Puheet työttömien työvelvoitteesta ja aktivoimisesta soittavat päässäni monenlaisia hälytyskelloja. Kuka terve ihminen haluaa oikeasti olla pitkäaikaistyötön, ihan vain kiusallaan tai laiskuuttaan? Eikö hän riemusta kiljuen ryntäisi koulutustaan ja osaamistaan vastaavaan tehtävään, jos sellainen vain missään olisi tarjolla?
Ratkaiseeko se todella syrjäytymisongelmia, että diplomi-insinööri pakotetaan risusavottaan tai erikoislääkäri pistetään siivoamaan sairaalan kahvihuonetta? Tai onko se oikein, että ammattitaitoinen siivooja joutuu tekemään oman alansa työtä minimikorvauksella?
Mennäänkö Suomessakin siihen, että ihmisillä aletaan teettää tiettyjä tehtäviä nälkäpalkalla, minimikorvauksilla? Miten tämä lisää työpaikkoja ja parantaa ihmisten todellisia työllistymismahdollisuuksia?
Tajuavatko päättäjät lainkaan, miten vaikeaa työpaikan löytäminen Suomessa nykyisin on? Joskus ennen vanhaan ihminen saattoi olla varma, että hankkimalla riittävästi koulutusta hän tulee saamaan työpaikan ja elämäntehtävän, ja kykenee elättämään itsensä ja perheensä. Nykyään on toisin: Mitä enemmän koulutusta, sitä vaikeampi löytää työtä!
Tiedän akateemisesti koulutettuja ja jopa tohtoritason koulutuksen saaneita, jotka olisivat valmiit menemään vaikka myyjäksi kaupan kassalle tai kodinhoitajiksi vanhustenhuoltoon. Heitä ei kuitenkaan palkata, koska he ovat muka ylikoulutettuja. Pienellä työttömyyskorvauksella he ilmeisesti jatkossa pääsevät sitten tällaista työtä tekemään?
Mikä tässä Suomen työllisyystilanteessa on se todellinen ongelma? En totisesti usko, että ainakaan ihmisten halu olla tekemättä mitään. Kukaan ihminen ei halua olla tyhjänpanttina.
Ajatus syrjäytymisen ehkäisemisestä on tietenkin kaunis ja kannatettava. Epäilen kuitenkin, että hallituksen keinot ovat täysin väärät.
Jatkuva tyrmätyksi tuleminen työnhaussa saa ihmisen tuntemaan, että hänellä ei ole arvoa, että häntä ei tarvita. Se lannistaa ja masentaa, ahdistaa ja suututtaa. Kun tähän päälle lisätään nyt vielä nöyryyttävä epäilys siitä, että työtön onkin yhteiskunnan tuilla tahallaan elävä vapaamatkustaja ja hänet ”kannustetaan” pakkotöihin surkealla korvauksella, en uskalla edes ajatella, mitä kaikkea tästä lopulta seuraa. Melkoisella varmuudella ei kuitenkaan riemukasta kokemusta: ”Olen tarpeellinen ja osaamisellani on yhteiskunnassa käyttöä.” Valitettavasti.
Joo, aina pitäisi mieluummin kannustaa ja rohkaista.
Töistä päästyä otin d’Iltapäivätorqut ja herättyä kirjoitin bloggauksen, koska kommentista olisi tullut liian pitkä ja halusin sinne vastauksia:
[url=”http://https://www.kotimaa.fi/blogit/meidaen-pena-ei-oikein-paerjaeae-lasten-kanssa”]
Kun kirkko tuntuu muuttuneen lähinnä avustus- ja hyväntekemisorganisaatioksi*, eikö olisi fiksumpaa poistaa papin viran pakollisuus mutta pitää diakonin viran pakollisena?
* ”Usko hyvän tekemiseen” ”Tule tekemään hyvää” ”Kiitos, kirkon jäsen, kun tuet hyvän tekemistä” ”Verorahoillasi tehdään hyvää”
On vähän vaikea huomata miksi Piispainkokous kovin vaatimattomasti puhuu diakonian tekijöistä. Seuraavassa lainausta Ignatiukselta, jota hyvin voi pitää yhtenä kirkkomme ensimmäisistä teologeista Paavalin ja Ireneauksen lisäksi ;,..Samaten kaikkien tulee osoittaa kunnioitusta diakoneille niin kuin Jeesukselle Kristukselle, samoin piispalle, joka on kuva Isästä, ja presbyteereille, jotka muodostavat ikään kuin Jumalan neuvoston ja apostolien liiton. Ilman näitä ei voida puhua kirkosta.” (Trall. 3:1)”Näin ollen teidän sopii juosta yksimielisinä piispanne kanssa niin kuin teettekin. Ovathan kunnianarvoiset, Jumalan arvon mukaiset presbyteerinnekin liitettyinä piispaan kuin kielet kitaraan.” (Ef. 4:1) ”Se joka on alttarin piirissä, on puhdas, mutta se joka on alttarin ulkopuolella, ei ole puhdas. Tämä tarkoittaa, että se joka ilman piispaa ja presbyteerejä ja diakoneja jotakin panee toimeen, ei ole omassatunnossaan puhdas.” (Trall. 7:2) ”Niin kuin Herrakaan ei tehnyt mitään ilman Isää, jonka kanssa hän on yhtä, toimipa hän itse tai apostolien välityksellä, samoin älkää tekään tehkö mitään ilman piispaa ja presbyteerejä.” (Magn. 7:1) ”Minä huusin teidän keskellänne ja puhuin kovalla äänellä, Jumalan äänellä: Pitäytykää piispaan, presbyteereihin ja diakoneihin!” (Fil. 7:1) ”Älkää tehkö mitään ilman piispaa, säilyttäkää ruumiinne Jumalan temppelinä, rakastakaa yhteyttä, välttäkää hajaannusta, olkaa Jeesuksen Kristuksen seuraajia niin kuin hänkin on Isänsä seuraaja.” (Fil. 7:2) ”Se joka kunnioittaa piispaa, nauttii kunnioitusta Jumalan puolelta. Se joka panee jotain toimeen piispalta salassa, osoittaa palveluksensa Perkeleelle.” (Smyr. 9:1 ). Se että, yksi Piispoistammekin, Piispa Häkkinen, esittää Ireneausta kirkkomme ensimmäiseksi teologiksi, johtunee seuraavasta Piispan lainauksesta;,..Kuten edellä olen todennut, Teinosen mukaan ratkaisevin tekijä Suomen kirkon tulevaisuudelle on uskollisuus apostoliselle uskolle ja konstituutiolle. Ei liene sattuma, että 1900-luvun lopun dogmatiikan professorin ja 200-luvulla eläneen ensimmäisen kristillisen dogmaatikon, kirkkoisä Irenaeuksen opettamat kriteerit ovat yhtenevät. Teinonen korosti dogmaa, Raamattua ja virkaa. Irenaeuksen mukaan totuus on erotettavissa valheesta ja kehälliset asiat olennaisista kolmen kriteerin avulla: 1. Raamattu, 2. uskontunnustus ja keskeinen dogma sekä 3. apostolinen traditio, jonka palvelijana piispan virka toimii. Edelleen Piispa Häkkistä lainaten,,..Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tulevaisuus ei ole ensisijaisesti riippuvainen jäsenkehityksestä, taloudesta tai rakenteista. Kysymys on ennen kaikkea siitä, pysyykö kirkko kirkkona. Piispojen kollegiolla ja piispainkokouksella on keskeinen vastuu kirkon apostolisuuden säilymisestä. Siksi meidän on tarpeen muistaa apostolin kehotus: ”Meitä on siis pidettävä Kristuksen palvelijoina, joiden huostaan on uskottu Jumalan salaisuudet. Siltä, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.” (1 Kor. 4:1-2). Näin voi kysyä onko Ireneauksen mainitseminen tarkoitushakuinen asia löytää asialle sopiva perustelu.
Halukkaat diakonit lukemaan poikkeuskoulutuksella papiksi. Aluekappalaisten asemahan huomattiin järjestää aikaa sitten. Kirkkoherrojen virka-ajaksi 5.si vuotta ja sitten vaihto. Piispoille ja Arkkipiispoille 10.n vuotta ja sitten vaihto. Missä on dynaamisuus, onko ainoa tarkoitus konservoida kirkkolaitosta ajasta iäisyyteen. Hengellinen Akatemia on hyvä paikka pätevöittää Ihminen seurakunnan kutsumaan opettamiseen ja hengelliseen tiennäyttöön. Siellä pysytään niin kauan, että Ihminen tietää miksi haluaa seurakunnan palvelukseen. Tutkijat voivat sitten opiskella akateemisessa niin kauan kuin haluavat. Näin turvataan pientenkin seurakuntien hengellinen palvelu.
Jeesus sanoi uskottavasti ” lähimmäisen rakkaus, siinä kaikki laki ”. Jos seurakunta hakuaa noudatta tätä niin diakonia työ on aivan ydinasemassa. Meidän ihmisten keski-ikä nousee jatkuvasti ja sen arvostaminen myös henkiseti on suuri elämän rikkaus.
Asiat linjassa. Taannoin keskusteltiin eräässä seurakunnassa toiminnan lisäämisestä. Pappeja olisi ollut ja kanttoreita ja muita toimihenkilöitä, mutta siivoojia oli vain yksi. Häntä ei voitu enemmän kuormittaa.
Mikä on riittävä määrä nuorisotyönohjaajia?
Mikä on riittävä määrä yleensä kirkon työntekijöitä?
Naapurimaassamme Virossa on tyypillisesti luterilaisessa seurakunnassa 1-3 työntekijää (pappi, kanttori sekä talouden- ja hallinnonhoitaja).
Kaikki toiminta riippuu siitä, kuinka saadaan vapaaehtoiset seurakunnan jäsenet kantamaan vastuuta seurakunnan toiminnasta. Niin lapsi- ja perhetyöstä sekä nuorisotyöstä ja diakoniasta.
Sielläkin seurakunnat voivat kasvaa ja toimia dynaamisesti. Kyse ei ole ensisijaisesti palkatun henkilöstön määrästä tai edes rahasta (Viron luterilaisen kirkon koko vuosibudjetti on n. 300 000,- euroa!), vaan seurakunnan toiminnallisesta sisällöstä ja jäsenten kyvystä / tahdosta kantaa vastuuta seurakuntansa toiminnasta.
Tällaista dynaamista ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa voi käydä katsomassa esim. Espoonlahden ystävyysseurakunnassa Lääne-Nigulassa (Haapsalun naapurissa).
Lääne-Nigulan seurakunnan koko vuosibudjetti on vain vähän enemmän kuin Espoonlahden seurakunnan yhden diakoniatyöntekijän vuosipalkkaa vastaava summa.
Mikä on siis riittävä määrä palkattuja työntekijöitä?
Jouni Turtiainen :”Kyse ei ole ensisijaisesti palkatun henkilöstön määrästä tai edes rahasta (Viron luterilaisen kirkon koko vuosibudjetti on n. 300 000,- euroa!), vaan seurakunnan toiminnallisesta sisällöstä ja jäsenten kyvystä / tahdosta kantaa vastuuta seurakuntansa toiminnasta.”
Miten kantaa vastuuta, kun on joskus saanut seurakunnasta ”liian hyvin talousasioita” ymmärtävänä hatkat nimikkeellä ”myrkkysieni”? Tämä ”arvonimi” ei tullut seurakunnan työntekijöiden, vaan puoluepoliittisten luottamushenkilöiden taholta. En voi mitään sille ajatukselle, että puoluepolitiikka myrkyttää kaiken yhteisöllisyyden ja lopulta tuhoaa myös yhteisön sosiaalisen omantunnon.
Jos seurakunnassa ei ole koulutettuja diakoniatyöntekijöitä, kirkko ei voi tarjota ammatillista keskusteluapua, sielunhoitoa ja monenlaista konkreettista apua siihen malliin kuin tähän asti. Soppatykki torin laidalla ei ole diakoniatyötä, se on lähinnä mediateko. Riittääkö vastaukseksi ihmisten hätään kuva paikallislehdessä?
Vapaaehtoisten pyörittämä seurakunta on varmasti monella tapaa lämpimämpi ja hilpeämpi yhteisö kuin nykymalli. Kaikki kirkon työntekijät ovat koulutettuja ammattilaisia ja he osaavat työnsä. Mitä seuraisi jos ainoa palkollinen työntekijä olisi diakoni?