joskus saatetaan ajatella, että seurakunta muodostuu sen työntekijöistä ja kirkko papeista. Näinhän ei ole, vaan niin papit kuin muutkin työntekijät ovat seurakunnissa ja kirkossa vain töissä. Heillä on toki omat ja erityiset tehtävänsä.
Samoin voi olla käsitys, että seurakunnan tehtävä on tuottaa ohjelmapalveluja, toimintaa ja tapahtumia yleisölle. Vähän kehittyneempi ajatus on, että ”seurakunta tuottaa keskiluokalle uskontopalveluja”.
Ev.lut kirkon hallinto on jaettu pappien ja maallikoiden kesken jonkinlaisen demokraattisen käytännön mukaisesti, mikä ei aina suju ilman haasteita. ”Jonkinlaisella” tarkoitan erilaisia koukeroita ja poikkeuksia, joilla perinteistä demokratiaa ja jäsenten äänioikeutta on kavennettu. Se on yritys yhdistää teologiaa ja antiikista alkunsa saanutta demokratiaa.
Toki seurakunnassa järjestetään toimintaa ja tapahtumia, mutta ennen muuta eletään yhdessä uskoa todeksi.
Kristuksella on ruumis täällä ajassa näkymätön mutta myös näkyvä . Kaikki kuuluvat siiihen jotka kastettuina uskovat .
Eikö kirkolla ole muitakin rajoja, kuin mitä tulee seinien leveyteen ja katon korkeuteen ja siihen, että sinne on helppo tulla mutta myös helppo lähteä? Miikka Ruokasen mukaan globaalin etelän kirkot kasvavat, kun uskon sisältönä ja elämän perustana ovat Raamatun kirjoitukset. Länsimaiset kirkot hänen mukaansa kyllä käyttävät kristinuskon kieltä, mutta kieltävät kristinuskon substanssin ts. totuusväittämät. ”Emme tarvitse oppia. Rakkaus riittää. Tärkeintä ovat oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja lähimmäisrakkaus.”
Valitettavasti minulla ”sytytti” nyt liian myöhään. Otsikon kysymys siitä, kuka seurakunnan omistaa on tietenkin tietoinen provokaatio.
Syksyllä pidetään seurakuntavaalit. Tietty porukka kirkkomme päättäjistä mainostaa niissä perinteisesti sitä, että äänestäjien pitäisi saada ”tuunata” kansankirkko haluamansa näköiseksi. Eli ajatus on se, että meitä ns.konservatiiveja, jotka vetoamme Raamattuun ja tunnustukseen ja korostamme kirkon sitoutumista niihin jopa vastoin ajanhenkeä, ei pidä päästää valta-asemaan eli esiintymään kirkon ”omistajina”.
Heissä, joista käytät nimitystä ”tietty porukka”, on myös ihmisiä, jotka haluavat rakentaa kotiseurakuntaansa oman uskonvakaumuksensa suuntaan, aivan samalla tavalla kuin Raamattuun ja tunnustukseen vetoavat ja niihin sitoutumista korostavat haluavat.
Valitettavasti tuo edellinen ryhmä tuppaa vain saamaan osakseen konservatiivien ylenkatsetta, he kun ainakin omassa mielessään ilmeisesti katsovat omistavansa kirkon.
”Uskonvakaumus” on näköjään hieman notkahtanut Saksassa Kotimaa-lehden artikkelin mukaan. Evankelinen kirkko on antanut vuokralle tai muuttanut 350 kirkon käyttötarkoitusta vuodesta 1990 lähtien. Myytyjä ja purettuja kirkkoja samaan aikaan 400. Berliinissä eräänkin museoksi muutetun kirkon keskelle on rakennettu 7 m korkea lasten kiipeilyteline ja alttarille on sijoitettu minisauna ja palju. Puhdistautumista toki sekin.
Muutettiinhan aikonaan Neuvostoliitossakin kirkot museoiksi tai elokuvateattereiksi jne. Jotain läntisen Euroopan maallistumisesta kertoo sekin, että Berliinissä evankeliseen tai katoliseen kirkkoon kuuluvia on noin 19% kaupunkilaisista. Asukkaita on 3,9 miljoonaa.
En tiedä Kosti, miten tuo kommenttisi liittyy asiaan, joka oli kotimaiset seurakuntavaalit ja niissä ehdolla olevat.
Mutta esimerkiksi se sopii tuosta mainitsemastani konservatiivien omaa paremmuutta suhteessa muihin korostavasta suhtautumisesta, missä toisin ajattelevien usko passaa laittaa lainausmerkkeihin.
Markku. Ihmettelen lähinnä sitä, mikä on tuo ihmisten uskonvakaumus, jolla seurakuntaa halutaan rakentaa. Minulle se ei oikein valkene. Miikka Ruokasen mukaan globaalin etelän kirkoille on leimallista Jumalan sanan painotus ja ahkera käyttö: ”Kanoniset kirjoitukset ovat uskon sisältö ja elämän perusta. Jumalan elävää sanaa julistetaan Pyhän Hengen antamalla arvovallalla.” Jokin siis on pielessä, kun länsimaissa kirkot kuihtuvat esimerkkinä Saksa. Mikä on juurisyy, että näin on käynyt? Toivottavasti tämä on yksi keskustelun aihe tulevissa seurakuntavaaleissa.
Oletko ajatellut että jos se usko voi olla sama mikä Sinullakin on?
Varmaakin näin. Herätysliikkeet kuitenkin näyttävät poikenneen pois. Mikä lienee syy?
Kukaan ei lopulta edusta itseään kirkossa ja yhteisön etu tulee aina edelle yksilön etuja joka pätee yrityksiin ja muihin yhteisöihin. Ja jokaisella yhteisöllä , yrityksellä ja kirkolla on prioriteetit ja päämäärät toiminnassa , kirkolla on tunnustuskirjat ja oppi joka määritellään että Jumalan sana on ylin auktoriteetti . Teoriassa asia on hyvin selvä mutta käytäntö on eri asia ja vaikka olisi suunta oikea niin ilman vaikeuksia emme ihmisinä voi välttää vaan haasteita aina on . Kirkon ei tarvitse eikä tulisi pyrkiä kompromisseihin opin suhteen kun se on selvä ja sillä on pitkä traditio . Olisi rehellisempi siis sanoa ja vaatia että oppia tulee muuttaa kuin toimia uuden opin mukaan , joka löytyy nykyisen elämän menon arvoista . Tuo edellinen ei saa kunnioitusta myöskään niiden silmissä jotka ovat ulkokehällä kirkossa ja eivät osallistu kovin usein . Hyvin tyypillisiä kommentteja ihan ns pystymetsästä kun toimitaan vastoin omaa oppia ja sitä ei moni hyväksy muttei pidä siitä ääntä . Arvostus laskee ja se näkyy selvästi jäsenmäärässä . Kansankirkko on valinnut suunnan jonka seurauksena on enenevä jäsenkato ja se miellyttää kenties eniten niitä jotka eivät edes osallistu seurakunnan toimintaan .
”jos”-sana tuli liikaa
Markku Halttunen. Muun muassa Sammeli Juntunen on eritellyt kirjoisaaan terävästi ongelmaa, joka syntyy silloin, kun väkeä pyritään aktivoimaan vaaliuurnille kehotuksella alkaa ”tuunata” kirkko mieleisekseen. Vaikka kirkolla on jo selkeä perusta Raamatussa ja tunnustuksessa. Mukaan lukien Vanhan kirkon ekumeeniset uskontunnustukset.
Olen ihmeissäni väitteestäsi, jonka mukaan konservatiivit ylenkatsoisivat muita ja luulevat omistavansa kirkon. Pikemminkin konservatiivit on ajettu kansankirkon marginaaliin ja osaksi myös siitä ulos. Tunnen raamattukonservatiiveja, jotka puuhaavat vakavissaan vapaakirkollisia rakenteita, koska koetaan, että kansankirkon linjaan ei enää pysty vaikuttamaan. Tämä ei kerro asenteesta, jossa luullaan itseään kirkon omistajiksi. Itse asiassa kaikkein ylimielisimmiltä minun silmissäni vaikuttavat ne, jotka valta-asemastaan käsin jyräävät konservatiiveja syrjään. Toki samalla toivoen, että jäävät kirkollisveron maksajiksi.
Kun seurakuntavaalien äänestysprosentti on mitä on, kenenkään ei pitäisi olla huolissaan, jos ihmisiä aktivoidaan äänestämään. Juntusen taustan tietäen on helppo nähdä takana pelko siitä että aktivoituneet ihmiset äänestävät ”väärin” t.s. muita kuin konservatiiviehdokkaita.
Ulosajamisesta en tiedä, mutta olisikohan syytä ehkä myös omassa toiminnassa. Esim. papin virka on ollut avoinna naisille n 30 vuotta, mutta vielä heitä vaan jaksetaan tietyillä tahoilla pitää virkaan kelpaamattomina. Eikö se ole mainitsemaasi yritystä jyräämisen suuntaan, ettei hyväksytä vihkimystä jos vihittävänä on samaan aikaan nainen tai papin kanssa kieltäydytään yhteistyöstä hänen sukupuolensa takia?
Markku Halttunen. Jyräämistä on se, että enemmistö ei salli vähemmistön pitää kiinni vakaumuksestaan. Joka sattuu olemaan kristikunnan enemmistön kanta ja Suomessakin itsestään selvyys pitkälle 1900-luvulle asti. Ortodoksian on tarkoitus johtaa ortopraksiaan. Kas, siitä on kysymys, ei muusta.
Sinun logiikkasi mukaan vain konservatiivit tuntuvat syyllistyvän jyräämiseen, eivät koskaan ns. liberaalit.
Mitä Sammeli Juntuseen tulee, en tunnista hänen tekstejään mitenkään erityisen konservatiivisiksi. Sen sijaan hän on perustellut hyvin näkemyksensä siitä, että kirkon jäsenkunnasta valtaosalla ei välttämättä ole riittävää tietämystä kristinuskosta (kirja: Jumalasta saa puhua). Kysymys ei siis ole siitä, että äänestäjäkunta ei olisi tarpeeksi konservatiivista.
Sitä paitsi alhainen äänestysprosentti voidaan selittää useammalla tavalla. Yksi tapa on, että kirkollisvaaleissa äänestävät (kun erilaisten ”jippojen” avulla tilapäisesti aktivoidut on vähennetty) juuri ne, joille kirkon tai seurakunnan asioilla on jotakin merkitystä. Ja vaikka kirkolliskokouksen ”konservatiivisuudesta” aina jaksetaan valittaa tietyissä kirkkopoliittisissa piireissä, en pitäisi sitäkään erityisen konservatiivisena.
Tosiasiaksi jää, että eduskuntavaaleissa äänestää reilut 70 prosenttia äänioikeutetuista, kunnallisvaaleissa reilut 50 prosenttia äänioikeutetuista ja kirkollisvaaleissa vajaat 13 prosenttia äänioikeutetuista. Verrattuna säännöllisesti kirkossa käyviin kahteen (2) prosenttiin se on valtava määrä. Tosi konservatiivi ehdottaisi, että vain tuo kaksi prosenttia saisi äänestää.
” Jyräämistä on se, että enemmistö ei salli vähemmistön pitää kiinni vakaumuksestaan.”
Jos pitää kynsin hampain kiinni omasta kannastaan ja on ehdottoman vakuuttunut omasta erehtymättömyydestään (esim kysymyksessä pappisvirasta), ei ehkä kannata odottaa vastapuoleltakaann loputtomiin ymmärtämystä.
Kirkko ei kuitenkaan ole erillään muusta yhteiskunnasta eikä maailmanmenosta. On hyväksytty aikoja sitten esim. eronneiden vihkiminen, on hyväksytty papinvirka naisille. Samoin sukupuolineutraali avioliitto.
Suhtautumistapoja on sitten erilaisia, joko uhriutuminen tai yritys hakea kompromissia.
Markku H. On aivan eri asia, että kirkko elää maailmassa, mutta sen ei pitäisi elää kuitenkaan maailmanmenosta.
Kirkolliskokous päätti vuonna 1948 lähes yksimielisesti esittää kirkkolain muutosta niin, että eronneita ei vihitä, jos edellinen puoliso on elossa. Mutta Paasikivi ei vienyt esitystä eduskuntaan. Eronneiden vihkiminen (1999 katekismukseen) jakaa kuitenkin mielipiteitä edelleen. Toki en tiedä, missä määrin.
Tämä asia on sitten käännetty asentoon sillä käsityksellä, että luonnollinen moraalilaki on luomisessa kaikille annettu ja avioliitto on siten maallinen instituutio. Siitä sitten tietenkin loogisesti seuraa, että kun avioliittoa mietitään – j ä r j e n – kautta, voidaan eronneet vihkiä.
Mikä on Jeesuksen kanta? ”Mitä Mooses on teille säätänyt?” He sanoivat: ”Mooses salli kirjoittaa erokirjan ja hyljätä vaimon.” Niin Jeesus sanoi heille: ”Teidän sydämenne kovuuden tähden hän kirjoitti teille tämän säädöksen. Mutta luomakunnan alusta Jumala on luonut heidät mieheksi ja naiseksi. Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.” (Mark. 10)
Tämä vaikuttaa siis taivaalliselta säädökseltä. Uskomme pitäisi siten johtaa pysymään Jeesuksen sanassa ja kaikessa siinä, mihin hän meitä neuvoo. Mutta, kun me tiedämme olevamme kovia sydämestämme, niin kaikki ei mene tässä elämässä niin kuin pitäisi. Siksi me tarvitsemme – r i s t i n – ahdistusta, että Kristus saisi muodon meissä. Mutta kovin on vaikeaa ja hidasta, kun meitä syntiin sidottuja muotoillaan.
Olet myös väärin informoitu siinä, että spn-liitot olisi kirkossa virallisesti kuulutettu ja hyväksytty. Toki sitä on – j ä r j e n – kautta ohjeellisesti nyt yritetty, ja toivotaan, että josko nyt tulevat seurakuntavaalit toisivat muutoksen, jotta kirkolliskokouksen nuijalla olisi tulevaisuudessa tässä asiassa töitä ja myös kirkon johto saisi siten omalletunnolleen rauhan.
Kirkko siis näyttää mukautuvan yhteiskunnan muutosten paineessa kompromisseihin. Mitä Luther toteaa opista? ”Meidän uskomme täytyy kaikissa opinkohdissaan perustua yksin Jumalan sanaan eikä ihmisoppiin.
Markku Halttunen. Otetaan sitten taas esimerkki. Toinen osapuoli on vakuuttunut siitä, että esimerkiksi naispappeus ei ole oikein ja toimii sen mukaan eli kieltäytyy jumalanpalvelusyhteistyöstä. Ja vetoaa Raamattuun, kirkon tunnustukseen, ekumeniaan ja 1900-vuotiseen perinteeseen. Toinen osapuoli on vakuuttunut siitä, että naispappeus on oikein, vaatii, että jumalanpalveluksessa pitäisi aina olla mies- ja naispappeja ja katsoo, että kirkon pitää toimia muin yhteiskunnan tasa-arvokäsityksen pohjalta.
Konflikti voidaan ratkaista kolmella tavalla. Ensiksikin sallitaan rinnakkaiselo väistämissäännöillä. Toiseksi estetään naispappeuden vastustus. Kolmas vaihtoehto on, että naispappeus lakkautetaan. Mikähän näistä kolmesta vaihtoehdosta on se tasapuolisin? (Neljäskin vaihtoehto on ja se näyttää hiljalleen lisänneen kannatustaan: Rakennetaan omia kirkollisia rakenteita tai jopa seurakuntia ja uusi kirkko niille, jotka eivät hyväksy vaihtoehtoja 2 tai 3). Esimerkkejä löytyy mujn muassa Suomesta, Ruotsista ja Latviasta.
Joo, tiedän että spn-avioliittokäsitys on vain yhteiskunnan virallisesti hyväksymä, kirjoitin edellä vähän epäselvästi.
Ihmettelen, miksei konservatiiviryhmä pidä ääntä eronneiden vihkimisestä. Siitä on kuitenkin selkeä Raamatun sana verrattuna niihin kohtiin, joihin vastustajat vetoavat, kun on kyse papin sukupuolesta.
Kirkolliskokouksen kantaan spn-avioliittokysymyksessä ei kannata toivoa asettaa. Ajan myötä konservatiivien määrävähemmistö kyllä sulaa, ja saadaan myönteinen päätös, mutta eipä tuo ole estänyt pientä, kovaa ääntä pitävää vähemmistöä vastustamasta naisten pääsyä papinvirkaan. Siinä mielessä piispainkokouksen pastoraalinen ohje oli tervetullut.
Ehkä tämä tästä riittää 🙂
Kirkko on menossa suuntaan, jossa erilaisia mielipiteitä ei hyväksytä. Tämä kiehityskulku ei muutu senkään jälkeen kun konseravatiivit on perustaneet oman kirkon jä jättäneet meidät riitelemään keskenään. ”Meidät” sanaa käytän sillä aion jäädä äitikirkon helmaan.
Riitelemiseen tarvitaan aina kaksi. Mitä mieltä on jäädä riitelemään, jos voi kirkon vaihdoksella päästä riitelystä?
Tosin luterilaiseen kirkko-oppiin kuuluu myös ajatus siitä, että tässä maailmassa oikea kirkko ja väärä kirkko (Aabelin ja Kainin kirkko) elävät rinnakkain ja sisäkkäin aina tuomiopäivään asti. Eli ”uudet” kirkot eivät nekään ole synnittömiä ja ilman riitaa…
Riitelemiseen osallistuminen ei ole mieleeni tullut. Olen sen sijaan kuullut profetaalisesta sanasta, johon uskon: kun uskovaiset lähtevät kirkosta syntyy herätys.
Usein käy niin että kun muutamme toiselle paikkakunnalle, niin sieltä mistä läksimme alkaa tapahtua.
Miksipä ei sitten kirkossa voisi käydä samoin, kun uskovat sieltä lähtee. Ehkä olemmekin herätyksen esteenä.