K24: "(Piispa Irja) Askola sanoo tunnistavansa keskustelussa samaa sukupuolta olevien vihkimisestä paljon samaa kuin aikanaan naispappeusväittelyissä."

Sama täällä. Kaikissa keskusteluissa on mukana raamatuntulkintaa ja samalla tukku tunnetta. Mutta onhan siinä kyse myös vallankäytöstä. Ja rakkaudesta sekä totuudesta.

Mitä voisimme oppia naispappeuskeskustelusta? Varmaan paljonkin, mutta ainakin sen, että omaatuntoaan vastaan ei kukaan voi toimia.

Kun kirkolliskokous päätti 1986 sallia ordinaation myös naisille, sitä edelsi teologinen keskustelu 1950-luvulta saakka, jolloin Ruotsin kirkko toteutti naispappeuden. Suomessa keskustelu kesti kolme vuosikymmentä. Eikä se ole vieläkään ohi..

Tuolloin (1986) kirkolliskokous hyväksyi ponnen, jossa luvattiin omantunnonvapaus ja oikeus hoitaa pappisvirkaa kirkossa papeille, jotka eivät voineet hyväksyä kirkon virkaratkaisua. Parikymmentä vuotta myöhemmin emeritus piispa Mikko Heikan komitea kyllästyi monien pappien omantunnovapauteen ja otti käyttöön termin "välillinen syrjintä".

Sen myötä oikeustoimitse saatettiin ns.perinteisellä virkakannalla olevat papit ajetuksi kirkolliseen marginaaliin. "Välillisellä syrjinnällä" voitiin tarkoittaa mitä tahansa toimintaa, jossa naispapit eivät palvelleet. Ponnelle naureskeltiin - eihän se ollut juridisesti sitova.

Syrjinnän leima lyötiin jopa meihin kirkkoherroihin, jotka yritimme seurakunnissa välttää vastakkainasettelua ja kirkolliskokouksen ponnen hengessä tarjota tyhjinä olevia toimitilojamme näille ns. perinteisen virkakannan edustajille.

Meidät pakotettiin hylkäämään nämä perinteisen virkakannan seurakuntalaiset juuri tuon "välillisen syrjinnän" perusteella. Omaa ns. Iivisniemen tapaustamme käsiteltiin tuomiokapitulissa, ja piispa sotkeutui paikallisseurakunnan toimitilojen käyttöön, vaikka kirkkojärjestyksen mukaan se kuuluu yksiselitteisesti kirkkoherralle ja seurakuntaneuvostolle.

Ei siis mikään ihme, että Heikan komitean toiminnan seurauksena syntyi ensin Luther-säätiö ja sittemmin Lähetyshiippakunta omine piispoineen. Heikan komitean tulkinnat söivät omantunnon elintilan toisinajattelijoilta. Kirkolliskokouksen ponsihan ei ollut mitenkään juridisesti sitova.

Ei ollutkaan. Mutta herrasmiessopimus ponsi on ollut.

Miten mahtaa käydä meille ns. perinteiseen avioliittokäsitykseen pitäytyville papeille, jos ja kun kirkolliskokous muutaman vuosikymmenen sisällä joka tapauksessa päättää kirkon muuttavan avioliitto-optuksensa sekulaarin valtion ja muiden pohjoismaisten sisarkirkkojen kanssa samalle kannalle?

Nyt on jo muutoksen kannattajien taholta meille perinteisen kannan edustajille omantunnonvapautta väläytelty ja ponsia lienee myös luvassa.

Mitä merkitystä tällaisella lupauksella tai ponnella on, jos tiedämme, mihin se tulee aikanaan johtamaan? "Välillisen syrjinnän" periaate toimii tässäkin asiassa yhtä tehokkaasti kuin se on toiminut virkakysymyksessä.

Luvassa on siis oikeusistuntoja, jossa meitä pappeja syytetään siitä, että me olemme Raamattuun ja kirkon perinteiseen avioliitto-opetukseen vedoten saarnanneet homoseksuaalisen käyttäytymisen ja samaa sukupuolta olevien avioliitot synniksi ja Jumalan tahdon vastaisiksi.

Siitäkin huolimatta tätä tullaan saarnaamaan, vaikka niin monet kirkon jäsenet ovat voineet iloita sukupuolineutraalista avioliitosta ja pitäneet sitä stigman poistumisena sukupuolivähemmistöjen parisuhteista.

Viha ja huuto kirkon virallista kantaa edustavia pappeja kohtaan ovat jo nyt näkyneet ja kuulunet kauas. Kuvitteleeko joku oikeasti, että meille olisi enää mitään tilaa kirkossa, joka on muuttunut sukupuolineutraaliksi?

Synnistäkin saa puhua ainoastaan silloin, kun se liittyy eliitin verosuunnitteluun tai sellaisiin Raamatusta ja kirkon perinteestä nouseviin periaatteisiin, ettei kristitty voi hyväksyä asioita, joita pitää Jumalan tahdon vastaisena.

Syntiä on siis kaikenlainen syrjintä, myös välillinen. Erityisesti se, ettei voi teologisesti hyväksyä samaa sukupuolta olevien avioliittoja.

Siinä ei auta vaikka työelämässä ketään ei syrjittäisikään. Teologinen syrjintähän se vasta suuri synti onkin. Raamattua on tulkittava suvaitsevasti.

Kirkon julistama rakkaus on tämän ajattelun myötä muuttumassa suvaitsevaisuudeksi, josta totuus on poistettu. Koska totuus sattuu. Aina. Sekä totuuden puolustajaan että sen kuulijaan. Totuudettoman rakkauden kanssa voi elää niin kauan kuin sillä on enemmistön suojelu.

Kun kirkkoon kuuluvien enemmistö jossain vaiheessa haluaa kirkon muuttavan opetustaan Jumalasta - tietysti "rakkauden tähden" - ketkä silloin jäävät puolustamaan "syrjivää" opetusta kolmiyhteisestä Jumalasta, jonka yhteyteen on vain yksi Tie, Jeesus Kristus. Ja kuinka kauan tätä teologista syrjintää siedetään..?

Ei kai tähän koskaan voida kirkossa mennä? Vestigia terrent.