Syyskuulla kirkkomme pappi Henrik Wikström synnytti jonkin verran keskustelua siitä, että kirkossamme ei puhuta riittävästi Jumalasta. Näin Wikström itse Kirkko ja kaupunki –lehdessä kommentoi (KK 25.9.2019):

”Kuvaan sitä, miten kirkolle on käynyt. Kirkko on ikään kuin vahingossa työntänyt Jumalan sivuun. Nykytilanne on pitkän kulttuurisen kehityskaaren väistämätön pää. Nämä ovat sellaisia juttuja, joihin kukaan ei ole syyllinen ja joihin kaikki ovat syyllisiä, Wikström sanoo.

– Ainakin Suomessa kirkko kieltäytyy keskustelemasta ihmisiä kiinnostavista suurista hengellisistä kysymyksistä, siitä, mikä aiemmin on ollut uskon ydinaluetta: Jumalasta, Saatanasta, taivaasta, helvetistä. Sen sijaan puhutaan moraalista. Taustakangas on sama, mutta keskustelunaiheet ovat ihan toisia kuin ne, joista kristinusko syntyi.”

Wikströmin ajatuksia ei ole syytä teilata, vaikka oman kirjoitukseni otsikko kysyykin asiaa toiseen suuntaan. On paikallaan kriittisesti arvioida, onko noin käynyt.

Itse vastaan, että on ja ei. Lisään myös sen, että Wikströmin nostama ajatus ei ole uusi vaikka Wiktsröm avaakin asiaa melko tuoreella tavalla. Minulle ja varmaan monille muillekin on tuttua kirkkomme tiettyjen herätysliikkeiden suunnalta tuleva kritiikki siitä, että kirkossa emme puhuu tarpeeksi Jumalasta ja hengellisistä asioista vaan puhumme liikaa tämän maailman asioista.

Asetelma on ainkin minulle ärsyttävä eli se, että laitetaan vastakkain tämän maailman ja pelastuksen asiat. Ne nimittäin liittyvät olennaisesti yhteen. Elämme Jumalan luomassa maailmassa ja pelastus koskee sekä tätä että tulevaa aikaa ja maailmaa!

Itse uskallan väittää ensinnä, että puhumme kirkossa liikaa. Tietysti kirkon perustoimintoihin kuuluu julistus, joka on usein puheen muodossa. On tietysti hyvä muistaa, että se on myös musiikin, virsien ja monen muunkin asian muodossa. Puhe ja puhuminen on meillä kuitenkin korostunut.

Väitän myös toiseksi, että kirkossa puhumme liikaa Jumalasta – tai ainakin huonolla tai väärällä tavalla. Se tarkoittaa sitä, että yritämme ”selittää Jumalan puhki”. Tällekin on omat juurensa teologianhistoriassa ja kirkon historiassa. Jumalan olemassaoloa ja olemusta on pyritty todistamaan ja selittämään.

Jos puhetta yleensä ja myös puhetta Jumalasta on liikaa tai väärällä tavalla niin mikä sitten olisi parempi tie?

Puhumisen rinnalle voidaan nostaa vuorovaikutus, kuuntelu, läsnäolo ja yhdessä tekeminen, kaikki nämä. Niitä tarvitaan kirkossa enemmän. Ja tarvitaan myös liikettä ihmisten luo ja kanssa. Joillakin on se vahva usko, että riittävän vahva julistus saa ihmiset tulemaan julistajan luo vaikkapa kirkkoon tai muuhun julistamisen paikkaan. Joskus voi näin olla, mutta uskallan epäillä asiaa eli sitä, toimiiko se nykypäivän maailmassa ja tulevaisuudessa.

Vahvaa ja hyvää julistusta tarvitaan. Mutta sen rinnalle ja ehkäpä sitä ennen tarvitaan ihmisten kanssa olemista, ihmisten kanssa elämistä ja kulkemista. Se on paljon työläämpää ja enemmän aikaa vievää kuin puhuminen, julistaminen! Sen tietävät ainakin kokeneet, vaikeiden lähetyskenttien lähetystyöntekijät.

Entäpä sitten liiallinen tai vääränlainen puhe Jumalasta? Mielestäni olennaista on Jumalan edessä oleminen, rukous, ylistys ja Jumalan kuunteleminen. Lisäksi olennaista on, että yhdessä toisten hapuilevien ja etsivien kanssa etsimme Jumalaa ja sitä, mitä hän tahtoo. Pyhä Jumala on mysteeri, kiehtova ja pelottava kuten Eero Huovinen usein viisaasti on opettanut. Jeesuskin opetti fariseuksille, etteivät taivasten valtakuntaan pääsee tiuhaan ”Herra, Herra” lausuvat vaan ne, jotka tekevät taivaallisen Isän tahdon.

Vielä perinteiseen kysymykseen maallisista ja taivaallisista puhumisesta. Kirkossamme on varmaan Wikströmin kuvaamalla tavalla viime aikoina puhuttu myös tämän maailman asioista tai moraalista. Ehkä entistä terävämmin tai vahvemmin pitää miettiä sitä, mitä evankeliumi tarkoittaa meidän aikamme kysymyksissä. Mitenkään emme voi mennä siihen, että annamme tämän maailman asioiden olla ja puhumme vain taivaallisista. Sitä varmasti ei myöskään Henrik Wikströn tai muut hänen laillaan ajattelevat tarkoita.

Meillä on siis kirkossa liikaa puhetta – ja liikaa tai vääränlaista puhetta Jumalasta!

Toivo Loikkanen