Raamattu on erikoinen kirja. Yksi lukee sitä kerran ja kokee ymmärtävänsä jotakin olennaista. Toinen lukee samaa kohtaa vuosikymmeniä, tutkii alkukieliä, vertailee käännöksiä, etsii historiallisia yhteyksiä ja yhdistelee eri kirjojen lauseita. Silti hän saattaa olla edelleen etsimässä jotakin, minkä toinen koki löytäneensä jo ensimmäisellä lukukerralla.

Mistä tämä johtuu? Onko toinen ymmärtänyt enemmän, vai onko hän kenties kadottanut jotakin sellaista, mikä oli toiselle alusta asti selvää?

Raamatun tutkiminen on arvokasta, eikä kukaan varmasti voi väittää, etteikö sen syvällisempi tunteminen voisi avata uusia näkökulmia. Yksi ja sama lause voi saada aivan uuden merkityksen, kun sen lukee toisessa yhteydessä tai ymmärtää sen historiallisen taustan. Joskus jokin aikaisemmin huomaamatta jäänyt yksityiskohta yhdistää kaksi asiaa toisiinsa kuin puuttuva palanen suureen palapeliin.

Mutta tässä piilee myös vaara. Voiko ihminen tutkia Raamattua niin paljon, että hän alkaa nähdä tekstissä enemmän omia ajatuksiaan kuin sen alkuperäistä sanomaa? Voiko loputon tulkitseminen viedä kauemmas siitä yksinkertaisesta asiasta, jonka ihminen alun perin ymmärsi?

Lapsi ei tarvitse teologista tutkielmaa uskoakseen

Jeesus nosti lapsen esimerkiksi tavalla, joka on syytä ottaa vakavasti:

”Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.”

(Matteus 18:3)

Mitä Jeesus tällä tarkoitti? Ainakin sitä, että lapsen kaltaisuuteen liittyy jotakin sellaista, mitä aikuisen ihmisen on usein vaikea säilyttää. Lapsi osaa luottaa. Hän ei välttämättä tarvitse monimutkaisia perusteluja, loputonta todistelua tai filosofista järjestelmää voidakseen ottaa vastaan jotakin, minkä hänelle kerrotaan.

Lapsi ei myöskään yleensä rakenna kymmenen eri tulkinnan kerrosta yhden yksinkertaisen lauseen ympärille. Hän kuuntelee, ymmärtää sen minkä ymmärtää ja jatkaa eteenpäin.

Ehkä juuri tässä on jotakin olennaista lapsenuskosta.

Aikuinen ihminen sen sijaan saattaa suhtautua kaikkeen kuin ratkaisemattomaan arvoitukseen. Hän haluaa tietää, mitä jokainen sana tarkoittaa, miksi juuri tämä ilmaus on valittu, mitä sen takana mahdollisesti on ja voisiko jokin toinen raamatunkohta muuttaa koko aikaisemman käsityksen.

Kysymysten esittäminen ei ole väärin. Mutta jos ihminen ei enää pysty ottamaan mitään vastaan ilman, että hän ensin purkaa sen osiin ja rakentaa uudelleen omien päätelmiensä mukaiseksi, hän saattaa olla kadottamassa juuri sitä luottamusta, jota lapsenuskossa tarvitaan.

Lapsenusko ei tarkoita tyhmyyttä eikä kyvyttömyyttä ajatella. Se tarkoittaa ennen kaikkea luottamusta. Ihminen voi uskoa, vaikka hän ei ymmärrä kaikkea. Hän voi hyväksyä sen, ettei jokainen kysymys saa välitöntä vastausta.

Kun metsä katoaa puilta

Raamatun tutkiminen voi muistuttaa metsään menemistä. Aluksi ihminen näkee edessään kokonaisen metsän: suuret puut, niiden välissä kulkevat polut, valon siivilöitymisen oksien lomasta ja kaiken sen, mikä muodostaa maiseman.

Sitten hän päättää tutkia metsää tarkemmin. Hän pysähtyy yhden puun kohdalle, tarkastelee sen runkoa, oksia ja lehtiä. Hän löytää sammalta, pieniä hyönteisiä ja yksityiskohtia, joita ei aikaisemmin huomannut.

Seuraavaksi hän siirtyy seuraavan puun luo. Pian hän tuntee jokaisen puun yksityiskohdat, mutta ei enää tiedä, miltä metsä kokonaisuutena näyttää.

Metsä on kadonnut puilta.

Näin voi käydä myös Raamatun kanssa. Yksittäiset sanat, vertaukset, historialliset tapahtumat, alkukielten vivahteet ja symboliset merkitykset voivat viedä huomion niin täydellisesti, että suuri sanoma jää niiden alle.

Ihminen voi tietää valtavasti yksityiskohdista mutta olla samalla etäällä tekstin keskeisestä ajatuksesta.

Toisaalta juuri yksityiskohtien tutkiminen voi joskus auttaa näkemään metsän paremmin. Ongelma ei siis ole puiden tarkasteleminen, vaan se, jos ihminen unohtaa kokonaan, miksi hän alun perin tuli metsään.

Voiko ihminen rakentaa Raamatusta omien ajatustensa kaikukammion?

Yksi Raamatun tulkitsemisen suurimmista vaaroista on kehäpäättely.

Ihminen saattaa ensin muodostaa jonkin käsityksen Jumalasta, uskosta tai jostakin raamatullisesta tapahtumasta. Sen jälkeen hän alkaa etsiä Raamatusta kohtia, jotka tukevat hänen käsitystään.

Kun sopiva lause löytyy, hän pitää sitä vahvistuksena omalle ajatukselleen. Sitten hän löytää toisen kohdan, joka tuntuu tukevan ensimmäistä. Lopulta hänellä on käsissään kokonainen tulkintaketju, joka näyttää vahvistavan hänen alkuperäisen päätelmänsä.

Mutta mitä oikeastaan tapahtui?

Ehkä hän ei löytänytkään tekstistä alkuperäistä ajatusta, vaan toi sinne oman ajatuksensa ja löysi sen sieltä uudelleen.

Tämä on vähän kuin lähtisi etsimään metsästä omaa kadonnutta hattuaan, mutta olisi itse ripustanut sen puun oksalle ennen etsinnän aloittamista. Kun hattu lopulta löytyy, löytö tuntuu suurelta oivallukselta, vaikka etsijä ei huomaa itse järjestäneensä koko tapahtumaketjua.

Raamatun yksittäisiä lauseita voidaan myös irrottaa asiayhteydestään ja liittää toisiin lauseisiin tavalla, joka tuottaa aivan uudenlaisen kokonaisuuden. Tällöin tulkinta saattaa näyttää vakuuttavalta, mutta sen yhteys alkuperäiseen ajatukseen voi olla jo hyvin ohut.

Ihminen voi siis päätyä tilanteeseen, jossa hän ei enää tutki sitä, mitä Raamattu sanoo, vaan sitä, mitä hän itse on päättänyt Raamatun tarkoittavan.

Tieto voi paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa

Paavalin ensimmäisessä kirjeessä korinttilaisille on tähän pohdintaan hämmästyttävän sopiva lause:

”Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa.”

(1. Korinttilaiskirje 8:1)

Tämä ei tarkoita, että tieto olisi tarpeetonta tai pahasta. Paavali muistuttaa kuitenkin siitä, ettei tiedon määrä yksin tee ihmisestä viisasta.

Ihminen voi kerätä tietoa kuin tavaraa varastoon. Hän voi täyttää mielensä käsitteillä, selityksillä, historiallisilla yksityiskohdilla ja teologisilla näkemyksillä. Mutta jos kaiken tämän keskellä katoaa nöyryys, rakkaus ja kyky kuunnella, mitä hyötyä tiedosta lopulta on?

Tieto voi myös ruokkia ihmisen omaa käsitystä siitä, että hän ymmärtää muita paremmin. Hän saattaa alkaa suhtautua yksinkertaisesti uskoviin ihmisiin alentavasti, koska nämä eivät tunne kaikkia niitä tulkintoja, joita hän itse on vuosien varrella kerännyt.

Mutta entä jos juuri tämä yksinkertainen ihminen on säilyttänyt jotakin sellaista, mikä toiselta on kadonnut?

Saarnaajan kirjassa sanotaan:

”Sillä missä on paljon viisautta, siellä on paljon huolta, ja joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.”

(Saarnaaja 1:18)

Tieto voi tuoda ymmärrystä, mutta se voi myös synnyttää levottomuutta. Jokainen vastaus avaa uuden kysymyksen, jokainen tulkinta tarvitsee uuden tulkinnan ja jokainen varmuus joutuu seuraavan epäilyn koeteltavaksi.

Joskus ihminen saattaa huomata kiertävänsä samaa kehää vuosikausia. Hän etsii avainta, vaikka ovi on jo auki.

Alkuperäinen ajatus voi hautautua tulkintojen alle

On olemassa sanonta: älä anna paremman olla hyvän vihollinen.

Se sopii tähän aiheeseen varsin hyvin.

Ihminen voi saada eteensä jotakin yksinkertaista, kaunista ja ymmärrettävää. Sen sijaan, että hän antaisi sen vaikuttaa itseensä, hän alkaa täydentää, parannella, analysoida ja selittää sitä.

Lopulta hänellä saattaa olla käsissään valtava määrä tulkintoja, mutta alkuperäinen oivallus on kadonnut.

Tämä ei koske pelkästään Raamattua. Sama ilmiö näkyy elämässä muutenkin. Joku kertoo yksinkertaisen ajatuksen, joka osuu suoraan sydämeen. Sitten joku toinen alkaa selittää, mitä sillä todella tarkoitettiin, mitä kaikkea siihen liittyy ja mitä siitä pitäisi päätellä.

Lopputuloksena alkuperäinen ajatus saattaa olla niin monen selityskerroksen alla, ettei sitä enää tunnista.

Raamatun kohdalla tämä on erityisen tärkeää, koska kyse ei ole vain tiedon keräämisestä vaan myös sanoman vastaanottamisesta.

Jos Jeesus opettaa rakastamaan lähimmäistä, eikö tärkeintä ole lopulta se, että ihminen alkaa rakastaa lähimmäistään? Voiko hän käyttää vuosia sen selvittämiseen, mitä rakkaus alkukielen perusteella täsmälleen tarkoittaa, mutta jättää itse rakastamisen vähemmälle?

Jos ihminen lukee anteeksiannosta, mutta käyttää kaiken aikansa sen tutkimiseen, kuinka monta erilaista tulkintaa anteeksiantoon voidaan liittää, hän saattaa unohtaa itse anteeksiantamisen.

Joskus sanoma on yksinkertaisempi kuin kaikki sen ympärille rakennetut selitykset.

Tutkiminen on hyvä renki mutta huono isäntä

Raamattua ei tietenkään pidä lukea niin, ettei mitään saisi kyseenalaistaa tai selvittää. Päinvastoin, huolellinen tutkiminen voi suojella vääriltä käsityksiltä.

Myös Raamattu itse kannustaa tutkimaan. Apostolien teoissa berealaisia kiitetään siitä, että he tutkivat päivittäin kirjoituksista, pitivätkö kuulemansa asiat paikkansa (Apostolien teot 17:11).

Tämä on tärkeä muistutus. Usko ei vaadi sitä, että ihminen sulkee silmänsä tai kieltäytyy ajattelemasta.

Mutta tutkimisellakin pitäisi olla suunta ja tarkoitus.

Tutkiminen voi auttaa ymmärtämään tekstin alkuperäistä merkitystä, mutta se voi myös muuttua loputtomaksi älylliseksi harjoitukseksi, jossa jokainen vastaus synnyttää viisi uutta kysymystä. Ihminen saattaa alkaa etsiä sellaisia merkityksiä, joita tekstissä ei alun perin ollut tarkoituskaan välittää.

Kaikkea ei tarvitse ratkaista. Kaikkea ei tarvitse tietää. Eikä jokaisen lauseen takaa välttämättä löydy salattua viestiä.

Joskus lause tarkoittaa juuri sitä, mitä siinä sanotaan.

Tämä on ehkä yksi vaikeimmista asioista hyväksyä ihmiselle, joka on tottunut etsimään kaikesta syvällisiä merkityksiä.

Kuka oikeastaan tulkitsee ketä?

Tässä on koko kysymyksen ydin.

Lähestyykö ihminen Raamattua nöyrästi ja kysyy, mitä tekstissä sanotaan ja mitä Jumala haluaa sen kautta opettaa?

Vai lähestyykö hän sitä omat ajatuksensa valmiiksi muodostettuina ja yrittää saada Raamatun sopimaan niihin?

Nämä ovat kaksi hyvin erilaista lähtökohtaa.

Ensimmäisessä ihminen antaa tekstille mahdollisuuden muuttaa omaa ajatteluaan. Toisessa hän yrittää muuttaa tekstin oman ajattelunsa mukaiseksi.

Jaakobin kirjeessä annetaan tähänkin suuntaa:

”Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, anokoon sitä Jumalalta.”

(Jaakob 1:5)

Tässä on mielenkiintoinen näkökulma. Viisautta ei nähdä pelkästään ihmisen omana saavutuksena, loputtomana tiedonkeruuna tai kyvykkyytenä rakentaa monimutkaisia päätelmiä. Sitä pyydetään Jumalalta.

Ehkä juuri tässä on sellainen nöyryys, jota Raamatun tutkimisessakin tarvitaan. Ihminen ei asetu tekstin yläpuolelle sen tuomariksi, vaan antaa tekstin myös arvioida omia ajatuksiaan.

Hän uskaltaa kysyä, voiko oma tulkinta olla väärä. Hän ei pidä jokaista oivallustaan uutena totuutena eikä jokaista löytämäänsä yhteyttä todisteena jostakin suuresta salaisuudesta.

Voiko ihminen pilata hyvän lapsenuskonsa liialla spekuloinnilla?

Ehkä tätä kysymystä kannattaa pohtia kaikkein vakavimmin.

Ihminen voi lähteä liikkeelle vilpittömästä uskosta. Hän lukee Raamattua, kokee sen sanoman selkeäksi ja löytää siitä lohtua, tarkoitusta ja luottamusta.

Sitten hän alkaa tutkia enemmän. Se on sinänsä hyvä asia. Mutta vähitellen tutkiminen saattaa muuttua epäilyjen, vaihtoehtoisten selitysten ja loputtomien tulkintojen viidakoksi.

Enää hän ei osaa lukea yhtä lausetta ottamatta huomioon kymmentä muuta mahdollista merkitystä. Hän alkaa epäillä myös niitä asioita, jotka aikaisemmin olivat hänelle selviä. Jokaisen vastauksen jälkeen ilmestyy uusi kysymys, ja jokainen löydetty tulkinta avaa uuden oven, jonka takana odottaa lisää tulkintoja.

Lopulta hänellä saattaa olla enemmän tietoa kuin koskaan, mutta vähemmän rauhaa kuin ennen.

Tällöin voi kysyä, onko tutkiminen enää palvellut uskoa vai onko usko joutunut palvelemaan tutkimista?

Tässä ei ole kyse siitä, että kysymykset olisivat vaarallisia. Vilpitön kysymys voi viedä ihmistä lähemmäksi ymmärrystä. Mutta spekulointi, jossa jokainen asia täytyy kyseenalaistaa ja jokaisen yksinkertaisen ajatuksen ympärille rakennetaan uusia oletuksia, voi tehdä uskosta tarpeettoman raskaan.

Ihminen voi rakentaa itselleen niin suuren selitysten linnan, ettei hän enää löydä ulos sen ovesta.

Ehkä suurin viisaus on siinä, että uskaltaa jättää jotakin tutkimatta

Raamatun lukemiseen voisi liittyä yksinkertainen periaate: lue ensin se, mitä tekstissä sanotaan. Yritä ymmärtää, mitä sillä tarkoitetaan. Tarkastele asiayhteyttä ja tutki tarvittaessa lisää. Mutta älä kiirehdi rakentamaan omia teorioitasi ennen kuin olet edes antanut alkuperäiselle sanomalle mahdollisuutta avautua.

Jos jokin asia jää epäselväksi, sen voi jättää odottamaan. Kaikkia ovia ei tarvitse avata samalla kertaa.

Uuden näkökulman löytyminen voi olla arvokas asia, mutta se ei vielä tarkoita, että ihminen olisi löytänyt alkuperäistä ajatusta syvemmän totuuden. Joskus hän on vain löytänyt uuden tavan ajatella samaa asiaa.

Ja ehkä kaikkein tärkeintä on muistaa, ettei Raamattu ole olemassa vain sitä varten, että ihminen voisi osoittaa, kuinka paljon hän siitä tietää. Sen sanoma on tarkoitettu myös elettäväksi.

Lopulta voi olla, että Raamatun ymmärtämisen suurin este ei aina ole tiedon puute, vaan ihmisen halu tietää enemmän kuin hänen tarvitsee tietää.

Lapsi ei tarvitse Jumalasta täydellistä teologista järjestelmää voidakseen luottaa häneen. Hän ei tarvitse kaikkien kysymysten vastauksia ennen kuin voi uskoa.

Aikuinen saattaa puolestaan rakentaa Jumalan ympärille niin monimutkaisen ajatusten, tulkintojen ja selitysten verkoston, ettei hän enää näe itse Jumalaa niiden takaa.

Ehkä lapsenuskossa onkin jotakin sellaista, jonka aikuisen ihmisen pitäisi oppia uudelleen: kyky ottaa vastaan, luottaa ja hyväksyä se, ettei kaikkea tarvitse itse hallita.

Raamattua saa ja kannattaa tutkia. Mutta tutkimisen pitäisi johtaa lähemmäksi sen sanomaa, ei kauemmas siitä.

Sillä mitä hyötyä on siitä, että ihminen oppii selittämään jokaisen Raamatun lauseen, jos hän samalla kadottaa kyvyn elää sen yksinkertaisimman opetuksen mukaan?

Ehkä joskus kaikkein syvällisin ymmärrys ei synny siitä, että ihminen löytää tekstistä vielä yhden uuden merkityksen, vaan siitä, että hän uskaltaa ottaa vastaan sen merkityksen, joka oli siinä koko ajan.

Timo Tynkkynen