Kotimaan päätoimittaja Freija Özcan kirjoitti Kotimaa-lehden 11/26 pääkirjoituksessa ns, vanhauskoisten eli tiettyjen herätysliikeryhmien ja kirkon jännitteistä. Erityisesti asia liittyi virkakysymykseen ja kysymykseen messujen järjestämisestä. Kirjoitus nosti esille joitakin asiassa tehtyjä ehdotuksia.
Päätoimittaja päätyi ehdottomaan, että kirkkomme antaisi vanhauskoisille luvan järjestää omia messujaan ja vanhauskoiset puolestaan lopettaisivat kirkon ja piispojen arvostelun sekä ohjaisivat niiden piiristä maistereita hiippakuntien yhteisiin pappisvihkimyksiin. Kyse olisi siis jonkinlaisesti vaihtokaupasta: Antakaa te tämä meille ja me puolestamme annamme tätä teille.
Ehdotus koettiin melko yllättävänä ja herätysliikeväki puolestaan suhtautunee siihen jossakin määrin myönteisesti. Ehdotus on hyvässä mielessä hurskas ja hyvää tarkoittava. Itsekin ajattelen, että jonkinlainen ratkaisu pitäisi saada hankalan, jopa jonkinlaisen pattitilanteen ratkaisemiseksi. Voisiko se olla jotakin tällaista?
Moni voi ajatella, että voisi – ja sitten tulee se mutta! Seuraavaksi siis muutamia mutta-tekijöitä, jotka tekevät sinällään hyvän ja hurskaan ehdotuksen hankalaksi. Yksi on kirkkomme linjaus siitä, että meillä on vain yksi ja yhteinen pappisvirka. Toinen on se, että kirkon tulee julkisyhteisönä ja myös uskon yhteisönä vaalia tasavertaisuutta. Joku voi tietysti kysellä, onko tasavertaisuuden rikkomista, jos papit jossakin määrit pitävät messuja, joissa on vain pappismiehiä. Se on ainakin yhteisen viran teologian rikkomista ja isommissa seurakunnissa tuo hankaluuksia työvuorojärjestelyihin. Lisäksi ideaalitilanne on, että kirkon messut ovat sen yhteisiä ja kaikille avoimia messuja. Jo syntyneet messuyhteisöt nähdään kristinuskon yleisen mission ”välineinä”, mutta kirkkoa ajatellen ne voivat samalla edistää ja edustaa jakautumista.
Vanhauskoisten puolelta on myös mutta-tekijöitä. Perustavin niistä on se, että vanhauskoisten piiristä on ilmaistu kirkkomme luopuneen luterilaisesta opista ja olevan siis jossakin määrin harhaoppinen. Tämä koskee erityisesti virkaratkaisua ja toisaalta myös kirkon ratkaisuja samaa sukupuolta olevien parin kohtelusta. Tästä mutta-tekijästä nousee se, että vanhauskoiset eivät ole halunneet olla yhteisissä pappisvihkimyksissä, koska piispa voi olla nainen ja koska vihkimyksissä voi olla vihittävinä naisia. Väistämisessä on pohjimmiltaan kyse siitä, että em. tilanteita väistävät eivät halua osallistua kirkon syntiin tai luopumukseen eivätkä siten halua olla edistämässä niitä eikä ottamassa syntiä itselleen.
Olen itse toiminut pappina lähes 40 vuotta eri viroissa, siitä noin 20 vuotta kirkkoherrana. Näen hyvin selkeästi, että herätysliikkeet ovat olleet ja ovat osa kirkkoamme. Samalla näen kirkkososiologina myös sen, miten viimeisen 10-20 vuoden aikana on tapahtunut toimintaa ja organisoitumista kirkkomme yhteisten rakenteiden rinnalla ja siten osin niiden ulkopuolella. Tietyt herätysliikeryhmät ovat koko ajan tiivistäneet rivejään sisäänpäin ja toisaalta yhteistyöhön samanhenkisten ryhmien kanssa. Lähetyshiippakunta järjestäytyi Luther-säätiön pohjalta jo tavallaan omaksi kirkokseen.
Mikä siis on herätysliikeryhmien paikka ja tulevaisuus? Mielestäni ne voivat edelleen pysyä kirkossamme. Niiden tulisi kuitenkin nähdä, että kirkossa toimitaan sen tekemien päätösten pohjalta. Muistan ajan virkakysymyksen päätöksen jälkeen, jolloin ns. vanhalla virkakannalla olevat toimivat yhteistyössä seurakuntien kanssa kirkon pelisäännöillä. Vasta myöhemmin tuli väistäminen ja linjausten tiukentuminen. Toki matkan varrella myös kirkko teki omia ratkaisujaan, jotka on nähty linjan tiukennuksena vanhauskoisiin päin. Sitä ne kaiketi ovat olleetkin.
Jos jokin ryhmä katsoo, että kirkkomme on tekemiensä ratkaisujen vuoksi selvästi erkaantunut oikeasta opista (jota ryhmä tai liike katsoo edustavansa), silloin jää kysymys, mihin johtopäätöksiin tällaisen ryhmän tulisi päätyä. Voiko sellainen ryhmä itse katsoa voivansa jatkaa kirkon yhteydessä?
Oma ratkaisuehdotukseni tilanteeseen ei ehkä ole niin ”hurskas ja kaunis” kuin Kotimaan päätoimittajan. Ehdotan sitä, että kirkossa on tilaa herätysliikkeille toimia ja että ne voivat antaa hyvää panostaan yhteisen mission toteuttamiseen. Ehdotukseen sisältyy se, että liikkeet voivat järjestää omia piirejään seurakunnissa ja että messujen ja viran osalta toimitaan kirkon yhteisillä pelisäännöillä.
Toivo Loikkanen


VALVONTA
Valvonta ei rajoitu ainoastaan meihin itseemme, vaan on meidän tarkattava toisiakin ja kehotettava heitä pysymään sanassa ja uskossa. ”Valveudu valvomaan ja vahvista niitä muita, jotka ovat olleet kuolemaisillaan! … Ellet siis valvo, niin minä tulen kuin varas.” Ilm. 3:2,3. Tarvitsevat toisetkin kehotuksiamme pysymään vahvana uskossa. Ja yhdessä ollaan paremmin varuillamme yhteistä vihollistamme vastaan. Ryhtykäämme siis yhteisesti varomaan perkeleen juonia, joita se alati punoo meidän vahingoksemme. ”Valon lapsina” antakaamme totuuden valon valaista varjopaikkoja. ”Älkäämme siis nukkuko niin kuin muut, vaan valvokaamme ja olkaamme raittiit!” 1. Tess. 5:6. ”Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen!” Matt. 26:41.
H. J. Pätiälä – P. J. I. Kurvinen, Raamatullinen uskonoppi, s. 128129, Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto, Concordia ry, Loimaan evankelinen kansanopisto, 2021.
s. 128-129.
Toivo. Otit esille pastoraalisen ohjeen ja asiantuntijoiden näkemykset sen laillisuudesta. Tässä tapauksessa asiakirjaa tulkitaan ensisijaisesti kirkkolain valossa. Siksi ihmettelenkin, että asiakirjaan on päässyt jäämään selvä lapsus: vaikka ohje ei varsinaisesti anna lupaa eikä kehota rikkomaan kirkkolakia, se ei myöskään kiellä sitä. Tämä porsaanreikä on niin ilmeinen, että maallikkokin huomaa sen. Laillisuusnäkökulmasta asiakirja ei siis ole lainkaan aukoton.
Kiitos kommenteista, asiantuntijaveljet!
Kaikkien kommenttien jälkeen minulle jää edelleen kysymys, johon emme ole löytäneet vastausta:
Voiko pastoraalisella ohjeella käytännössä muuttaa kirkon toimintaa tavalla, johon tarvittaisiin kirkolliskokouksen päätös?
Uutiset seurakunnista eri puolilta Suomea kertovat varsin selvästi, että käytännössä monissa seurakunnissa toteutetaan kahta erilaista avioliittokäsitystä. Muutos on tapahtunut käytännössä, vaikka kirkolliskokous päätti toisin.
Piispojen kollegio näyttää löytäneen toimivan ohituskaistan kirkolliskokouksen päätöksenteon ohi. Samaan aikaan tämä kollegio kaventaa niin sanottujen vanhauskoisten toimintamahdollisuuksia hallinnollisilla toimilla, joita kutsutaan piispalliseksi kaitsennaksi.
Kari, vastaavuus löytyy myös herätysliikkeistä/yhdistyksistä. Heidän johtajat rajaavat toimintaa vastaavilla kaitsenta menetelmillä ja näin ohjaavat herätysliikkeen piirissä olevaa väestöä. 🙂
Kari. Seuraava vaihe lienee se, että jossain tulevissa kirkolliskokouksissa tuodaan jälleen esitys avioliittolaista, jotta kiistaan saataisiin myönteinen päätös ja pastoraaliselle ohjeelle virallinen hyväksyntä. Itse asia ei kuitenkaan muutu sillä, että jokin seuraavista kirkolliskokouksista tekee muutoksen kirkkolakiin. Mutta monissa seurakunnissa tämä asia on jo päätetty eikä asiasta enää väännetä. Tulevaisuuden katsotaan olevan niiltä osin kunnossa.
Mutta onko tulevaisuus kunnossa ja Taivaan Isä tyytyväinen? Virallinen kirkko makaa tässä asiassa suossa, eikä soisi sitä enää heräteltävän. Kun Renqvist antoi palaa Liperissä, paikallinen rovasti Perander ja piispa Molander katsoivat saaneen niskaansa mainehaitan. Mainehaittahan kirkolle siitä olisi tullut, jos se olisi asettunut vastoin yleistä mielipidettä ja pysynyt tässä asiassa totuudessa.
Kosti, Läheskään kaikki kirkossamme eivät näe, että piispainkokous on löytänyt ”ohituskaistan” suhteessa kirkolliskokoukseen ja tehnyt sen tietoisesti. Mitä tulee kirkolliskokouksen päätöksentekoon, niin kirjoitin jo vuosi-pari sitten, että päätökset tulisi tehdä yksinkertaisella enemmistöllä. Se tekisi kirkolliskokouksen työn paljon joustavammaksi ja hyvässä mielessä tehokkaammaksi. Se on myös yleisesti hyväksytty demokratian mittari. Voisi sanoa, että vox populi (min 50,1%) – vox Dei!
Toivo, kirkolliskokous ei ole pelkästään demokraattinen parlamentti. Se käyttää ylintä päätösvaltaa kirkon asioissa ja vastaa myös kirkon opista. Päätöksenteossa on siten kyse muustakin kuin enemmistön tahdon toteuttamisesta.
Jos määräenemmistövaatimus korvattaisiin näissä kysymyksissä yksinkertaisella enemmistöllä, kyse olisi erittäin suuresta muutoksesta kirkon päätöksentekojärjestelmään.
Määräenemmistövaatimuksella on erityinen merkitys silloin, kun päätetään kirkon opin ja tunnustuksen perusteista ja niiden suhteesta Raamattuun. Voiko kirkon opillinen linja todella muuttua kulloisenkin yksinkertaisen enemmistön mukaan?
”Vox populi – vox Dei”
Voiko enemmistön kanta todella olla sama asia kuin Jumalan tahto? Eikö kirkon päätöksenteossa ratkaisevaa pitäisi olla myös se, mikä on Raamatun ja kirkon tunnustuksen mukaista?
Kari, Ymmärrän sen, miksi kirkolliskokouksessa on tuo määräenemmistösäännös. Se koskee tietyistä asioista päättämistä ja siten sillä voi olla edelleen merkitystä. Toisaalta sitä on katsottu kriittisesti siitä näkökulmasta, että pienehkö joukko voi torpata tarpeellisiakin uudistuksia.
Vox populi – vox Dei: Nostin sen esille, koska se on keskiaikainen sanonta, jolla korostettiin kansan äänen kuulemista. Se liittyy myös reseptioon eli siihen, että kirkossa kirkkokansan on otettava päätetyt opit vastaan. Kuten Marko (alla) kommentoi, siihen on suhtauduttu myös kriittisesti. Eräs oli Yorkilainen Alcuin, joka kirjoitti Kaarle Suurelle paheksuen tuota ajatusta.
Toivo, ymmärrän määräenemmistösäännöksen merkityksen ja sen, että sitä voidaan myös arvostella uudistusten jarruttamisesta. Haluaisin kuitenkin kysyä suoraan: kannatatko tässä avioliittokäsityksen muuttamista määräenemmistöpäätöksellä? Jos kannatat, millä perusteella kirkon avioliittokäsitystä pitäisi muuttaa, ja miten näet muutoksen suhteen Raamattuun ja kirkon tunnustukseen?
Kari, Olen aika maltillinen suhtautumisessa avioliittokäsityksen muutokseen. Pidän yhdenvertaisuutta vahvasti kristillisenä arvona ja myös Raamatusta nousevana. Kirkkomme on muuttanut virallisesti käsitystään homoseksuaalisuudesta. Se on kirkon näkökulmasta hyäksyttävä ja luomiseen liittyvä asia. Toki jotkut pitävät sitä syntiinlankeemuksen seurauksena. Kirkossa on hieman ristiriitaista, että homoseksuaalit hyväksytään täysivaltaisina kirkon jäseninä ilman mitään homouteen liittyvää ”syntileimaa”, mutta heidän parisuhteitaan ei hyväksyttäisi. Tällä vahvalla logiikalla näen asian johtavan siihen, että heidän avioliittonsa hyäksytään. Se ei mielestäni muuta suhdetta Raamattuun eikä tunnustukseen. Toki se on Raamatun tulkintaa kuten on sekin, että homous hyväksytään.
Kari, Kysyn puolestaan sinulta? Mitä ajattelet homoseksuaalisuudesta? Onko se syntiä tai Raamatun vastaista? Pitäisikö homoseksuaaleja esim. kieltää toimimasta kirkon viroissa?
Toivo, kiitos kysymyksistä. Mielestäni tässä on tärkeää erottaa toisistaan ihmisen ihmisarvo ja hyväksyminen kirkon jäsenenä sekä se, mitä kirkko opettaa avioliitosta ja seksuaalisuudesta.
Se, että homoseksuaaliset ihmiset ovat kirkon täysivaltaisia jäseniä, ei mielestäni automaattisesti ratkaise sitä, miten kirkon tulee ymmärtää avioliitto. Nämä ovat kaksi eri kysymystä. Myöskään kirkon suhtautumisen muuttuminen homoseksuaalisuuteen ei itsessään osoita, että avioliittokäsitystä pitäisi muuttaa.
En halua leimata ihmisiä enkä asettaa heidän ihmisarvoaan kyseenalaiseksi. Kirkon virkojen kohdalla kysymys on puolestaan siitä, millaisia opillisia ja hengellisiä edellytyksiä kirkko asettaa viranhoidolle. Tätä ei mielestäni voi ratkaista pelkästään ihmisen seksuaalisen suuntautumisen perusteella, vaan asiaa on tarkasteltava kirkon opetuksen ja viran tehtävän näkökulmasta.
Minulle ratkaiseva kysymys on tämä: millä raamatullisilla ja tunnustuksellisilla perusteilla kirkon avioliittokäsitystä voidaan muuttaa?
Kari. Kirkon virallista avioliittokäsitystä ei tietenkään voida muuttaa millään sellaisilla perusteilla, jotka ohittavat Raamatun ja tunnustuksen. Nyt on kuitenkin toimittu niin, että laillisen avioliittokäsityksen rinnalle on tuotu toinen käytäntö näennäisen laillisilla perusteilla. Käytännössä nämä perusteet ovat kuitenkin laittomia, sillä siinä yksi viranomainen antaa toiselle, itsenäiselle ja valvovalle viranomaiselle ohjeistuksen luopua valvonnasta.
Kari ja Kosti, Peräänkuulutatte raamatullisia perusteita. Mitähän sellaiset voisivat olla, jotka vakuuttaisivat teidät. Olen maininnut sellaisia useita. Suhtaudun kuitenkin kysymykseen vakavasti. Otetaan ensin luterilainen tunnustus. Se ei sano suoraan mitään tästä asiasta. Toki joku voi vedota Lutherin teksteihin tai sanomisiin avioliitosta. Tunnustus sanoo, että kirkon elämän tulee perustua Raamatun sanaan. Tuttu sola fide, sola gratia, solus Christus tai propter Christum ei taas suoraan sovi siihen. Entä raamatulliset perusteet. Niitä on avioliittokeskustelussa käyty laajalti läpi. Esillä mm. luomiskertomus, Jeesuksen sanat avioliitosta, UT:n muiden tekstien opetukset. Näillä on puolustettu perinteistä avioliittomallia miehen ja naisen liittona. Mutta jo Raamatussa tunnetaan moniavioisuus. Raamattu ei suoraan sano mitään asiasta, jonka tunnemme homoseksuaalisuutena. Se tuomitsee tietynlaisen ”villin” käytöksen (ovat vaihtaneet jne, temppeliprostituutio ja muu hillittömyys). UT:n ajan avioliitto oli kovin erilainen nykyiseen avioliittoon verrattuna. Itse olen päätynyt siihen, mihin kirkon yksi selvitystyö päätyi eli kahden mallin rinnakkaiseen sapluunaan. Tai toisin sanoen siihen, että meillä on perinteinen miehen ja naisen liitto ”päämallina” ja sitten voi olla naisten liittoja ja miesten liittoja. En edes näe, että avioliittokäsitys pitäisi muuttaa, vaan että nykyisen avioliitto- ja parisuhdeajattelun pohjalta hyäksyttäisiin samaa sukupuolta olevien liitot ja siunaamisen pyytäminen niille.
Kari ja Kosti, Jatkan vielä tällaisella, jonka voitte halutessanne ”ampua alas” tai haastaa.
Samaa sukupuolta olevien parien liittoihin pätevät täysin samat ihanteet ja asiat, jotka liitämme kristilliseen avioliittoon tai avioliittoon ja parisuhteeseen ylipäätään. Niitä ovat: uskollisuus, toistensa rakastaminen ja tukeminen, toistensa kunnioittaminen, rinnalla pysyminen myötä- ja vastoinkäymisissä, anteeksipyytäminen ja -antaminen, hellyys, läheisyys, huolenpito. Ainoa asia, mikä ”puuttuu” samaa sukupuolta olevien liitoilta on velvoite tai toive lisääntyä. Se taas ei ole kategorinen, koska kaikille ”perinteisen” avioliiton pareille lasten saaminen ei ole mahdollista. Miksi kirkko ei tukisi samaa sukupuolta olevien tällaisia vastuullisia parisuhteita?
Toivo, Kiitos kommentista ja haastamisesta. En varmaan ilman blogiasi olisi paneutunut pastoraalisen ohjeen mielestäni laillisiin ongelmiin.
Totean vain yleisesti. Vaikka Vanhan testamentin miehillä oli useita vaimoja, jokainen yksittäinen liitto oli silti miehen ja naisen välinen. Raamatussa ei tunneta samaa sukupuolta olevien avioliittoa missään muodossa. (Myös edesmenneen Heikki Räisäsen mukaan). Avioliiton perusluonne määräytyy luomiskertomuksessa miehen ja naisen väliseksi liitoksi. Moniavioisuus laajensi puolisoiden määrää, mutta se ei muuttanut avioliiton sukupuolirakennetta.
Mieheksi ja naiseksi Jumala loi heidät vahvistaa myös Jeesus. Tämä sama rakenne ilmenee luonnollisesti myös kirkkolaissa ja järjestyksessä. Sen myöntää myös pastoraalinen ohje, vaikka se pyrkii laajentamaankin käsitystä.
Kun Jeesukselta kysyttiin avioliitosta (Matt. 19), hän ohitti Vanhan testamentin moniavioisuuden ja avioerokäytännöt palaamalla suoraan luomiskertomukseen: yksi mies ja yksi nainen. (1Mo1:27) Olisiko tämä kuitenkin ohitettu jotenkin pastoraalisessa ohjeessa?
Mitä luterilaiseen tunnustukseen tulee, niin Augsburgin tunnustus (XVI ja XXIII uskonkohta) ja sen puolustus opettavat, että avioliitto perustuu luomiseen ja luonnonoikeuteen. Eli kyllä se sanoo asian suoraan. Lisäksi, luterilaiset tunnustuskirjat käsittelevät avioliittoa useissa eri kohdissa. Vaikka UT:n ajan avioliitot olivat esim. sukujen yhdistämistä, niin Kaanaan häissä, joissa Jeesus itse oli mukana kyseessä oli morsian ja sulhanen.
Tosin antiikin ajan roomalainen satiirikko Juvenalis (55–60 jKr. – n. 127–135 jKr) kyllä toteaa: ”Kaiken lisäksi on ”jopa niitä, jotka menevät naimisiin. Mies miehen kanssa.” Hääriitin aikana toisella on morsiamen rooli. Juvenaliksen mukaan on tultu pisteeseen, jolloin..…”jos vielä elää jonkin aikaa saa nähdä, voi kyllä vain, vastaavia riittejä juhlittavan julkisesti, ja kaiken lisäksi liitot tullaan viemään virallisiin rekistereihinkin.” Mitä sanot tästä, nythän on niin käynyt?
Kosti, Luomisen teologialla voimme perustella yhtä hyvin myös samaa sukupuolta olevien suhteita tai liittoja. Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala loi siis sekä miehiä että naisia. Piste. Eikö Jumala ole myös homoseksuaalien Luoja? Vanhan testamentin kuva avioliitosta nousee sen kirjoitusaikojen kulttuureista. Samoin Uuden testamentin. Raamattu on sekä Jumalan ilmoitus että ihmisten kirjoittama kirja. Se ei ole täydellinen taivaasta tippunut teos, kuten eräs uskontokunta esittää. Raamattu sisältää paljon aikaan sidottua ainesta. Mainitsemasi moniavioisuus on nykyisin kovinkin paheksuttu, vaikka mormonit taitavat USAssa sitä ”harrastaa”. Muualla se on seksuaalisuuden vinoutuma.
Toivo. Avioliittolain muutoksen kynnyksellä piispainkokous (2016) totesi, että kirkon perinteinen avioliittokäsitys perustuu miehen ja naisen väliseen liittoon, joka pohjautuu luomisjärjestykseen. Samalla tunnistettiin, että kirkossa on kasvava joukko teologeja ja pappeja, jotka perustelevat samaa sukupuolta olevien avioliittoa luomisen teologialla ja rakkauden kaksoiskäskyllä. Kiistan ydin lienee tässä. Tähän myös taitaa kiteytyä meidän näkemyseromme.
Luomiskertomukset (1Moos. 1–2) asettavat miehen ja naisen välisen liiton luomakunnan perusjärjestykseksi. Jumala loi ihmisen – vain – mieheksi ja naiseksi (1Moos1:27), ja heidät on tarkoitettu täydentämään toisiaan. Tämä on edelleen voimassa oleva kirkon näkemys. Pastoraalisen ohjeen tarkoitus on ollut nostaa ja painostaa – rakkauden kaksoiskäskyllä – spn-liitot samaan arvoon kuin miehen ja naisen liiton.
Kun vihkimisestä ei enää seuraa sanktioita, kirkon käytäntö on muuttunut de facto sellaiseksi, että molempia liittoja kohdellaan tai halutaan kohdella samanarvoisina kirkollisina toimituksina. Kirkkohistoriassa avioliitto on kuitenkin aina määritelty yksinomaan miehen ja naisen väliseksi liitoksi.
Kaikki kristilliset kirkkokunnat (katolinen, ortodoksinen ja protestanttiset kirkot) ovat jakaneet saman käsityksen avioliitosta tähän asti, kunnes protestanttiset kirkot ovat tehneet irtioton ja lähteneet tuntemattomille teille ja epäselville vesille, – sanoisinko ilman opasta. Mitä Raamattun tulee, niin inhimillisenä se on myös täysin jumalallinen.
Kosti, Pitäisikö siis samaa sukupuolta olevia pareja kohdella huonommin tai toisin kuin muita pareja? Miksi? Eikö se ole jo maamme lakien vastaista? YKn ihmisoikeuksien julistus, johon iso osa maista on sitoutunut, kehottaa kohtelemaan kaikkia ihmisiä tasavertaisesti riippumatta rodusta, kielestä, uskonnosta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai mistään tällaisesta tekijästä.
Toivo, mielestäni luomisteologiaa ei voi tulkita niin, että se perustelisi yhtä hyvin kaikki mahdolliset parisuhdemuodot. Luomiskertomuksessa miehen ja naisen välinen suhde saa erityisen merkityksen: ”Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät.” Tätä täydentävät Jeesuksen sanat avioliitosta (Matt. 19:4–6). Kyse ei siis ole vain Raamatun kirjoitusaikojen kulttuurisesta käsityksestä, vaan myös siitä, miten Jeesus itse viittaa luomiseen.
Olen samaa mieltä siitä, että Raamattu on ihmisten kirjoittama kirja ja että sen tekstit ovat syntyneet historiallisissa ja kulttuurisissa olosuhteissa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kirkko voisi sivuuttaa Raamatun opetuksen aina silloin, kun se on ristiriidassa oman aikamme arvojen kanssa. Olennaista on kysyä, mikä tekstissä on aikaan sidottua ja mikä kuuluu sen välittämään pysyvään opetukseen.
Toiseen kysymykseesi: en kannata homoseksuaalisten ihmisten huonompaa kohtelua. Jokaisella ihmisellä on sama ihmisarvo, eikä seksuaalinen suuntautuminen oikeuta ihmisarvon loukkaamiseen tai epäasialliseen kohteluun. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kirkon pitäisi määritellä avioliitto uudelleen. Yhdenvertainen ihmisarvo ja kirkon avioliitto-opetus ovat eri kysymyksiä.
Siirrät keskustelua kirkon avioliitto-opetuksesta yhteiskunnalliseen yhdenvertaisuuteen. Kirkon tehtävänä ei ole muokata opetustaan kulloinkin vallitsevien yhteiskunnallisten näkemysten mukaan, vaan arvioida niitä Raamatun ja kirkon tunnustuksen valossa.
”Kari ja Kosti, Jatkan vielä tällaisella, jonka voitte halutessanne ”ampua alas” tai haastaa…”
Toivo, en kiistä mitään mainitsemistasi asioista. Uskollisuus, rakkaus, huolenpito, anteeksianto ja toisen kunnioittaminen ovat kristillisiä hyveitä, joita tulee arvostaa kaikissa ihmissuhteissa. Tässä sekoittuvat kaksi eri asiaa: hyvän ja vastuullisen parisuhteen ominaisuudet sekä kristillisen avioliiton teologinen määritelmä. Se, että nämä hyvät ominaisuudet toteutuvat samaa sukupuolta olevien suhteissa, ei vielä itsessään ratkaise sitä, millaiseksi kirkon tulee ymmärtää avioliitto.
Lisääntymiskyky ei tietenkään ole avioliiton ehdoton edellytys. Perinteinen avioliittokäsitys ei kuitenkaan perustu siihen, että jokaisen parin pitäisi saada lapsia, vaan miehen ja naisen väliseen yhteyteen, jonka lähtökohtana on luomiskertomus ja jota Jeesus itse käsittelee viitatessaan luomiseen (Matt. 19:4–6).
En siis kyseenalaista ihmisten välistä rakkautta tai heidän ihmisarvoaan.
Kysyn edelleen, millä raamatullisilla perusteilla kirkko voi määritellä avioliiton kahdella eri tavalla. Hyvät parisuhteen ominaisuudet eivät yksin ratkaise tätä teologista kysymystä.
Toivo. YK:n ihmisoikeuksien julistushan on luonteeltaan poliittinen, moraalinen ja ohjeellinen asiakirja, mutta se ei ole sellaisenaan suoraan valtioita oikeudellisesti velvoittava sopimus. Sen tehtävä on kyllä määritellä yksilön oikeudet suhteessa valtoihin, mutta sen tehtävä ei ole määritellä uskonnollisia oppeja. Maallisena ja uskonnollisesti sitoutumattomana asiakirjana se ei ota millään tavalla kantaa Raamatun luomiskertomuksiin.
Se ei ole ”pastoraalinen ohje”, jolla voitaisiin perustella spn-liittoja. Niissäkin kirkoissa, joissa spn-liittoja vihitään, päätös yritetään perustella teologialla erityisesti sanalla – lähimmäisenrakkaus -, kun perusteluksi ei ole oikein muutakaan löytynyt. Kiista käydään nimenomaan Raamatun tulkinnasta ja kirkon opista. Aivan niin kuten mekin nyt teemme.
Kari, viittasin vain siihen, mistä aikaisemmin jo keskustelimme eli siihen, että antavatko nostamasi Raamatun tekstit tai Raamattu muuten tilan vain ns, perinteiselle parisuhteelle.
Toivo ja Kari.
Tekoälyn mukaan englantilainen
oppinut ja munkki Alkuin Yorkilainen kirjoitti vuonna 800 (tai noin 798) keisari Kaarle Suurelle lähettamässään kirjeessä: ”Ei pidä kuunnella niitä, joilla on tapana sanoa: ’Kansan ääni on Jumalan ääni’, sillä kansan liikehdintä muistuttaa läheisesti hulluutta.”
Marko, Löysin saman, mutta löysin myös sen, että keskiajalla tuota ajatusta viljeltiin korostamaan kansan tai kirkkokansan äänen kuulemista. Liittyne reseption ajatukseen.
Pastoraalinen ohje lienee poikkeuksellinen siinä, että piispainkokous antaa toiselle viranomaiselle (tuomiokapituleille) ohjeistuksen, joka tosiasiallisesti koskee voimassa olevan kirkkojärjestyksen noudattamisen valvontaa. Kun hallinnollisella suosituksella poistetaan rikkomusten seuraukset ilman, että ylintä lainsäädäntövaltaa käyttävä kirkolliskokous on muuttanut itse kirkkolakia, kyseessä on ilmeinen ristiriita. Kirkko on ajautunut tilanteeseen, jossa kirkkolainsäädännössä oleva avioliittokäsitys on täysin selvä, mutta tuomiokapituleja ohjeistetaan luopumaan kuitenkin sanktioista.”
Oletko itse sitä mieltä, että samaa sukupuolta vihkiviä pappeja pitäisi rangaista?
Toivo. Miksi kysyt sitä minulta? Piispainkokouksen on katsottu syyllistyneen hyvän hallintotavan vastaiseen menettelyyn, mutta itse ohje on juridisesti muotoiltu siten, ilmeistä kyllä, ettei piispainkokousta voi sen perusteella suoraan syyttää virkavirheestä.
Pastoraalisella ohjeella on luotu seurakuntiin uusi käytäntö. Koska kyseessä on piispojen antama ohje ja suositus – eikä kirkolliskokouksen säätämä sitova laki -, sen soveltaminen on jäänyt loppukädessä paikallistasolle. Tästä on seurannut kirkkoon uusi tilanne.
Mihin tämä uusi tilanne on johtanut? Esimerkiksi Mäntsälän seurakunnan kirkkoherra Tarja Meijer on avannut julkisessa Facebook-päivityksessään pysymistään perinteisessä kannassa. Hän teki esityksen neuvostolle, mutta veti sen pois ennen kokousta. Hänen perinteinen kantansa sai hieman ikävää palautetta. Sanoisiko tätä vaikka pastoraalisen ohjeen yhdeksi suoraksi käytännön vaikutukseksi?
Mäntsälän seurakunta olikin sitten viimeinen Espoon hiippakunnan seurakunnista, jota ohjeistettiin pastoraalisella ohjeella, että tilat olisi olisivat auki kaikille vihkipareille. Tämä tietysti on pastoraalisen ohjeen linjan mukaista. Tosin väliäkö sillä, ettei pastoraalisen ohjeen laillisuus kestä lähempää tarkastelua.
Kosti, nostat esiin tärkeän pointin: pastoraalisen ohjeen vaikutuksia voidaan arvioida sen mukaan, miten se tosiasiallisesti muuttaa seurakuntien käytäntöjä. Olen samaa mieltä, piispainkokouksen ohje on laadittu taitavasti, mutta ei kuitenkaan evlut kirkon hyvän hallintotavan linjan mukaisesti.
Juuri tässä on asian ydin. Vaikka kyseessä ei ole kirkolliskokouksen säätämä sitova päätös, ohjeella on huomattavia käytännön vaikutuksia seurakuntien toimintaan ja perinteisellä kannalla olevien pappien asemaan.
Toivon kysymys pappien rankaisemisesta ei myöskään poista tätä laajempaa kysymystä kirkon päätöksenteosta ja piispainkokouksen toimivallan rajoista. Piispainkokous on käytännössä luonut oman linjauksensa kirkolliskokouksen päätösten rinnalle.
Kari. Eräs pointti. Kokonaiskuvaa siitä, mikä spn-vihkimisten osalta on seurakuntien tilanne, ei ole saatavissa. Miksi näin? Mielestäni siksi, että tässä asiassa on koko ajan edetty ”sammutetuin lyhdyin”. Vihkimisiä tapahtuu, ei voi mitään. Oikeustilakin on muutoksessa, näin vain tapahtuu. Pastoraalisen ohjeen tarkoituksena oli vaientaa koko asia, ja mielestäni se on siinä taitavasti myös onnistunut. Mäntsälän tapaus on hyvä esimerkki hiippakuntatasolla siitä, miten pastoraalinen kaitsenta etenee käytännössä.
Seurakuntien verkkosivuilta ja kirkon yhteisistä järjestelmistä puuttuu selkeä ja keskitetty tieto spn-parien vihkimisestä. Miksi näin? Syy piilee pastoraalisen ohjeen laillisuudessa: vaikka muodollisesti ohjeen toinen jalka on kirkkolaissa, toinen jalka on sen ulkopuolella. Juridisesti laadittu asiakirja ”vuotaa”, kun kirkolliskokous ei ole muuttanut avioliittokäsitystä.
Koska muutos vaatisi kolmen neljäsosan määräenemmistön, kirkon virallinen kanta on yhä se, että avioliitto on miehen ja naisen välinen. Tämän vuoksi kirkon keskushallinnon sivuilla ei ole valtakunnallista hakukonetta tai listaa spn-parien vihkikirkoista. Seurakunnissa asia etenee, mutta ”sammutetuin lyhdyin”.
Eihän sytytettyä lamppua panna piiloon vakan alle, vaan se asetetaan lampunjalkaan loistamaan kaikille huoneessa oleville (Matt. 5). Välillä pastoraalinen ohje loistaa kaikille, kuten Mäntsälässä, mutta käytännössä se halutaan pitää vakan alla – pimeässä.
Kosti, jälleen hyvä ja ajatuksia herättävä puheenvuoro! Kuvaat osuvasti hallinnollista ristiriitaa. Erityisen onnistunut on vertauksesi lampusta ja vakan alle kätkemisestä. Se kiteyttää hyvin sen, miksi avoimuus ja läpinäkyvyys ovat tässä asiassa niin tärkeitä. Toiminta on ”harmaalla alueella”. Ei kai kirkkauden Herra näin ole tahtonut?
Jeesuksen sanat sopivat tähän hyvin: ”Olkoon teidän puheenne: ’On, on’ tai ’Ei, ei.’” (Matt. 5:37) Pastoraalisen ohjeen tulkinnanvaraisuus ei mielestäni vastaa tätä Jeesuksen opetusta
Kiitos, Kari. Hyvin kiteytät sen, että harmaalla alueella mennään. Tätä harmaata aluetta voisi pohtia lisäksi siitä näkökulmasta, mihin kaikkeen ohje lopulta ulottuu, kun asiakirjan vaikutus etenee seurakunnissa. Yhä useampi seurakunta kaitsetaan pastoraalisen ohjeen alle. Käytännössä rinnakkain elää jo kaksi käsitystä avioliitosta yleisellä tasolla.
Asiakirja ja sen luoma linja heijastuvat käytännössä laajasti lähes kaikkeen kirkon toimintaan, hallintoon ja sisäisiin suhteisiin. Sitä, mitä tästä seuraa pitkällä tähtäimellä, voi vain arvailla.
Kun kirkossa on päädytty tilanteeseen, jossa kirjoitettu säädöspohja (kirkkokäsikirja ja virallinen oppi) ja käytännön hallinnollinen ohjaus (pastoraalinen ohje) eroavat toisistaan, syntynyt ”harmaa alue” tulee määrittämään seurakuntien kehitystä kaukaiseen tulevaisuuteen. Käynnissä oleva keskustelu virasta on vakava oire siitä.
Toivo. Edelliseen liittyen. Piispainkokous on löytänyt ”ohituskaistan” sekä suhteessa kirkolliskokoukseen, että myös suhteessa tuomiokapituleihin ja tehnyt sen tietoisesti.
Kosti, juuri näin. Näyttää siltä, että piispat katsovat voivansa toimia oman harkintansa mukaan, vaikka kirkolliskokous on linjannut toisin.
Kari. Piispojen kaksoisrooli piispainkokouksessa ja omien hiippakuntiensa tuomiokapitulien puheenjohtajina tekee pastoraalisen ohjeen vastustamisesta hallinnollisesti hankalaa. Kun käytännössä piispa ohjaa kapitulin työskentelyä, – niin voiko hän edistää, kieltää, ed….kiel….?
Kosti, tärkeä huomio. Piispojen kaksoisrooli vaikeuttaa sitä, että pastoraalisen ohjeen soveltamista arvioitaisiin riippumattomasti. Kirkolliskokouksen linjauksen ja pastoraalisen ohjeen välillä on ristiriita. Piispat toimivat tuomiokapituliensa puheenjohtajina ja valvovat hiippakuntiensa seurakuntien toimintaa. Lisäksi ohje jättää paljon tulkinnanvaraa ja on sekava.
Kiitos, veljet Kosti, Kari ja Marko, hyvästä keskustelusta. Jos jotakin uutta ilmenee, jatkan keskustelua. Nyt tuntuu, että tietyistä aiheista kaikki on tullut sanottua – ainakin omasta puolestani.
Toivo, kiitos hyvästä ja monipuolisesta keskustelusta. Tuot blogin alustuksessa esille jännitteen ns. vanhauskoisten ja ”uususkoisten ” välillä.
Minusta blogissa ja kommenteissasi jää kuitenkin vähälle huomiolle kirkon ja sen johdon oma vastuu. Jos vanhauskoisilta edellytetään kirkon yhteisten pelisääntöjen noudattamista, eikö samaa pitäisi edellyttää myös kirkon johdolta?
En pidä kohteliaana ehdotuksena sitä, että vanhauskoisten pitäisi joko hyväksyä kirkon kaikki ratkaisut tai alkaa pohtia kirkosta lähtemistä? Kirkon päätösten ja piispojen toiminnan arvostelu ei tarvitse merkitä kirkon yhteyden torjumista. Se nousee halusta pitää kiinni kirkon tunnustuksesta ja siitä, mitä pitää raamatullisena ja luterilaisena opetuksena.
Herätysliikkeillä voi olla myös tehtävä muistuttaa kirkkoa sen omasta tunnustuksesta ja opetuksesta. Kirkon ykseys ei mielestäni voi perustua siihen, että omantunnon ja vakaumuksen mukaiset erimielisyydet vaietaan pois.
Toivon, että kirkossa löytyisi tilaa myös niille, jotka haluavat pysyä kirkon yhteydessä mutta eivät voi omantuntonsa vuoksi hyväksyä kaikkia sen tekemiä ratkaisuja.
Kari, Missä kohtaan kirkko (tai jokin sen toimiva elin tai toimija) ei ole noudattanut kirkon omia pelisääntöjä? Viittaatko tuohon paljon teidän esille nostamaan piispainkokouksen pastoraaliseen ohjeeseen. Minusta kirkon toimijat ovat toimineet johdonmukaisesti ja olleet jopa aika kärsivällisiä.
Toinen, isompi kysymys on tuo esille nostamasi asia eli miten kirkon tulisi suhtautua niihin, jotka omantunnonsyistä eivät voi toimia kirkon sääntöjen perusteella. Omantunnonsyy on toisaalta tärkeä ja toisaalta aika hankala: Sellaisen salliminen yhdessä kohtaa johtaisi siihen, että pitäisi sallia muissakin. Eli ihmisille voi tulla ”omantunnonsyitä”, joiden perusteella he kieltäytyvät erilaisista asioista. Se on hankala organisaatiolle. Ja toistan sen, että kirkossa on hyvin paljon erilaista teologista ajattelua eikä se johda esim. toisten pappien tai pappisvihkimysten väistämiseen. Edelleen voi täysin vapaasti myös ajatella virasta ns. perinteisen virkakäsityksen mukaan. Mutta kirkon kannalta kysymys on se, että tuleeko järjestää kuin jonkinlaisia ”suojaseurakuntia” heille, jotka ajattelevat toisin. Se on samalla kirkon jakautumisen toteuttamista yhden ja saman kirkon sisällä. Ymmärrän tilanteen hankaluuden, mutta en löydä siihen muuta tietä kuin minkä kirjoituksessani esitin. Ja en missään nimessä halua osoittaa kenellekään ovea, mutta totean, että ns. vanhan virkakannan kirkkoja löytyy maastamme useita lähtien katolisesta ja ortodoksisesta kirkosta päätyen LÄhetyshiippakuntaan.
Toivo, kiitos vastauksestasi ja asiallisesta keskustelusta.
Viittasin erityisesti piispainkokouksen pastoraaliseen ohjeeseen ja sen suhteeseen kirkolliskokouksen avioliittolinjaukseen. Kysymys ei ole mielestäni vain siitä, onko muodollisesti toimittu sääntöjen mukaan, vaan myös siitä, ovatko kirkon päätöksenteko ja käytännön toiminta keskenään johdonmukaisia.
Ymmärrän huolesi siitä, ettei omantunnonvapaudesta voi tehdä rajatonta oikeutta kieltäytyä kaikesta epämieluisasta. En kuitenkaan rinnastaisi syvään teologiseen vakaumukseen perustuvaa omantunnon kysymystä henkilökohtaiseen mieltymykseen. Kaikki omantunnonvaatimukset eivät tietenkään ole samanlaisia.
En myöskään tavoittele kirkon jakautumista tai erillisiä suojaseurakuntia. Toivon ennen kaikkea, että kirkossa voitaisiin löytää tilaa myös niille, jotka haluavat pysyä kirkon yhteydessä mutta eivät voi omantuntonsa vuoksi hyväksyä kaikkia sen ratkaisuja.
Olemme varmasti tässä asiassa eri mieltä, mutta arvostan sitä, että olemme voineet keskustella siitä avoimesti ja asiallisesti. Kiitos keskustelusta!
Toivo. Mielestäni olemme voineet olla avoimesti myös erimieltä. Mutta eikö omantunnon syy, voi olla myös pätevä syy kieltäytyä? Vaikka kirkon työntekijällä on perustuslain turvaama uskonnon- ja omantunnonvapaus, samalla hän on sitoutunut virkasuhteeseen, johon kuuluu velvollisuuksia. Ongelma johtunee tästä.
Sen verran menen Ruotsin kirkon tilanteeseen, että siellä ristiriita vakaumuksen ja velvollisuuden suhteen näyttää herättävän kiivastakin keskustelua.
Nimittäin syksyn aikana Ruotsin kirkon 240 pappia ovat kahdessa avoimessa kirjeessä ottaneet kantaa puolesta ja vastaan pitäisikö heitä velvoittaa spn-vihkimisiin, vai voivatko he kieltäytyä niistä vedoten vakaumukseensa ja kirkon 2009 tekemään päätökseen. Toisessa kirjeessä puolustettiin pappien kieltäytymisoikeutta ja toisessa vaadittiin sen poistamista.
Ruotsin kirkolliskokous antoi kirkkohallitukselle tehtäväksi laatia asiasta selvityksen siitä, miten yksittäisen papin vakaumus ja lojaliteetti kirkon vihkikäytäntöä kohtaan sovitetaan yhteen. ”Kyse on siitä, miten voimme pysyä yhdessä kirkkona ja samalla tunnustaa, että meillä on erilaisia näkemyksiä”, sanoo arkkipiispa Martin Modéus. (SVT). Sama ongelma on myös Suomessa. En tiedä millä ”konventikkelilla” Ruotsissa yritetään pakottaa papit ruotuun, se jää sitten nähtäväksi.
Kosti, Kiitos sinullekin hyvästä keskustelusta ja siitä, että voimme olla ystävällisesti ja avoimesti myös eri mieltä. Itse näen, että jos samaa sukupuolta olevien parien vihkiminen tulee kirkon viralliseksi käytännöksi ja kun se ehkä tulee, niin siinä tulisi noudattaa pappien vapaaehtoisuutta eli sallia mahdollisuus kieltäytymiseen heille, jotka eivät periaatteellisesta syystä halua niitä toimittaa. Tämä toimisi varmasti hyvin, koska noita vihkimisiä on hyvin pieni määrä ja vihkimisten määrä muutenkin on laskenut paljon. Eikös tämä ollut siinä kirkolliskokoukselle tehdyssä esityksessä jo mukana? Oliko se kirkkohallituksen vai piispainkokouksen selvitys ja/tai esitys? Mielestäni oli. Voit tietysti kysyä, miksi samanlaista ei tehtäisi viran ja ehtoollisen osalta. Vastauksena on se, että kyse on aivan eri ”mittaluokan” asiasta sekä teologisesti että käytännön tasolla.
Toivo, voidaanko mielestäsi luomisjärjestys arvioida mittaluokaltaan pienemmäksi asiaksi kuin virka ja ehtoollinen? 1. Moos. 1:27:ssä ilmenee luomistyössä käytetyn kolme kertaa heprean sanaa bara (luoda). Tiedät, että sanaa bara käytetään Raamatussa yksinomaan Jumalan toiminnasta, ei koskaan ihmisen.
Lisäksi pastoraalisen ohjeen tarkoitus oli tuoda käytännössä poikkeava esitys avioliitosta. Kun näin on päätetty tehdä, on täysin loogista, että päätökselle haetaan myös virallinen hyväksyntä kirkolliskokouksessa jossain vaiheessa. Kun näin on sitten tehty, olemme sen jälkeen samassa tilanteessa kuin Ruotsi. Miten yksittäisen papin vakaumus ja lojaliteetti kirkon vihkikäytäntöä kohtaan sovitetaan yhteen? Ei näytä sovittaminen Ruotsissakaan olevan aivan helppoa.
Lienee siis selvää, että kirkossa päädytään lopulta kahteen rinnakkaiseen avioliittokäsitykseen ja siitä tulee myös virallinen käytäntö, kuten Ruotsin kirkon kehityksestä on ennakoitavissa. Pappien oikeutta kieltäytyä vihkimisestä ei voida kuitenkaan perustella sillä, kuten toteat, että vihkimisten määrä on pieni ja vähenee edelleen. Yksikin poikkeus paljastaa vain sen, että poikkeamiselle on luotu periaatteelliset perusteet. Kieltäytymisoikeus on perusteltavissa vain teologisesti ja omantunnonvapaudella – ei sillä, kuinka usein tai harvoin toimituksia suoritetaan.
Islannin luterilaisessa kirkossa kaikkien pappien on pakko vihkiä avioliittoon homopareja, voidakseen toimia pappeina.
Pieni lisäys vielä pelisäännöistä ja ”reilusta pelistä.
”Sammutetut lyhdyt”, edellä kommentti tässä blogissa, kiinnostivat tutkimaan asiaa lisää: Kirkollisesti vihittyjä pareja oli 6 583 vuonna 2025. Samaa sukupuolta olevien parien vihkimisiä ei todellakaan löydy, koska kirkolliskokous ei ole virallisesti muuttanut kirkon avioliittokäsitystä. (Kirkon tilastopalvelu – kirkon virallinen tilastopalvelu. Kirkon tilastot ja asiakirjat – tilastojen julkaisuportaali.)
Miehen ja naisen väliselle liitolle löytyvät selvät raamatulliset perusteet: 1. Moos. 1:27–28 – Jumala luo ihmisen mieheksi ja naiseksi ja siunaa heidät. 1. Moos. 2:24 – mies liittyy vaimoonsa, ja heistä tulee yksi liha. Matt. 19:4–6 – Jeesus viittaa luomiseen, mieheen ja naiseen sekä heidän liittymiseensä yhdeksi. Ef. 5:31 – viittaa miehen ja vaimon yhdeksi lihaksi tulemiseen.
Raamatun tekstissä miehen ja naisen välinen avioliitto siis esitetään positiivisesti, luomiseen perustuvana ja normatiivisena mallina. Tämä ei edellytä, että heteroseksuaalista suuntautumista tai miehen ja naisen välistä suhdetta pitäisi puolustella jonkin vaihtoehtoisen suhdekäsitteen rinnalla. Raamatun tekstin näkökulmasta kyse on siitä, millainen järjestys siinä kuvataan. Tekstien tarkastelu ei edellytä yksittäisten ihmisten halventamista, vaan voidaan pitäytyä itse tekstissä, sen opetuksessa ja siitä tehtävissä johtopäätöksissä.
Lisään edelliseen. Koska kirkossa on käytännössä tällainen toimintatapa ohi kirkolliskokouksen linjauksen, sen laajuuden pitäisi olla keskustelijoiden arvioitavissa.
Kosti, Luomisjärjestys kokonaisuutena on hieman eritasoinen määre kuin parisuhde tai avioliitto (naisen ja miehen välillä). Luomisjärjestykseen kuuluu koko luomisen teologia, siis myös se, että ihmisiä on luotuina ja lunastettuina erilaisia, on heteroja ja homoja. Siten kirkon näkökulmasta kysymys virasta ja ehtollisesta on paljon merkittävämpi. Ne kuuluvat aukikirjoitettuina myös kirkon oppiin, myös luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Avioliittokin toki on, mutta se on enemmän katekeettisena asiana esim. Vähä ja Isossa Katekismuksessa.
Vihkimisestä jatkossa: Ennustan laillasi tosiaan, että tulevaisuudessa kaikki parit vihitään. Itse näen ja toivon, että siihen liitetään jo aikaisemmassa selvityksessä mukana ollut valinnanvapaus papeille.
Kari, Tuo on yhdenlaista Raamatun tulkintaa ja sinällään ok. Se, miten eksklusiivista se on, onkin sitten toinen juttu,.
Toivo, mitä tarkoitat tässä yhteydessä raamatuntulkintani eksklusiivisuudella? Mihin erityisesti viittaat?
Kari, Viitasin siihen, mitä jo aikaisemmin keskustelimme eli siihen, että antavatko nostamasi Raamatun kohdat tai Raamattu muuten tilan vain ns. perinteiselle parisuhteelle.
Toivo,
Luomisjärjestys kokonaisuutena on tietysti eritasoinen määre. Eri kysymys kuitenkin on, voidaanko ihmisten moninaisuutta pitää osana Jumalan hyvää luomisjärjestystä vai onko se sen vastaista. Se, että maailmassa on heteroja ja homoja, on havainto vallitsevasta todellisuudesta, ei teologinen todiste siitä, mikä on Jumalan alkuperäinen luomistahto.
Ihmisen ominaisuuksista tai kokemuksista käsin ei voida päätellä, mikä kuuluu luomisjärjestykseen. Käytät ilmaisua ihmisiä on ”luotuina ja lunastettuina erilaisia, heteroja ja homoja.” Rinnastat kaksi eri asiaa (tai, jätät tekemättä eron), mikä oikeastaan kiteyttää koko ongelman. Ihmisen luominen on eri asia kuin lunastettuna oleminen.
Toivo, Mainitsemani Raamatun kohdat esittävät miehen ja naisen välisen avioliiton luomiseen perustuvana normatiivisena mallina. En näe näissä teksteissä perusteita laajentaa avioliiton määritelmää muihin parisuhdemuotoihin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita ihmisten ihmisarvon kiistämistä tai halventamista. Kyse on raamatuntekstien opetuksesta ja siitä tehtävästä teologisesta johtopäätöksestä.
Toivo, eksklusiivisuuteen liittyen totean lisäksi: Perinteisen teologian näkökulmasta avioliiton määritelmä ei ole alun perin rakentunut vaihtoehtoisten parisuhdemallien poissulkemisen ympärille, vaan luomiseen perustuvan käsityksen varaan.
Samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen hyväksyminen osaksi kirkkojen virallista käytäntöä on tapahtunut vasta viime vuosikymmeninä ja eri kirkoissa eri aikaan. Tämä kertoo siitä, että kyseessä on kirkon historiassa hyvin uusi avioliittoteologinen tulkinta.
Oman ymmärrykseni mukaan Kristuksen viittaukset lopun ajan tapahtumiin liittyvät myös luopumukseen aikaisemmasta raamatullisesta opetuksesta. Näen myös perinteisestä avioliittokäsityksestä luopumisen osana tätä kehitystä.
Kirkolliskokouksen linja. Marraskuussa 2026 Ruotsin kirkolliskokous käsitteli aihetta ja päätti, että papeilla säilyy edelleen oikeus kieltäytyä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä. Kirkon virallinen linja vihkii kaikki parit, mutta yksittäisen papin pakottamista ei ole viety läpi. Google AI. Mutta tämä ei koske enää tulevaisuudessa papiksi vihittäviä. Seuraako Suomi tässä asiassa vielä Ruotsin esimerkkiä? Terapiaa vastaan oleville? Mikä mahtaa olla tautiluokitus!?
Tai sanoin vähän liikaa asiasta tässä vaiheessa Ruotsin kirkossa.
”Tulevaisuuden linja on kuitenkin edelleen selvityksen alla.” Google AI.
Esitin Googlen tekoälylle väitteen: Tulevaisuudessa Ruotsin kirkossa kaikkien papiksi vihittävien tulee suostua vihkimään avioliittoon homopareja.
Vastaus:
Väite ei pidä paikkaansa nykyisen tilanteen osalta. Ruotsin kirkon kirkolliskokous hylkäsi tiistaina 17. marraskuuta 2026 aloitteen, joka olisi velvoittanut kaikki papit vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja.
Tulevaisuuden linja on kuitenkin edelleen selvityksen alla. Asian eteneminen kirkossa koostuu seuraavista vaiheista:
• Nykytilanne (päätös vuodelta 2009). Ruotsin kirkko on vihkinyt samaa sukupuolta olevia pareja vuodesta 2009 lähtien, mutta yksittäisillä papeilla on edelleen oikeus kieltäytyä vihkimisestä vakaumuksensa perusteella. Jos pappi kieltäytyy, seurakunnan velvollisuutena on järjestää tilalle toinen pappi.
• Piispojen ja kirkolliskokouksen kanta (2026). Kesällä 2026 Ruotsin piispainkokous linjasi toivovansa, että kaikki tulevat papit vihkisivät sekä samaa että eri sukupuolta olevia pareja. Asiasta tehtiin kirkolliskokoukselle aloite, mutta kokous päätti hylätä suoran pakon 17. marraskuuta 2026 käydyssä äänestyksessä.
• Tuleva selvitys (vuoteen 2028 mennessä). Vaikka suora vaatimus kaatui, kirkolliskokous antoi kirkkohallitukselle tehtäväksi selkeyttää kirkon avioliitto- ja vihkimiskäsitystä sekä arvioida tilannetta tarkemmin. Kirkkohallituksen on määrä antaa selvityksensä viimeistään vuonna 2028, joten asiaan palataan myöhemmin uudelleen.
Lisäksi kirkolliskokous on aiemmin (marraskuussa 2025) linjannut, että seurakunnilla on oikeus kysyä pappien työhaastatteluissa, suostuvatko nämä vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, ja suosia rekrytoinnissa vihkimiseen suostuvia pappeja. Lisätietoja aiheesta löytyy muun muassa Sveriges Radion ja Aftonbladetin uutisista.
Miten harhaoppi etenee? Ensiksi se haluaa tulla jollakin tavalla hyväksytyksi, sitten se haluaa tasavertaiset oikeudet ja lopuksi se ei hyväksy enää muita rinnalleen.
Charles P. Krauth
Mitä harhaoppi tai kerettiläisyys on? Oikeastaan tarkoitetaan vain kahden kristillisen opin vääristymiä. Ne ovat kolminaisuusoppi sekä oppi Jeesuksen jumaluudesta ja ihmisyydestä. Apostolinen tunnustus sanoittaa nämä kaksi perusasiaa. Opetukset virasta tai avioliitosta ovat tämän ulkopuolella ja ne vaihtelevatkin eri kristillisten kirkkokuntien välillä.
Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. Joh. 10:14-15
Varas varastaa, sitoo ja tuhoaa. Vapahtaja, oikea Paimen vapauttaa, antaa tilaa tulla ja mennä. Hän suojelee ja tulee omilleen tutuksi. Tunteaksemme Paimenemme sydämen äänen yhä paremmin me luemme sanaa, juurrumme yhä syvemmälle sen totuuksiin ja annamme sen raikkaiden tuulien virvoittaa sielujamme. Kun juuremme ovat syvällä sanassa, eivät mitkään vieraat opintuulet vie meitä mukanaan eivätkä palkkapaimenet johda meitä harhaan. Sanan oppilaana ja omaksujana on siis todella tärkeä pysyä, tuli elämässä vastaan mitä tahansa. – Sitä tahdomme rukoilla yhdessä, että Jumalan sana saisi olla jälleen tänään sekä tienviitta että tie, sekä laki että lupaus, sekä totuus että rakkaus. Päällimmäisenä nyt niin kuin aina Jeesuksen haavojen suoja ja turva, täydellinen armo hänen sovinnon teossaan.
Juha Vähäsarja, Joka päivä varjelet tieni, s. 303-304, Symbolum Oy, 2018.