Kirkko ja vanhauskoiset – Kotimaan päätoimittajan ehdotus

Kotimaan päätoimittaja Freija Özcan kirjoitti Kotimaa-lehden 11/26 pääkirjoituksessa ns, vanhauskoisten eli tiettyjen herätysliikeryhmien ja kirkon jännitteistä. Erityisesti asia liittyi virkakysymykseen ja kysymykseen messujen järjestämisestä. Kirjoitus nosti esille joitakin asiassa tehtyjä ehdotuksia.

Päätoimittaja päätyi ehdottomaan, että kirkkomme antaisi vanhauskoisille luvan järjestää omia messujaan ja vanhauskoiset puolestaan lopettaisivat kirkon ja piispojen arvostelun sekä ohjaisivat niiden piiristä maistereita hiippakuntien yhteisiin pappisvihkimyksiin. Kyse olisi siis jonkinlaisesti vaihtokaupasta: Antakaa te tämä meille ja me puolestamme annamme tätä teille.

Ehdotus koettiin melko yllättävänä ja herätysliikeväki puolestaan suhtautunee siihen jossakin määrin myönteisesti. Ehdotus on hyvässä mielessä hurskas ja hyvää tarkoittava. Itsekin ajattelen, että jonkinlainen ratkaisu pitäisi saada hankalan, jopa jonkinlaisen pattitilanteen ratkaisemiseksi. Voisiko se olla jotakin tällaista?

Moni voi ajatella, että voisi – ja sitten tulee se mutta! Seuraavaksi siis muutamia mutta-tekijöitä, jotka tekevät sinällään hyvän ja hurskaan ehdotuksen hankalaksi. Yksi on kirkkomme linjaus siitä, että meillä on vain yksi ja yhteinen pappisvirka. Toinen on se, että kirkon tulee julkisyhteisönä ja myös uskon yhteisönä vaalia tasavertaisuutta. Joku voi tietysti kysellä, onko tasavertaisuuden rikkomista, jos papit jossakin määrit pitävät messuja, joissa on vain pappismiehiä. Se on ainakin yhteisen viran teologian rikkomista ja isommissa seurakunnissa tuo hankaluuksia työvuorojärjestelyihin.  Lisäksi ideaalitilanne on, että kirkon messut ovat sen yhteisiä ja kaikille avoimia messuja. Jo syntyneet messuyhteisöt nähdään kristinuskon yleisen mission ”välineinä”, mutta kirkkoa ajatellen ne voivat samalla edistää ja edustaa jakautumista.

Vanhauskoisten puolelta on myös mutta-tekijöitä. Perustavin niistä on se, että vanhauskoisten piiristä on ilmaistu kirkkomme luopuneen luterilaisesta opista ja olevan siis jossakin määrin harhaoppinen. Tämä koskee erityisesti virkaratkaisua ja toisaalta myös kirkon ratkaisuja samaa sukupuolta olevien parin kohtelusta. Tästä mutta-tekijästä nousee se, että vanhauskoiset eivät ole halunneet olla yhteisissä pappisvihkimyksissä, koska piispa voi olla nainen ja koska vihkimyksissä voi olla vihittävinä naisia. Väistämisessä on pohjimmiltaan kyse siitä, että em. tilanteita väistävät eivät halua osallistua kirkon syntiin tai luopumukseen eivätkä siten halua olla edistämässä niitä eikä ottamassa syntiä itselleen.

Olen itse toiminut pappina lähes 40 vuotta eri viroissa, siitä noin 20 vuotta kirkkoherrana. Näen hyvin selkeästi, että herätysliikkeet ovat olleet ja ovat osa kirkkoamme. Samalla näen kirkkososiologina myös sen, miten viimeisen 10-20 vuoden aikana on tapahtunut toimintaa ja organisoitumista kirkkomme yhteisten rakenteiden rinnalla ja siten osin niiden ulkopuolella. Tietyt herätysliikeryhmät ovat koko ajan tiivistäneet rivejään sisäänpäin ja toisaalta yhteistyöhön samanhenkisten ryhmien kanssa. Lähetyshiippakunta järjestäytyi Luther-säätiön pohjalta jo tavallaan omaksi kirkokseen.

Mikä siis on herätysliikeryhmien paikka ja tulevaisuus? Mielestäni ne voivat edelleen pysyä kirkossamme. Niiden tulisi kuitenkin nähdä, että kirkossa toimitaan sen tekemien päätösten pohjalta. Muistan ajan virkakysymyksen päätöksen jälkeen, jolloin ns. vanhalla virkakannalla olevat toimivat yhteistyössä seurakuntien kanssa kirkon pelisäännöillä. Vasta myöhemmin tuli väistäminen ja linjausten tiukentuminen. Toki matkan varrella myös kirkko teki omia ratkaisujaan, jotka on nähty linjan tiukennuksena vanhauskoisiin päin. Sitä ne kaiketi ovat olleetkin.

Jos jokin ryhmä katsoo, että kirkkomme on tekemiensä ratkaisujen vuoksi selvästi erkaantunut oikeasta opista (jota ryhmä tai liike katsoo edustavansa), silloin jää kysymys, mihin johtopäätöksiin tällaisen ryhmän tulisi päätyä. Voiko sellainen ryhmä itse katsoa voivansa jatkaa kirkon yhteydessä?

Oma ratkaisuehdotukseni tilanteeseen ei ehkä ole niin ”hurskas ja kaunis” kuin Kotimaan päätoimittajan. Ehdotan sitä, että kirkossa on tilaa herätysliikkeille toimia ja että ne voivat antaa hyvää panostaan yhteisen mission toteuttamiseen. Ehdotukseen sisältyy se, että liikkeet voivat järjestää omia piirejään seurakunnissa ja että messujen ja viran osalta toimitaan kirkon yhteisillä pelisäännöillä.

Toivo Loikkanen

147 KOMMENTIT

    • Sami, tuonsuuntaista minäkin kirjoitin, tosin pehmeämmin ilmaisten. Ilmaisin siis, että tiettyjä (”vanhauskoisia”) herätysliikkeitä ei ajeta eikä haluta ulos kirkosta ja että ne voivat tuoda paljon myös hyvää ja edelleen, että niiden tulee tärkeimmissä asioissa toimia kirkon yhteisten sääntöjen mukaisesti.

  1. Yhdyn Samin arvioon ja blogin suuntaisen ajatteluun , piispa Heikan ajoista tapahtui selvä käänne myös kansankirkon tilojen käytön suhteen annetaanko niitä herätysliikkeiden käyttöön ja millä ehdoilla . Saati sitten herätysliikkeiden omien messujen järjestäminen ilman seurakunnan naispappia . Alueellisia eroja on varmasti ollut . On hiukan erikoista että neuvotteluja ja sovintoehdotuksia esitetään monelta taholta mutta se toinen osapuoli ei osallistu ollenkaan neuvotteluihin julkisesti ainakaan , vaan piispakunta on vahvasti ja tinkimättömästi ottanut kannan josta he eivät neuvottele . Kaikki kenties näkevät mitä tulee tapahtumaan jollakin aikajänteellä .mutta mitään ratkaisua ei voi syntyä näistä asetelmista . Voiko olla optimisti ja se toisi jotain hyvää sekä kansankirkolle ja herätysliikkeille jonkun ajan päästä ? Se on mielestäni iso kysymys jos herätysliikkeet lähtee pois mitä virkaa tekevät papit jotka eivät halua vihkiä samaa sukupuolta olevia , jääkö ne ja sulautuu vai lähtevät pois tai eläkkeelle asti sinnittelevät . Suunta näyttää olevan takaisin toiseen ns konservatiivisempaan suuntaan nuoren polven myötä että he tahtovat enemmän tukeutua raamatulliseen pohjaan joka on täysin uutta varmaan ainakin viimeisen 70 vuoden aikana , ne nuoret ovat tutkineet sanaa ja perehtyneet uskon perusasioihin ja käyvät seurakunnissa itsensä takia kun aikaisemmin nuorilla oli osalla ainakin syynä käydä kavereiden takia myös seurakunnan tilaisuuksissa . Ja tämä näkyy erityisesti messuissa jossa nuoriso on muuttunut 50 vuodessa täysin , kun aikaisemmin se oli enemmän tai vähemmän pakkopullaa monelle nuorelle , tänäpäivänä ne ovat uskollisia messuja kävijöitä .

    • Sellainen korjaus kommenttiisi, että seurakuntien tilat ovat olleet laajasti ja korvauksesetta herätysliikkeiden käytössä. Tiloissa on ollut piirejä ja erilaisia tilaisuuksia. Ongelmakysymys liittyy messuihin eli kirkko on linjannut, että sen tiloissa ei voida pitää kuin seurakunnan yhteisiä messuja kirkon pelisäännöillä. Kun viittaat, että piispat eivät ole joustaneet, niin yhtälailla voi sanoa, että tietyt herätysliikkeet eivät ole joustaneet vaan pikemminkin tiukentaneet linjaansa. Toimintamahdollisuus on siis ollut ja edelleen on. Herätysliikkeiden olisi hyvä nähdä, että ne voivat käyttää kirkon yhteisiä resursseja kuten tiloja, mutta ne eivät voi toimia kirkon tiloissa vain omilla pelisäännöillään. Ja toiseksi on aika kova juttu, kun joidenkiin liikkeiden piiristä on esitetty kirkolle syytöstä harhaoppisuudesta.

    • Julkinen salaisuus herätysliikkeiden keskuudessa on se, että naispappeus on harhaoppi. Tämä on ihan normaalia puhetta ollut jo vuosikymmeniä. Herätysliikkeet/yhdistykset katsovat, että alttariyhteyttä ei ole, siksi järjestetään omia yhdistysmessuja. Käytännössä nämä ovat jo omia kirkkoja, vapaa seurakuntia.

      Syy miksi yhdistykset eivät lähde ja virallisesti perusta omaa konfessiota on rahapolitiikka ja johtajien asema. Lähtijöiden joukko on hyvin marginaalinen. Puheet ovat retoriikkaa, mutta puheiden mukaan yhdistyksiä ei tule arvioida vaan tekojen mukaan.

    • Niin kirkon tilojen käytön suhteen on ollut varmasti erilaisia käytäntöjä , on vuosikymmenien kokemusta eteläisestä Suomesta jossa on ollut varmaan hiukan tiukemmat pelisäännöt ja on jopa tietyt aiheet pannassa mistä saa opetuksia pitää , esim. Israel aiheista ei ole suotavaa puhua . Messua ei ole saanut herätysliikkeet pitää sieltä Heikan ajoista tuskin missään ja esikois lestadiolaisetkin ovat joutuneet jättämään omat messut ja tilalle tuli yhdessäkin seurakunnassa sateenkaarimessu tilalle ja kirkkoherra selitti julkisesti ettei ne liity toisiinsa, moni näki asian toisin .

      Tuo harhaoppi sana on aika rajun kuuloinen vaikka se ei yksinkertaisesti tarkoita kuin Jumalan sanan tilalle laitetaan ihmisjärjellä valittu sana tai myös lisätään käytäntö joka on päinvastoin kuin Jumalan ilmoitus .

      Herätysliikkeiden yhteys seurakuntiin johtuu täysin kirkkoherrasta ja papistosta miten se yhteistyö sujuu . Lähettisopimuksien purkamiset ei luo yhteyttä vaan loitontaa . Ja monet seurakunnan papit ei osallistu herätysliikkeiden tilaisuuksiin vaikka ne ovat kirkon tiloissa ( kokemuksen mukaan ) , että ihmisten välistä yhteyttä ei myöskään synny . Onhan herätysliikkeillä myös historia sitä että paikkakunnalla on käynyt ensin raamattuopisto ja seuraavana päivänä kansanlähetys ja vielä kenties sley ja väki ollut eri seurakuntalaisista koostuva väki . Nyt vasta viime vuosina on ollut lähentymistä jota nyt harjoittelevat . Maaseudulla asiat on olleet täysin erilailla kun seurat ollut niin sinne on tullut myös vapaista suunnista ihmisiä ja eri herätysliikkeistä . Että ei se suvaitsevaisuus olekaan siellä missä paljon ihmisiä vaan usein siellä missä ihmiset viettää myös arkea yhdessä eri seurakuntalaisten kesken .
      Välit on poikki ja kun kuuntelin Marin Leppäsen puheen kirkolliskokouksesta niin siinä on paalutettuna suunta niin lujasti ettei neuvotteluille jää tilaa .

  2. Kaikuja menneiltä ajoilta.

    ”/ Jo jonkin aikaa on toiminut Helsingissä eräs Raamatun – väärintulkitsijain seura. Tämän seuran johtajia ovat maisterit Stenbäck ja Berg (keyrityläisiä), jotka houkuttelevat herkkäuskoisia ihmisiä liittymään tähän seuraan.

    Tämä lahkokunta pitää useita kertoja viikossa kokouksia Uudenmaankadun varrella olevassa Thurssonin talossa asuvan leskirouva Fabritiuksen luona. Kuuleman mukaan Helsingissä kuuluu enemmän kuin 30 henkeä tähän lahkoon, josta monet ovat tunnettujen perheiden jäseniä.

    Kerrotaan myös, että luutnantti Gripenbergin pensionaatissa nuorisolle opetetaan tätä väärää oppia, mikä on varsin vahingollista siinä opiskelevien tulevien kansalaisten siveellisyydelle ja vastaiselle perhe-elämälle.

    On sangen hyödyllistä, jos hallitus sitten, kun asian johdosta ensin on toimitettu tutkimus, ryhtyisi ankariin toimenpiteisiin./” Kenraalikuvernöörin kansliaan lähetetty ilmianto. (salainen asiak. no:136)

  3. Kiellettyjen kolehtien johdosta (Suomen Siionissa) piispa Carl Gustaf Ottelin Suomen Kenraalikuvernöörille, Porvoo 1853.

    Armollinen Herra!

    ”Teidän Ylhäisyytenne kirjelmän perusteella syysk. 18/30 p:ltä olen minä ruotsalaisen lehden Missions Tidningenin johdosta – salaisella kiertokirjeellä – huomauttanut Porvoon hiippakunnan kirkon ja koulujen viranomaisille 1849 annetusta armollisesta asetuksesta ja toistamiseen kehoittanut heitä olemaan osallistumatta rahankeräykseen ulkomaalaisen seuran hyväksi, mistä minulla on kunnia täten ilmoittaa Teidän Ylhäisyydellenne!”

    Syvimmällä kunnioituksella etc.

    Karl Ottelin.

  4. Lisäksi edellisiin liittyen koskien näitä ns. ”uususkoisia, niin Suomen kirkkohistorian ”pahin poika” Henrik Renqvist, sai kunnianpalautuksen vasta 1950-luvulla.

    Porvoon piispa Johan Molanderia (1762-1837) hermostutti erityisesti renqvistiläinen separatismi. Piispan mukaan heränneet ovat uhrautuneet hartaudenharjoituksiin unohtamalla tehtävänsä.

    Mutta mikä kaikkein pahinta! Renqvist oli Liperissä luvatta ja heränneiden kustannuksella pystyttänyt – hartaushuoneen lähelle kirkkoa – ja muodostanut seurakunnan, joka sokealla uskonnollisella innolla Molanderin mukaan ”henkii ylenkatsetta ja katkeruutta kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät osallistu noihin hartaudenharjoituksiin.”

    Kenraalikuvernööri Zakrevskille lähettämissään kirjeessä 1824 piispa Molander yltyi ilmaisussaan niinkin pitkälle, että sanoi renqvistiläisten ”suorastaan vihaavan yhteisönsä ulkopuolisia.” Ettei tuhoisa separatismi leviäisi, piispa Molander siirsi Renqvistin 1826 Svartholman vankilalinnoituksen papiksi, mikä käytännössä tarkoitti vankeutta.

    Myös Pietarin luterilainen piispa piispa Zacharias Cygnaeus nuorempi (1763–1830) innostui luonnehtimaan Zakrevskille ”heränneitä” yleissanalla ”epäilyttävät fanaatikot” ja ”vaaralliset viettelijät.” Kirkon johto lisäksi kuvasi heränneitä mm. ”harhaanjohdetuksi, ahneiksi epäilyttäväksi joukoksi” malliesimerkkinä Renqvist.

    • Kiitos, Kosti! Hienot nostosi kirkkohistoriasta kertovat, että kirkon suhtautuminen aikaisemmin oli paljon jyrkempää kuin nykyisin. Toki silloin elettiin toisenlaista aikaa. Herätysliikkeissä oli alkuvaiheissa myös hurmosilmiöitä, jotka myöhemmin sitten jäivät pois. Perinteiset, vanhat herätysliikkeemme kirkollistuivat ja vältettiin kirkon pirstaloituminen, ainakin silloin. Nyt se on jotenkin käynnissä kirkon sisällä.

    • Toivo kiitos! Kirkkohistoria on mielenkiintoista. Tietysti tuolloin olivat kyseessä ”venäläiset mausteet,” ilmiannot ja suhtautuminen uskonnolliseen liikehdintään jyrkempää. Se ei kuitenkaan estänyt herätysliikkeiden leviämistä. Tämä tilanne on nyt kotikutoinen. Tosin, mikä ei silloin onnistunut pakolla onnistuuko se nytkään? Toisaalta, eräs ongelma kiteytyy piispa Jolkkosen sanoissa: ”Jos piispainkokous ei noudata kirkon omia päätöksiä, miksi seurakunnissa pitäisi vastaavasti noudattaa piispainkokouksen päätöksiä?”

    • Kostin historian nostot, osuvat pieneltä osin nykytilanteeseen. Nykyinen herätysliikkeiden ja uskonnollisten yhdistysten tilanne on jo kehittynyt paljon pidemmälle. He ovat luoneet omat yhdistysmessu käytännöt, kiertäneet pappisvihkimykset vieraiden maiden kautta, integraatio suhteessa kirkkoon on olematonta, näin he ovat luoneet vapaakirkon kirkon sisälle. Odotettavissa on asialliset kurinpitotoimenpiteet joka on täysin ymmärrettävää. 🙂

    • Sami, Kuvaat oikein asiaa vaikka itse en noin suoraviivaisesti halunnut kuva noiden joidenkin liikkeiden toimia. Totean kuitenkin, että moittiessaan kirkkoa he voisivat myös katsoa peiliin. Heidän toimintansa ei ole yhteyden ja ykseyden rakentamista.

    • Sami, Eikö tässä ole vähän sellainen tilanne, että omasta kirkollisesta näkökulmasta katsotaan muiden tekemisiä? Ortodoksisessa kirkossa asiat ovat eri tavalla kuin luterilaisessa kirkossa, eikä kaikkea voi suoraan verrata. Herätysliikkeet ovat kuitenkin olleet osa luterilaisen kirkon historiaa pitkään. Kirkon järjestystä pitää toki kunnioittaa, mutta onko jokaiseen erimielisyyteen todella löydettävä ratkaisu kurinpidon kautta? 🙂

    • Kari, kaikkeen ei tietysti vastata kurinpidolla. Nyt kuitenkin näyttää siltä. Kirkko ei voi toimia yhteistyössä tahojen kanssa jotka toimivat kirkon päätöksiä vastaan.

    • Toivo, Herätysliikkeiden peiliin katsomista ovat myös piispat kehottaneet ahkerasti. Mutta eikö sama koske myös kirkon johtoa? Yhteys ja ykseys eivät synny vain siitä, että kaikkien odotetaan mukautuvan kirkon linjaan. Kirkon johdolla on myös vastuu rakentaa yhteyttä ja kuunnella niitä, joiden kanssa on erimielisyyksiä. Ykseyden rakentaminen on kahden kauppa. Herätysliikkeiden toimintatilaa on vuosien saatossa kavennettu. Ponsi 1986 kavennettiin Heikan johdolla 2006 toimintavapaudesta pelkäksi mielipiteenvapaudeksi, Pappi voi olla omassa mielessään vanhan virkakäsityksen kannalla ja ilmaista kantansa ääneen, mutta sen mukainen toiminta käytännön työssä ei ole enää mahdollista ilman seuraamusten uhkaa. Käytännössä ponsi on siis mitätöity.

      Toisille omatunto on ahtaampi kuin toisille erityisesti Raamatun ja perinteen äärellä. Toivo, tunnut sitä myös jotenkin ymmärtävän. Kiitos siitä.

    • Sami, Onko evlut kirkolla oma osuus yhteyden rakentamisessa ja miksi herätysliikkeet ovat ajautuneet tähän tilanteeseen? Erimielisyydet eivät synny halusta vastustaa kirkkoa, vaan niiden taustalla on vilpitön vakaumus ja omantunnon kysymys.

    • Sami, perustelet asiaa evlut kirkon päätöksillä ja niiden noudattamisella. Mutta ohitat samalla sen, että ortodoksisessa kirkossa on aivan erilainen virkakäsitys eikä naisia vihitä papeiksi? Tässä on kyse siitä, että kirkkojen teologiset näkemykset ovat erilaisia! Miksi luterilaisessa kirkossa vähemmistön omantunnonvakaumukselle ei voisi olla tilaa?

    • Kari, kirkko ei katso tehneensä mitään väärää. Herätysliike/yhdistys väki ei myöskään katso tehneensä mitään väärin. Tilanne on siis tämä. Kirkolla on voima ja valta edetä oman päätöksensä mukaan. Herätysliike/yhdistys väki on tässä altavastaaja, heidän voittomahdollisuudet ovat huonot.

    • Sami, juuri tuossa on asian ydin. Kirkolla on valta tehdä päätöksiä, mutta se ei vielä tarkoita, että ratkaisu olisi oikeudenmukainen tai että se rakentaisi kirkon ykseyttä. Eikö kirkon johdolla ole erityinen vastuu kuunnella myös vähemmistöä ja etsiä yhteyttä?

    • Kari, kirkolla ei ole mitään velvollisuutta etsiä yhteyttä tai kuunella naispappeuden vastustajia. Miksi olisi? Kirkko on esittänyt omat teologiset linjaukset ja sen mukaan he toimivat. Tämä on tullut selväksi.

    • Sami, keskustelun syvin kysymys ei enää ole naispappeus vaan se, kuuluuko kirkon ykseyteen myös niiden ihmisten kuunteleminen, joiden kanssa kirkko on eri mieltä.

    • Sami, evlut kirkon teologiset linjaukset ovat muuttuneet radikaalisti. Tämän varmasti tunnustat.

      Et kommentissasi ota kantaa päätöksenteon teologisiin perusteisiin. Annat kuitenkin tukesi evlut hallinnon nykyisille linjauksille ja ajatukselle, ettei hallinnon tarvitse kuunnella niistä eri mieltä olevia?

      Et itsekään omassa teologiassasi kannata naispappeutta, mutta silti puolustat evlut kirkon nykyistä päätöksentekolinjaa. Mielenkiintoista!

    • Kari, en ole ottanut kantaa Suomen luterilaisen kirkon päätöksiin. En myöskään yhdistysten virkateologiaan.
      Kerron vaan mitkä kortit ovat pelipöydällä. Kirkon ykseyteen ei kuulu ottaa huomioon herätysliike/yhdistysten linjauksia virkateologiassa. Se on mahdotonta.

    • Toivo. Toistan vain sen, mitä piispa Jolkkonen on todennut. ”Mikäli piispainkokous ei noudata kirkon omia päätöksiä, asialla voi olla pitkäkestoisia ja vakavia seurauksia kirkon päätöksenteon uskottavuudelle.”

      Mutta palaan vielä tapaukseen Renqvist. Kirkon johto kuvasi heränneet harhaanjohdetuksi joukoksi ja omaa etuaan ajaviksi kiihkoilijoiksi. Tämä kirkon toimintalinjan tuli kertoa kirkon uskollisuudesta ja valmiudesta toimia yhteiskuntarauhan turvaamiseksi.

      Kirkkohistorian yliopistonlehtori HY Esko M. Laine (Kotimaa 10/2026), toteaa konventikkeliplakaatista, että sen tarkoituksena oli taata yhteiskuntarauha, kun ”vallanpitäjät pelkäsivät vanhan järjestyksen olevan vaarassa.”
      Hänen mukaansa myös ”/nykyajassa uskonnollinen liikehdintä voi epävarmassa yhteiskunnallisessa ja maailmatilanteessa näyttäytyä eri tavoin. Yhteiskuntaa ei haluta järkytettävän. Piispat ovat nyt niitä piirteitä vastaan, jolla näyttäisi olevan kirkkoa hajottavaa vaikutusta./”

      Olemmeko nyt sen äärellä, että herätysliikkeiden aika kirkon yhteydessä on katkolla?

    • Sami, Kirkon hallinnollinen päätös ei poista teologista erimielisyyttä eikä tee perinteisestä virkakäsityksestä merkityksetöntä.

    • Kari, kirkon päätös on dogmaattinen. Kirkon mukaan vanha virkakäsitys ei myöskään ole harhaoppinen.

    • Kari, Kyllä piispat voivat myös tutkistella itseään, mutta kirjoitin kommentissani liikkeiden jonkinlaisesta uhriutumisesta. Tietoisesti toimitaan vastoin kirkon pelisääntöjä ja sitten valitetaan, että piispat ja kirkko kiusaavat heitä. Tämä siis asiat kärjistäen. Itse olen sillä kannalla, että kirkossamme saa ajatella virasta toisin kuin kirkko on päättänyt. Sen sijaan en näe, että kirkon päätös voitaisiin kiistää vaikkapa harhaoppisena ja sen pohjalta voitaisiin vaatia omia toimintavapauksia ja -malleja.

    • Kosti, Esität historiaan nojaten perustellun kysymyksen. En osaa vastata siihen, mutta kyselin samaa tuossa kirjoituksessani (toiseksi viimeinen kappale). Kirkon piirissä ei ole mitään pakkoa pysyä. Suomi on vapaa ja uusia uskonnollisia yhdyskuntia tai yhteisöjä saa perustaa. Toisaalta en pidä sellaista hyvänä kristillisyyden ja kirkon hajaantumisen vuoksi. Muistamme Jeesuksen rukouksen, ”että he olisivat yhtä” – ”jotta maailma uskoisi”.

    • Toivo, väitteesi kaipaa täsmennystä ja lähdettä. Sley ja Kansanlähetys kyseenalaistavat kirkon ratkaisuja teologisesti, mutta en ole löytänyt näyttöä siitä, että ne olisivat julistaneet naispappeuspäätöksen harhaopiksi.

      Tämä ero kannattaa pitää keskustelussa selvänä. Mihin lähteeseen perustat väitteesi?

    • Kari, En heti pysty laittamaan kirjallista lähdettä, mutta voin yrittää sellaisiakin etsiä. Oman muistini mukaan Sleyn ja Kansanlähestyksen edustajat/johtajat ovat julkisesti todenneet kirkon poikenneen luterilaisesta opista. Eikö se merkitse suunnilleen samaa kuin hyväksyneen harhaopin. Ja jo vuosia sitten Uuden Tien pääkirjoituksessa Nummela kirjoitti hyvin vahvasti kirkkoa moittien ja taisi siinä kirjoittaa harhaopista.

    • Toivo, Jos sinulla on lähde, jossa Sley tai Kansanlähetys nimenomaan julistaa naispappeuspäätöksen harhaopiksi, lukisin sen mielelläni.

    • Toivo, teologinen erimielisyys, jopa voimakas sellainen, ei automaattisesti tarkoita, että järjestö olisi julistanut kirkon päätöksen harhaopiksi.

      Löysin Sleyn näkemykseen liittyvän Ylen 30.6.2025 julkaistun haastattelun, jossa Sleyn kotimaantyön johtaja Juhana Tarvainen toteaa:

      ”Olemme pitäytyneet perinteisessä virkakäsityksessä, jota ei ole evankelis-luterilaisen kirkon piirissä todettu harhaopiksi.”

      Tarvainen myös toivoo, että tälle käsitykselle olisi tilaa kirkon sisällä jatkossakin.

      Tämä on mielestäni olennainen ero. Perinteisestä virkakäsityksestä kiinni pitäminen ja kirkon naispappeuspäätöksen julistaminen harhaopiksi ovat kaksi eri asiaa.

      Ylen haastattelu 30.6.2025:
      https://yle.fi/a/74-20165594

    • Kari P. Hämmästelen sitä, että haluat pehmentää ja liudentaa herätysliikkeiden kritiikkiä kirkon linjauksia kohtaan. Niiden edustajat ovat toistuvasti puhuneet kirkon tietyistä linjauksista (erityisesti viran avaaminen naisille) kirkon opista luopumisesta. He ovat vedonneet siihen, että ns. perinteinen virkakäsitys on edelleen ”valtavirtaa” kristikunnassa eli viitanneet katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon. Ja erityisesti asia näkyy teoissa. Jos he eivät pitäisi virkaratkaisua harhaoppina, miksi pitäisi toteuttaa väistämistä? Miksi pitää jopa junailla pappisvihkimyksiä ulkomailta? Ne ovat selvä signaali siitä, että ”kirkon syntiin” tai harhaoppiin ei haluata olla osallisena.

    • Sami, pitkä PDF. En jaksa käydä sitä kokonaan läpi. Voisitko nostaa siitä esiin sivun ja kohdan, johon vetoat?

      Tässä on mielestäni tärkeää erottaa kaksi eri asiaa:

      1. Naispappeuden pitäminen Raamatun vastaisena.

      2. Kirkon naispappeuspäätöksen julistaminen harhaopiksi.

      Nämä eivät ole sama asia.

      Sleyn Juhana Tarvainen totesi vielä kesäkuussa 2025 julkisesti, ettei perinteistä virkakäsitystä ole kirkon piirissä todettu harhaopiksi.

      Olisi hyvä tarkastella, mitä yhdistysten virallisissa kannanotoissa todella sanotaan, eikä tehdä johtopäätöksiä yksittäisten voimakkaiden ilmausten perusteella (linkki/PDF).

      Miten ja missä Sley on julistanut kirkon naispappeuspäätöksen harhaopiksi?

    • Toivo, En halua pehmentää enkä liudentaa herätysliikkeiden kritiikkiä kirkon linjauksia kohtaan.

      Väistämiskäytännöt ja ulkomailta järjestetyt pappisvihkimykset ovat vahvoja osoituksia siitä, kuinka vakavana virkakysymystä Sleyn piirissä pidetään. Ne kertovat syvästä opillisesta erimielisyydestä ja siitä, ettei naispappeutta hyväksytä.

      Ero on tässä: naispappeuden pitäminen Raamatun vastaisena ei ole sama asia kuin kirkon naispappeuspäätöksen määritteleminen harhaopiksi. Olisi hyvä osoittaa, missä järjestöt ovat itse näin asian ilmaisseet.

      Juuri tätä olen kysynyt Samilta. En kiistä toiminnan merkitystä, vaan pyydän näyttöä nimenomaan siitä väitteestä, että Sley olisi julistanut kirkon naispappeuspäätöksen harhaopiksi.

    • Kari, Virkaratkaisun pitäminen Raamatun vastaisena tai sen pitäminen harhaoppina ovat semanttisia juttuja. Jos ja kun Sley ja KL pitävät virkaratkaisua Raamatun vastaisena, silloin he pitävät sitä harhaoppina – tai kirkon oikeasta opista poikkeamisena mikä sekin on semantiikkaa kiertämään sanaa harhaoppi. Heille pappisnaisen toimittama ehtoollinen ei ole oikea. Naispuolisen piispan toimittama pappisvihkimys ei ole oikea. Pappisnaisen toimittama kaste ei ole oikea ellei sitä katsota hätäkasteen näkökulmasta.

    • Toivo, en pidä näitä käsitteitä pelkkinä semanttisina eroina.

      Jos Sley ja KL pitävät naispappeutta Raamatun vastaisena ja katsovat, etteivät naisten toimittamat kirkolliset toimitukset ole päteviä, kyse on vakavasta opillisesta erimielisyydestä kirkon kanssa. En kiistä tätä.

      Mutta siitä ei vielä seuraa, että ne olisivat virallisesti määritelleet kirkon naispappeuspäätöksen harhaopiksi. Raamatun vastaiseksi katsominen, kirkon opista poikkeamiseksi määritteleminen ja harhaopiksi julistaminen ovat väitteitä, joiden sisältö ja merkitys pitäisi pystyä yksilöimään.

      Jos Sleytä koskeva väite on se, että se on julistanut kirkon naispappeuspäätöksen harhaopiksi, pitäisi näyttää, missä näin sanotaan. Pelkkä johtopäätös järjestön toimintatavoista ei vielä vastaa tähän kysymykseen.

    • Toivo, Kirkon hallinto on tehnyt ratkaisun virkateologiassa. Pitäisikö tämän tarkoittaa sitä, että eri tavalla ajattelevien pitäisi luopua omasta vakaumuksestaan?

      Jos perinteinen virkakäsitys ei itsessään ole harhaoppia, miksi siitä kiinni pitävien ei pitäisi voida toimia evlut kirkon yhteydessä ja sen katon alla?

      Eikö kirkon sisäiseen moniäänisyyteen pitäisi kuulua myös se, että virkakysymyksestä voidaan olla eri mieltä? Kuinka paljon kirkossa on tilaa erilaisille teologisille vakaumuksille?

    • Kari, Tässä tekoälyn tekemää koostetta Leif Nummelan kirjoituksista. Siellä ei suoraan mainita, että kirkon virkaratkaisua olisi sanottu harhaopiksi, mutta muita sen suuntaisia lausuntoja.
      Nummelan Uusi Tie -verkkolehden pääkirjoituksissa ja hänen omilla verkkosivuillaan julkaistuissa teksteissä toistuvat samat pääargumentit:
      • Raamatun arvovalta ja virkanäkemys. Nummela katsoo naispappeuden olevan vastoin Raamatun selkeää opetusta ja Kristuksen asetusta, sillä Jeesus valitsi apostoleiksi kaksitoista miestä. Hänen mukaansa kyse ei ole tasa-arvoasiasta vaan hengellisestä paimenvirasta.
      • Yhtenäisyys ja opillinen puhtaus. Pääkirjoituksissaan Nummela on varoittanut nostamasta kirkon sisäistä yhtenäisyyttä Raamatun totuuden edelle. Hänen mukaansa mukautuminen ajan henkeen avaa oven harhaopeille ja heikentää luottamusta Raamattuun.
      • Perinteisen virkanäkemyksen tila kirkossa. Nummela on toistuvasti vaatinut kirkolta todellista toimintavapautta ja omaa tilaa vanhaa virkanäkemystä edustaville herätyskristityille. Hän on kritisoinut voimakkaasti tilanteita, joissa naispappeudesta kieltäytyviä pappeja tai herätysliikkeitä (kuten Kansanlähetystä ja Sleytä) painostetaan tai suljetaan yhteistyön ulkopuolelle.
      • Kritiikki kirkon johtoa kohtaan. Nummela on arvostellut pääkirjoituksissaan piispoja siitä, että he etääntyvät Raamatun perinteisestä opetuksesta. Esimerkiksi Irja Askolan piispanvalinnan yhteydessä Nummela totesi julkisesti, etteivät Raamatun arvovaltaan sitoutuvat voi pitää häntä raamatullisessa mielessä todellisena kristittynä paimenena.

    • Toivo, kuten toteat, Nummelan kirjoituksissa ei suoraan sanota kirkon virkaratkaisua harhaopiksi. Niissä arvostellaan naispappeutta Raamatun vastaisena ja varoitetaan kirkon opillisesta kehityksestä sekä harhaoppien vaarasta. Nämä ovat voimakkaita ja kriittisiä kannanottoja, mutta eivät ole vielä sama asia kuin kirkon naispappeuspäätöksen julistaminen harhaopiksi.

      Viimeinen kohta Irja Askolasta on vakavampi kuin yleinen naispappeuden vastustaminen. Nummela on kyseenalaistanut naisen toimimisen piispana raamatullisena paimenena.

      Tekoälyn tekemä kooste ei ole alkuperäislähde. Jos haluat vedota siihen näyttönä, olisi hyvä antaa Nummelan alkuperäisten kirjoitusten linkit ja täsmälliset kohdat.

    • Sami, en ole väittänyt, ettei Sley pitäisi naispappeutta Raamatun vastaisena. Päinvastoin, olen todennut tämän useaan kertaan.

      Olen koko ajan erottanut kaksi asiaa:

      1. Naispappeuden pitäminen Raamatun vastaisena.
      2. Kirkon naispappeuspäätöksen julistaminen harhaopiksi.

      Minun kysymykseni koskee jälkimmäistä. Missä Sley on virallisessa kannanotossaan nimenomaisesti määritellyt kirkon naispappeuspäätöksen harhaopiksi?

    • Kari, En jaksa kaivella alkuperäisiä lähteitä. Tuo tekoälyn kooste on tässä keskustelussa riittävän luotettava. Nummelan lausunto Irja Askolasta on tosiaan kova. Ja sanojen käytöstä: Raamatun vastainen ja harhaoppi lienevät lähestulkoon sama asia.

    • Toivo, ymmärrän, ettei alkuperäislähteiden kaivaminen aina houkuttele. Mutta juuri silloin, kun esitetään vakavia väitteitä ihmisistä ja heidän lausunnoistaan, lähteiden tarkistaminen on erityisen tärkeää. Tekoälyn kooste voi olla hyvä apuväline, mutta se ei korvaa alkuperäislähteitä eikä vastaa niiden todistusvoimaa.

      Mitä käsitteisiin tulee, en pidä Raamatun vastaisuutta ja harhaoppia synonyymeina. Raamatun vastaiseksi voidaan arvioida monenlaisia näkemyksiä ja yksittäisiä lausumia. Syyte harhaopista on jo huomattavasti vakavampi teologinen johtopäätös. Siksi näitä käsitteitä ei pitäisi käyttää huolettomasti toistensa vastineina.

    • Kari kerrotko mikä ero näillä on;

      1. Naispappeuden pitäminen Raamatun vastaisena.
      2. Kirkon naispappeuspäätöksen julistaminen harhaopiksi.

    • Sami, Raamatun vastaisuus on teologinen arvio, harhaoppi puolestaan vakava oppia koskeva luonnehdinta. Kaikki Raamatun vastaiseksi arvioitu ei automaattisesti ole harhaoppia. Siksi näitä kahta asiaa ei pidä rinnastaa toisiinsa.

      Kysyn vielä uudestaan, missä Sleyn virallisessa kannanotossa kirkon naispappeuspäätös on nimenomaisesti määritelty harhaopiksi?

    • Kari, Pappeus on luterilaisessa kirkossa dogmaattinen kysymys, sillä se kuuluu kirkon tunnustuskirjoissa määriteltyyn perustavaan oppiin. Joten se ei ole teologinen arvio, vaan virka ja sen tehtävät kuuluvat opilliseen konstruktioon, dogman piiriin. Se ei ole adiafora eli ehdonvallan kysymys.

      Suomessa luterilaiset ovat kuitenkin naispappeus kysymyksessä ratkaisseet asian niin, että se ei ole ei ole kirkolle varsinainen dogmi vaan kirkkojärjestykseen ja virkateologiaan liittyvä ratkaisu. Eli virka ei ole sukupuoleen sidottu. Näin siis Suomessa. Luterilaiset kirkot ympäri maailmaa eivät ole tässä yhtenäisiä, vaan jakaantuneita.

      Kari, kirjoitat; ” Kaikki Raamatun vastaiseksi arvioitu ei automaattisesti ole harhaoppia. ” Tästä olen samaa mieltä.

      Sitten kysyt; ” missä Sleyn virallisessa kannanotossa kirkon naispappeuspäätös on nimenomaisesti määritelty harhaopiksi? Ei missään, eikä sellaista ikinä anneta. Eivät he hölmöjä ole. Jos sellainen julkaistaisiin, yhteistyö kirkon kanssa loppuisi kuin ” kanan lento”.
      Täytyy ymmärtää pelin politiikkaa.

      Tosia-asiassa tällä ei ole mitään merkitystä, sillä Sley pitää naispappeutta harhaoppina. Se on helposti teologisesti todettavissa, ehtoollisyhteyden katkaisemisella. Kirkkohistoriassa ehtoollisyhteyden katkaiseminen on ollut nimenomaan merkki siitä, että toista osapuolta pidetään harhaoppisena. 😇

  5. Toivo. Mielestäni periaatteessa kysymys on nykyisin pohjimmiltaan aivan samasta asiasta kirkon suhteessa herätysliikeisiin, kuin 1800-luvulla. Liperissä Renqvist, jonka sanottiin olevan ”heikko mies sekä taidoiltaan, että kristilliseltä rakkaudeltaan, mutta väsymätön vaeltamaan, laulamaan ja rukoilemaan” oli vahingoittanut Liperin rovasti Peranderin mainehaittaa.” Olihan Renqvist käännyttänyt heränneitten sydämiä pois pitäjän papistosta ja ilmoittanut ”kuulopuheen tulkinnan” mukaan olevansa ”ainoa kunnon Herran palvelija.”

    Samaa ”hengen liikettä” kuin ”tapauksessa Renqvist” näkyi puheenvuoroissa kirkolliskokouksessa marraskuussa 2026 koskien keskustelualoitetta messuyhteisöistä ottamatta sinänsä niihin nyt kantaa. Mainehaitta ja sen yhteiskunnalliset vaikutukset: kuka kirkkoa oikein johtaa? Mikäli herätysliikkeet ovat kirkossa – ”kasvain” – ollaan jo aika vaikeassa tilanteessa puheiden tasolla.

    Tapauksessa Renqvist piispa Molander arvosteli kirkon opista poikkeavaa renqvistiläistä sananjulistusta ”ihmetellen uskomattomia selityksiä Pyhistä kirjoituksista.” Piispa Molander oli poiminut valtiosihteeri Rehbinderille näytteeksi sopivia otteita Renqvistin puheista kuten: ”Pitää totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä ja En ole tullut lähettääkseni rauhaa vaan miekan maan päälle.”

    Käytännössä kysymys on raamatuntulkinnasta nyt kuten myös 1800-luvulla. Tästä voidaan tietysti olla perustellusti eri mieltä.

    • Kosti, Olet oikeassa siitä, että kysymys on pohjimmiltaan Raamatun tulkinnasta. Tästä tullaan siihen, lähes ikiaikaiseen kirkon traditioon, että Raamatun tulkinta ja oppi muodostetaan kirkkoyhteisön piirissä. Toki kirkon päätöksillä pitää seurakunnan reseptio, mutta se tarkoittaa nykykäsityksen mukaan enemmistöä tai laillisesti tehtyä päätöstä kirkon elimissä. Tämän reseption ulkopuolella ovat muutamat herätysliikkeet. Ja tästä nousee käytännön ongelmia.

    • Toivo. Kirkolliskokous hyväksyi kirkkolain muutoksen 6. marraskuuta 1986, ja laki astui voimaan vuoden 1988 alussa. Mutta se ei tarkoittanut sitä, että ennen olisi toimittu laittomasti eikä edelleenkään sitä tarkoita. Mutta en mene tähän.

      Kun toteat, että päätöksillä pitää olla enemmistö tai laillisesti tehty päätös kirkon elimissä, niin kirkolliskokouksessa ei hyväksytty poikkeavaa käsitystä avioliitosta demokraattisen päätöksen mukaan. Melko pian tämän jälkeen piispainkokous antoi pastoraalisen ohjeen, joka kärjisti tilanteen osaltaan herätysliikkeissä ja muutenkin seurakunnissa.

      Mikäli kirkko toisaalta vaatii pitäytymään laillisesti tehdyissä päätöksissä, miten se voi itse poiketa niistä? Eikö tämä ole hyvä kysymys ja iso ongelma, johon kirkkoherra Sammeli Juntunen puuttui kirkolliskokouksessa ja myös Kotimaan palstalla. Tähän kiteytyy myös piispa Jolkkosen kommentti, mitä siitä voi seurata, jos – ”toimii ohi kirkolliskokouksen?” Syvälle seurakuntiin meneviä ongelmia!

    • Kun olen kannanottoja kuunnellut niin ainoa mikä tullut korvaan on Daniel Nummelan lausunto jossa tuli selväksi että naispappeus on harhaoppia , näin muistelen . Sitä en tiedä miten sisäisesti asia ajatellaan muissa liikkeissä ,mutta sley on se ratkaiseva ja suurin ja lopulta joka päättää asian lähteäkö vai ei ja heidän kommentit on varovaisempia kuin muilla ja heillä on ns eniten pelissä , pienet liikkeet olisivat kenties valmiita jo nyt lähtemään kun vain sley näyttäisi vihreää valoa. Harhaoppi sanaa tietysti varotaan kun se on kansankirkossa hyväksytty linja että naispappeja vihitään .

  6. Siis käytännöllisinä kristittyinä, joiden tulee ELÄÄ Jumalan sanasta ja TAISTELLA sillä joka päivä, huomaamme helposti, että tämä eläminen ja taisteleminen olisi aivan mahdotonta, jos ei jokainen Raamatun sana olisi Jumalan sanaa. Mutta kun meidän tulee elää, taistella ja voittaa, niin varmasti on Raamattu Jumalan sanaa, vaikka vihollinen koettaa kaikin tavoin, varsinkin raamattukritiikin kautta ryöstää LEIVÄN suustamme ja MIEKAN kädestämme. Ahkeraan käyttää pimeä henki tuota Paratiisin aikaista asettaan: ”Sanoikohan Jumala?” Mutta me voitamme saatanan Karitsan VEREN ja todistuksen SANAN kautta. Ilm. 12:11. Jos ei Raamattu olisi Jumalan sanaa, niin me olisimme aseettomia sotilaita.

    H. J. Pätiälä – P. J. I. Kurvinen, Raamatullinen uskonoppi, s. 10-11, Suomen evankelisluterilainen seurakuntaliitto, Concordia ry, Loimaan evankelinen kansanopisto, 2021.

  7. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on 2000-luvulla tullut esille monenlaisia uusia hengellisiä suuntauksia, hyvinvointikäytäntöjä ja uskonnollisia ilmiöitä, joiden juuret eivät ole kristillisessä perinteessä.

    Monet näistä ilmiöistä näyttävät mahtuvan kirkon hengelliseen elämään ja nauttivan myös piispojen luottamusta. Niitä kohtaan ei ainakaan ole nähty kriittisyyttä.

    Onko kirkon moniäänisyys mahdollista vain tietynlaisen teologisen ajattelun puitteissa? Eikö myös perinteiselle virkakäsitykselle pitäisi olla tilaa kirkon sisällä?

    • Kari, Olen edelleen sitä mieltä, että perinteisellä virkakannalla oleminen ei ole kiellettyä kirkossamme. Voi siis hyvin ajatella, että pappisvirka kuuluu vain miehille. Kirkon käytännöissä noudatetaan kuitenkin sekä yhteiskunnan että kirkon pelisääntöjä. Seurakuntalaisille on ”tarjolla” miespuolisia pappeja julistukseen, ehtoollisen toimittamiseen ja sielunhoitoon. Toki ymmärrän myös sitä, mitä herätysliikkeet tuovat esille. Heidän mukaansa tuo ”ajattelu” pitäisi voida osoittaa käytännössä ja toimia vain ”puhtaasti” vanhan virkakannan mukaan sopivissa kirkon piireissä.

    • Toivo. Eikö ole juridisesti ja teologisesti kestämätöntä mikäli piispainkokous voi antaa ohjeita kirkolliskokouksen päätösten ohi ja vastaan? Mikä tässä yhtälössä on kirkolliskokouksen päätöksentekovalta ja onko sillä enää virkaa?

      Näissä molemmissa kysymyksissä sekä virka -, että pastoraalinen ohje ajatuksena on: mielipiteitä voi tietysti olla kunhan vain noudatetetaan, kuten totesit ”yhteiskunnan, että kirkon pelisääntöjä.” Eikö tämä kuvaa myös sitä, mitä tapahtui herätysliikkeiden osalta 1800-luvulla? Tosin nyt valtiovalta ei vaadi kirkkoa mukautumaan sen vaatimuksiin, koska kirkko voi itse päättää omista asioistaan.

      Julkisuudessa keskustelu on polarisoitunut puolesta tai vastaan koskien 1986 tehtyä päätöstä. Asia ei ole kuitenkaan aivan näin yksioikoinen. Paikallistasolla seurakunnissa tapahtuu liikettä messuyhteisöjen ja kirkon jumalanpalvelusten välillä suuntaan jos toiseenkin tietyssä määrässä.

    • Otan vielä erään esimerkin. Entä mitä tapahtuu yhtiössä, jossa operatiivinen johto (hallitus tai toimitusjohtaja) rikkoo osakeyhtiölakia jättämällä ylimmän päättävän elimen, eli yhtiökokouksen, laillisen päätöksen noudattamatta? Eikö silloin käynnisty yhtiöoikeudellinen puuttumisketju, jossa omistajat ottavat vallan takaisin, ja erottavat johdon. Miten tämän saman voisi suhteuttaa kirkon päätöksentekoon, mikäli laillinen päätöksenteko ohitetaan? ”Toimitusjohtajat” jatkavat, koska laillinen päätös oli väärä.

    • Toivo, olen samaa mieltä siitä, ettei perinteinen virkakanta ole kirkossamme kielletty. Juuri tästä seuraa mielestäni kysymys, mitä tällainen hyväksyntä käytännössä merkitsee?

      Kyse ei ole vain siitä, että seurakuntalaisille on tarjolla miespuolisia pappeja. Kyse on myös niiden pappien ja seurakuntalaisten omastatunnosta, jotka eivät teologisista syistä voi hyväksyä naisten toimimista pappisvirassa.

      Hallinnollisista päätöksistä on seurannut tilanne, jossa kirkon piirissä hyväksyttyä teologista vakaumusta saa kannattaa vain teoriassa, mutta jonka toteuttamiselle käytännössä asetetaan rajoituksia.

      Minusta kirkon pitäisi kyetä löytämään tilaa myös tällaiselle vakaumukselle ilman, että siitä tehdään toisen osapuolen syrjimistä tai epäluottamuksen osoitus.

    • Kosti, hyviä ja painavia puheenvuoroja! Nostit keskustelun yksittäisistä virkakantaa koskevista näkemyksistä olennaiseen kysymykseen kirkon päätöksenteon toteutumisesta. Mitä kirkolliskokouksen päätösvalta käytännössä merkitsee?

      Kysymys on paljon vakavampi kuin yksittäiset mielipiteet puolesta tai vastaan.

    • Kosti, Viittaat varmaan piispainkokouksen antamaan pastoraaliseen ohjeen, joka koskee samaa sukupuolta olevien parien kohtelua. Piispainkokous oli lähes yksimielinen, muistaakseni Kuopion piispa Jolkkonen jätti eriävän mielipiteen. Oman seurakuntamme kirkkoherra Sammeli Juntunen on useasti ja melko voimakkaasti hyökännyt piispoja vastaan tästä asiasta. Ymmärrän itse, miksi piispojen ohjeet ovat herättäneet närkästystä, mutta en näe niissä kirkolliskokouksen päätösten ”ylikävelyä”. Perehdyn piispojen ohjeen tekstiin tarkemmin ja kommentoin mahdollisesti lisää.

  8. Toivo, Kari, Sami, Kosti ja muut.

    Nyt pitää muistaa myös kolme hyvin perustavanlaatuista asiaa. Ensiksikin ns vanhauskoisten parissa on jo alun perin ollut hyvin erilaisia käsityksiä pappisviran ”painoarvosta” sekä luterilaisen tunnustuksen tulkinnasta. Tästä tosiasiasta seurasi, että yhdet mukautuivat naispappeuteen pitäen omat ajatukset ja oman toimintansa erillään.

    Toiseksi olosuhteet ja tilanteet ovat vaihdelleet eri puolella Suomea. Toivon kokemukset ovat Itä-Suomesta kun taas esimerkiksi omani ovat pääkaupunkiseudulta, parista konservatiivisesta järjestöstä opiskeluaikana ja Pähkinäsaaren rauhan rajan länsipuolen paikallisseurakunnista. Samin kokemukset ovat Evankeliumiyhdistyksen parista.

    Mielenkiintoinen yksityiskohta viime kesältä: Muuan vanhoillislestadiolainen seurapuhuja totesi radioidussa seurapuheessaan että ”kyllä meidän pitäisi joskus opettaa siitä, miksi naispappeus ei ole oikein”. Jos SRK-vanhoillisuuteen kuuluva naisteologi ottaa pappisvihkimyksen, hänen katsotaan kieltäneen uskonsa ja joutuneen Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. Näinhän muuten kävi Mari Leppäselle ja voin ajatella tuon varmasti kovan kokemuksen värittävän hänen näkemyksiään naispappeuden vastustuksesta yleisemminkin. Kuitenkin SRK:n papit tekevät alttariyhteistyötä niin kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut 40 vuotta sitten.

    Kolmanneksi. Valitettavasti näyttää siltä, että kaikkea, mitä vanhauskoiset teologit tai yksittäiset henkilöt ovat sanoneet tai möläyttäneet naispapeista, käytetään leimaamaan meitä vanhauskoisia yleisemminkin. Ei tietenkään ole oikein käyttää asiatonta kieltä. Mutta kun itse hain muuatta kirkkoherranvirkaa yli 20 vuotta sitten, minulta kysyttiin haastattelussa: ”aiotko vaatia piispaa tekemään parannuksen naispappeuden kannattamisesta?” Minuun siis yhdistettiin erään nuoren virkaveljeni sanoma Samuel Salmelle vaikka tällainen ei kuuna päivänä olisi tullut omaan mieleeni! Yritä siinä sitten vakuuttaa, että en tosiaankaan toimisi noin…

    Tosiasiassa iso jakautuminen vanhauskoisten parissa tapahtui, kun monet ainakin ilmaisuiltaan maltillisemmat lähtivät muualle Paavalin Synodista ja Luthersäätiö/LHPK muotoutui. Oma mielipiteeni on, että valitettavasti tunnustuksellisen luterilaisuuden tulevaisuus Suomessa näyttää pidemmän päälle olevan kansankirkon ulkopuolella. Surullista!

    Kannattaisi myös pohtia sitä, miksi monien Kirkkokansan Liiton jäsenjärjestöjen johtajien selkeää viestiä siitä, että halutaan toimia kansankirkossa, ei ole kuunneltu vaan heidät ja jumalanpalvelusyhteisöt leimataan naisvihamielisiksi ja kirkon yhtenäisyyden hajoittajiksi.Konventikkeliplakaatti ei lopulta estänyt
    kotiseuroja ja herätysliikemuodostusta. Ei tarvita profeetallista näkökykyä siihen, että jumalanpalvelusyhteisöjäkään ja vanhauskoisuutta ei loppulaskussa pystytä nujertamaan. Ei Luther-säätiötäkään vaikka sen ensimmäisiä Ruotsissa vihittyjä pappeja pilkattiin jopa erään lainoppineen asessorin toimesta roolileikin leikkijöiksi.

    Ihmettelen sitä, miksi kirkossamme ei ole haluttu järjestää erillisvihkimyksiä ja jatkaa työvuorojärjestelyjä. Juuri piispahan on kirkon ykseyden edustaja. Moni asia tässä kirkossa on merkillisellä tolalla teologisesti, eivät erillisvihkimykset sen yhtenäisyyttä olisi romuttaneet.

    Toivolle vielä detaljikorjaus. Kukaan naispappeuden vastustaja ei minun tietääkseni ole kiistänyt naispappien toimittamien kasteiden pätevyyttä. Edesmennyt Heikki Koskenniemi, joka edusti Evankeliumiyhdistyksen korkeakirkollisinta osaa piti niitä hätäkasteina, jotka pitäisi kirkollisen järjestyksen mukaisesti vahvistaa. Sakari Korpinen totesi aikanaan julkisesti haastattelussa, että naispappien toimittamat kasteet ja avioparien vihkimiset ovat päteviä.

    • Kiitos, Marko, nostat monta asiaa ja kehityskulkua esille. Useimmista noista, koskien juuri kehitystä vanhauskoisten piirissä olen täysin samaa mieltä. Lopun kappaleen osalta ei korjaus ole tarpeellinen, koska juuri noin uumoilin itsekin. Vanhauskoiset ovat hyväksyneet pappisnaisten toimittamat kasteet, mutta eivät pappien ”normaaleina” kasteina vaan juuri hätäkasteen tapaisina. Onhan se aika rajua esittää, että papin toimittama kaste pitäisi vahvistaa, koska sitä pidetään hätäkasteena. Se kertoo siitä, että pappisnaisen virkaa ei pidetä oikeana virkana kuten ”naispiispan” virkaa ei pidetä oikeana piispan- ja paimenvirkana. Koko hyvä kommenttisi koskee sitä keskustelua, mitä olemme käyneet Karin ja Kostin kanssa. Eli kysymystä, pitävätkö tietyt liikkeet kirkon virkaratkaisua harhaoppina vai ”vain” Raamatun vastaisena? Minusta kyse on samasta asiasta. Vanhoillislestadiolaisista olen samaa mieltä, mitä kommentoit. Olen ollut hyvilläni heidän toiminnastaan tehdä yhteistyötä kaikkien kirkon pappien ja seurakuntien kanssa. Se taas nousee heidän esivalta- ja seurakuntaopistaan. Kaikki vl-liikkeen ulkopuoliset ovat hengellisesti heille ”ulkopuolisia”. Siten heillä on otettu linjaksi toimia hyväksytyn järjestyksen piirissä, jonka kirkon päättämän järjestyksen he rinnastavat kaiketi yhteiskunnan päättämään järjestykseen. Piispa Samuel Salmi kuvasi muistelmissaan kipeää suhdetta juuri vl-liikkeeseen ja juuri tuosta syystä. Itse olin opiskeluaikana Kemissä kesätöissä. Yhden konfirmaatiojumalanpalveluksen alla väkeä tuli sakastiin. Vl-miehet tervehtivät toisiaan ”Jumalan terve” ja meitä muita vain pelkällä ”terve” sanalla. 😉

    • Marko, vielä kysymys sinullekin: Pitävätkö Sley:n ja Kansanlähetyksen toimijat virkaratkaisua harhaoppina? Ja toiseksi, mistä väistäminen tuli? Kuten kirjoituksessani taisin kuvata, sitä ei ollut aluksi virkapäätöksen jälkeen ja muutos mm. Sleyn piirissä tapahtui joskus Suokunnaksen johtajakauden jälkeen ja olen arvellut sen ”tuontitavaraksi” jostakin. Siihen liittyen tiedoksi, että koin vielä tuolloin Sleyn:n raikkaana, tunnustusta korostavana liikkeenä ja kirjoitin sananselityksiä tai saarnapohjia Sanansaattajaan. Kun liikkeen linja tiukentui, lopetin sen. Olen toiminut melko paljon työvuosinani Sleyn ja KL:n kanssa yhteistyössä. Lapsuus- ja nuoruusvuosinani Kansanlähetys oli aktiivinen kotiseurakunnassamme ja meillä kotonakin oli seuroja. Se oli ihan hyvää aikaa verrattuna nykyiseen.

    • Toivo L. Vastaus kysymykseesi: minä en tiedä, koska yhteyksistäni kumpaankin on jo kulunut kauan aikaa. Käsittääkseni löytyy erilaisia käsityksiä. Lisäksi eri KL-piireissä ja myös evankelisten parissa on kauan ollut hyvin erilaisia linjauksia ja käytäntöjä.

      Dogmaatikkona muistutan joka tapauksessa kolmesta tärkeästä jaottelusta, jotka näyttävät hukkuneen matkalla.

      1. Ortodoksia eli oikeaoppisuus on myös ortopraksiaa. Koska 40 vuoden aikana on tapahtunut myös teologisen ajattelun muutosta kyse ei enää ole ”vain” papin sukupuolesta ja yhteistyöstä alttarilla vaan myös
      ylipäänsä papiston ja piispojen opillisista näkemyksistä. Näyttää siltä, että ainakin osa vanhauskoisista katsoo viimeistään piispojen ”pastoraalisen ohjeen” merkitsevän sitä, että näiden kanssa ei voida olla hengellisessä yhteydessä (vaikka tietenkin tämä sanoitetaan kohteliaasti). Pääpointti siis on: perinteiseen virkakäsitykseen pitäytyminen ei voi jäädä vain papin sisäiseksi ajatukseksi vaan ilmenee myös käytännössä.

      2. Vanhauskoisella puolella on 40 vuotta ollut teologisesti avoin kysymys, merkitseekö naispappeus olemassa olevan oikean kirkon viran vaurioitumista vaiko kokonaan uuden ja oikeasta virasta erillisen järjestyksen syntymistä (näin Paavalin synodi 1980-luvun loppupuolella). Lyhyesti: turmeleeko naisten pappisvihkimys viran olemuksen vai onko se ”vain” kirkon viran valitettava väärinjärjestely. Ja jos kyse on jälkimmäisestä, mikä painoarvo sillä on käytännössä? Taustalla vaikuttaa, ajatellaanko kirkon viran ylipäänsä olevan enemmän järjestysasia vai onko viralla jonkin lainen sakramentaalinen ulottuvuus. (Kerran eräässä teologisessa keskustelussa viidesläinen teologi, joka ei tehnyt yhteistyötä naispappien kanssa, koska toimi järjestössä, väitti minun edustavan ”sakramentaalista virkakäsitystä” koska lainasin Augsburgin tunnustuksen V artiklaa: jotta saisimme pelastavan uskon on asetettu sanan ja sakramenttien jakamisen virka…)

      3. Luterilainen tunnustus tekee selvän eron viran ja persoonan välillä. Se, jos ei tee yhteistyötä naispapin kanssa alttarilla, kohdistuu hänen virkaansa MUTTA EI HÄNEN PERSOONAANSA tai muihin henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa. Juuri tässä kohden on valitettavasti tapahtunut valitettavia ylilyöntejä ja asiattomuuksia,joita ei olisi saanut sallia. Samalla tässä ollaan ilman muuta teologisella vedenjakajalla: papin sukupuoli kuuluu kuin kuuluukin sen perustavanlaatuisiin seikkoihin.

      Valitettavasti muistan opiskeluajoiltani, että naispappeuden torjuminen alkoi joillakin elää omaa elämäänsä niin, että tuli yhä uusia kierroksia sen vastustamiseen. Mutta tätä EI tulisi yleistää.

      Kirkolliskokouksessa naispapit kertoivat katkerina kohtaamastaan vastustuksesta. Tunnen virkaveljen, joka ”paljastui” vanhauskoiseksi. Hän kertoi järkyttyneenä saamastaan vihapostista, jossa häntä, kaikin tavoin asiallista ja rauhallista seurakuntapappia, haukuttiin: sika sika sika! Näistä kokemuksista vain ei paljon puhuta…

      Ilmeisesti olisi tarpeen järjestää kirkollinen ”avioeroneuvottelu”, jotta tämä yhä riitaisemmaksi muuttuva kiistelyq naispappeudesta, spn-vihkimisistä, jumalanpalvekusyhteisöistä ja lähetystyöstä voitaisiin edes jotenkin hallitusti ratkaista. Koska ero näyttää väistämättömältä, se voitaisiin edes tehdä vähemmän riitaisasti.

    • Marko, Kiitos asiantuntevista nostoistasi! Olen niistäkin hyvin pitkälle samaa mieltä.Kohdat 1 ja 2 liittyvät vanhauskoisten väistämiskäytäntöön. Se antaa siis ymmärtää, että jokin vaurioituminen on tapahtunut opissa ja kirkon virassa. Kohta 3: Enemmistö törkypostista on tullut pappisnaisille ja naispuolisille piispoille ja siitä varmaan 98% muilta kuin papeilta tai herätysliikkeiden vastuuihmisiltä. Ja kohdan 3 lopusta olen samaa mieltä – vaikka liikkeiden piirissä edelleen halutaankin ”roikkua” kirkon yhteydessä. Se on sinällään positiivista!

  9. Toivo. Itse tulktisen niin, että piispainkokouksen pastoraalinen ohje vain kärjisti meneillään olevan kiistan. Asiakirja huomioi toisaalta muodollisesti kirkolliskokouksen kielteisen päätöksen mutta käytännössä piispainkokous on kävellyt kirkolliskokouksen päätöksen yli. Mitä asiakirja sitten tarkoittaa kirkkolain näkökulmasta? Muutama huomio, josta voi olla perustellusti eri mieltä.

    Kirkkojärjestyksen (5 luku 10 §) mukaan piispainkokous voi antaa tarkempia määräyksiä kirkkojärjestyksen täytäntöönpanosta. Sen jälkeen viidessä kohdassa luetellaan eri asiakokonaisuuksia, joita ohjeet voivat koskea, mutta kirkolliset toimitukset on rajattu piispojen toimivallan ulkopuolelle.

    Asiakirjan laillisuusnäkökohta perustuu siihen, ettei siinä kehoteta rikkomaan kirkkojärjestystä tai anneta siihen lupaa – mutta sitä ei myöskään kielletä. Ohjeessa todetaan vain vallitseva asiantila: vihkimisiä tapahtuu ja seurakuntien tiloja on avattu niille kuuluvan toimivallan puitteissa (KJ 3:39 ja 53 §) ilman, että papeille tai seurakunnille on koitunut siitä seuraamuksia.

    Ohjeessa viitataan myös ”muutoksessa olevaan oikeustilaan”. Mitä tarkoittaa tämä muutos oikeustilassa? Tämä on epämääräinen ilmaus, kun myös piispainkokouksessa on joidenkin taholta annettu ymmärtää, ettei varsinainen oikeustila ole muuttunut. Kirkkolaki, kirkkojärjestys ja korkeimman hallinto-oikeuden päätös (KHO:2020:97) pitävät yhä voimassa perinteisen avioliittokäsityksen.

    Vaikka vihkimiset ovat yhteiskunnan lakien mukaisia, ne ovat kirkkolain vastaisia, minkä vuoksi ohjeessa vältetään suoraa kehotusta tai luvan antamista. Jättämällä asian kieltämättä piispainkokous siirtää vastuun yksittäisen työntekijän ratkaistavaksi.

    Käytännössä kieltämättä jättäminen antaa kuitenkin hiljaisen hyväksynnän muutokselle vastoin kirkkolain tarkoitusta. Mikä lienee syy siihen, että piispat itse pidättyvät soveltamasta ohjetta niin kauan kuin kirkolliskokouksen nykyinen päätös on voimassa. Olisiko syy tuo kirkkolaki?

    • Noin tuota piispojen ohjetta on tosiaan tulkittu tietyissä piireissä. Sitä voidaan tulkita myös toisin. Ja varmasti piispat ovat tutkineet ohjeensa laillisuusnäkökulmia asiantuntijoiden kanssa ja tietoisesti tehneet tuollaisen ohjeen. On totta, että siinä ei kielletä vihkimisiä. Mutta yhtä totta on myös se, ettei ohje kehota niihin. Siinä piispat toteavat muiden muassa: vihkimisiä tapahtuu, seurakunnan antavat tilojaan, vihkimiset ovat maamme lakien perusteella laillisia vihkimisiä. Ja lopussa piispat esittävät toiveen, että pappien rankaisussa jatketaan pidättyvällä linjalla.

    • Totta kyllä, tuossa asiakirjassa ei kehoteta vihkimään mutta antaa toisinajattelulle myös tilaa. Mutta huomionarvoista on myös, etteivät he voi vedota pelkästään maamme lakeihin, vaan kirkkolaki on ensisijainen laki tässä tapauksessa. Asiakirja ottaa sen huomioon – kun ei anneta lupaa, eikä kehoteta -, mutta ”porsaanreikä” on tässä sanassa – kielletä.

JÄTÄ VASTAUS

Toivo Loikkanen
Toivo Loikkanen
Rovasti, liikkuja ja toimija Savonlinnasta. Kirkon töissä 1986-2023: muiden muassa seurakuntapappina ja varuskunnan oto pappina Kotkassa, Rotterdamin merimieskirkon johtajana ja pappina, Enonkosken ja Kerimäen kirkkoherrana, vs. kirkkoherrana Savonlinnassa, aluekappalaisena Kerimäellä Savonlinnan seurakunnassa. Matkan varrella paljon erilaisia luottamustehtäviä, mm. aluepankin (SSOP) ja OP Ryhmän tehtävät 2025 saakka. Luonto, matkailu, demokratia, isänmaa-veteraaniperinne ja Ukraina lähellä sydäntä. Olen kirjoittanut pitkään kirkon ja yhteiskunnan asioista sekä myös kansainvälisistä asioista.