Kirkossa puhutaan liikaa – myös Jumalasta?
Syyskuulla kirkkomme pappi Henrik Wikström synnytti jonkin verran keskustelua siitä, että kirkossamme ei puhuta riittävästi Jumalasta. Näin Wikström itse Kirkko ja kaupunki –lehdessä kommentoi (KK 25.9.2019):
”Kuvaan sitä, miten kirkolle on käynyt. Kirkko on ikään kuin vahingossa työntänyt Jumalan sivuun. Nykytilanne on pitkän kulttuurisen kehityskaaren väistämätön pää. Nämä ovat sellaisia juttuja, joihin kukaan ei ole syyllinen ja joihin kaikki ovat syyllisiä, Wikström sanoo.
– Ainakin Suomessa kirkko kieltäytyy keskustelemasta ihmisiä kiinnostavista suurista hengellisistä kysymyksistä, siitä, mikä aiemmin on ollut uskon ydinaluetta: Jumalasta, Saatanasta, taivaasta, helvetistä. Sen sijaan puhutaan moraalista. Taustakangas on sama, mutta keskustelunaiheet ovat ihan toisia kuin ne, joista kristinusko syntyi.”
Wikströmin ajatuksia ei ole syytä teilata, vaikka oman kirjoitukseni otsikko kysyykin asiaa toiseen suuntaan. On paikallaan kriittisesti arvioida, onko noin käynyt.
Itse vastaan, että on ja ei. Lisään myös sen, että Wikströmin nostama ajatus ei ole uusi vaikka Wiktsröm avaakin asiaa melko tuoreella tavalla. Minulle ja varmaan monille muillekin on tuttua kirkkomme tiettyjen herätysliikkeiden suunnalta tuleva kritiikki siitä, että kirkossa emme puhuu tarpeeksi Jumalasta ja hengellisistä asioista vaan puhumme liikaa tämän maailman asioista.
Asetelma on ainkin minulle ärsyttävä eli se, että laitetaan vastakkain tämän maailman ja pelastuksen asiat. Ne nimittäin liittyvät olennaisesti yhteen. Elämme Jumalan luomassa maailmassa ja pelastus koskee sekä tätä että tulevaa aikaa ja maailmaa!
Itse uskallan väittää ensinnä, että puhumme kirkossa liikaa. Tietysti kirkon perustoimintoihin kuuluu julistus, joka on usein puheen muodossa. On tietysti hyvä muistaa, että se on myös musiikin, virsien ja monen muunkin asian muodossa. Puhe ja puhuminen on meillä kuitenkin korostunut.
Väitän myös toiseksi, että kirkossa puhumme liikaa Jumalasta – tai ainakin huonolla tai väärällä tavalla. Se tarkoittaa sitä, että yritämme ”selittää Jumalan puhki”. Tällekin on omat juurensa teologianhistoriassa ja kirkon historiassa. Jumalan olemassaoloa ja olemusta on pyritty todistamaan ja selittämään.
Jos puhetta yleensä ja myös puhetta Jumalasta on liikaa tai väärällä tavalla niin mikä sitten olisi parempi tie?
Puhumisen rinnalle voidaan nostaa vuorovaikutus, kuuntelu, läsnäolo ja yhdessä tekeminen, kaikki nämä. Niitä tarvitaan kirkossa enemmän. Ja tarvitaan myös liikettä ihmisten luo ja kanssa. Joillakin on se vahva usko, että riittävän vahva julistus saa ihmiset tulemaan julistajan luo vaikkapa kirkkoon tai muuhun julistamisen paikkaan. Joskus voi näin olla, mutta uskallan epäillä asiaa eli sitä, toimiiko se nykypäivän maailmassa ja tulevaisuudessa.
Vahvaa ja hyvää julistusta tarvitaan. Mutta sen rinnalle ja ehkäpä sitä ennen tarvitaan ihmisten kanssa olemista, ihmisten kanssa elämistä ja kulkemista. Se on paljon työläämpää ja enemmän aikaa vievää kuin puhuminen, julistaminen! Sen tietävät ainakin kokeneet, vaikeiden lähetyskenttien lähetystyöntekijät.
Entäpä sitten liiallinen tai vääränlainen puhe Jumalasta? Mielestäni olennaista on Jumalan edessä oleminen, rukous, ylistys ja Jumalan kuunteleminen. Lisäksi olennaista on, että yhdessä toisten hapuilevien ja etsivien kanssa etsimme Jumalaa ja sitä, mitä hän tahtoo. Pyhä Jumala on mysteeri, kiehtova ja pelottava kuten Eero Huovinen usein viisaasti on opettanut. Jeesuskin opetti fariseuksille, etteivät taivasten valtakuntaan pääsee tiuhaan ”Herra, Herra” lausuvat vaan ne, jotka tekevät taivaallisen Isän tahdon.
Vielä perinteiseen kysymykseen maallisista ja taivaallisista puhumisesta. Kirkossamme on varmaan Wikströmin kuvaamalla tavalla viime aikoina puhuttu myös tämän maailman asioista tai moraalista. Ehkä entistä terävämmin tai vahvemmin pitää miettiä sitä, mitä evankeliumi tarkoittaa meidän aikamme kysymyksissä. Mitenkään emme voi mennä siihen, että annamme tämän maailman asioiden olla ja puhumme vain taivaallisista. Sitä varmasti ei myöskään Henrik Wikströn tai muut hänen laillaan ajattelevat tarkoita.
Meillä on siis kirkossa liikaa puhetta – ja liikaa tai vääränlaista puhetta Jumalasta!
Toivo Loikkanen
121 kommenttia
Antti Hämäläinen. Jatkan vielä vähän. Sekä termit Jumalan valtakunta että humanismi/kristillinen humanismi ovat hyvin laajoja ja eri tavoin ymmärrettyjä käsitteitä. Ne linkitetään myös toisiinsa niin eri tavoin, että yksistään eri suomalaiset vaihtoehdot kartoittamalla voisi tehdä ainakin yhden väitöskirjan. Ajattelen toki omasta puolestani kristillisen humanismin määritelmän vähän samaan tapaan kuin sinä, vaikkakin väljemmin. Esittämäni saarnan olemuksen määritelmä on oikeastaan perusluterilainen itsestäänselvyys ja itse otan sen annettuna (toki herätyskristillisellä pietismillä maustettuna); toki saarnatapojakin on monenlaisia. Perusjuju on kuitenkin se, että Jumala itse tulee tuonpuoleisesta todellisuudesta luoksemme. Sanassa ja sakramenteissa luoden, opettaen ja ylläpitäen. Silloin ongelmaksi tulee minun silmissäni tuo, että saarna ymmärretään inhimillisen todellisuuden pyörittelemiseksi vaikka se selitetään hurskaasti ”Jumalan puhuttelussa” tms olemiseksi ja ajatellaan, että se, mikä on inhimillistä on myös jumalallista. Silloin saarnaaja ajattelee ihan tosissaan tuovansa esiin Jumalan sanaa vaikka minun silmissäni kaikki pyörii vain ihmistodellisuudessa. Julistetun sanan kun pitäisi käsittääkseni olla Raamatun mukaista ja sen soveltamista meidän aikaamme.
Äijät on näköjään juuttuneet taas juoksuhautoihin. Humaismi oli aikanaan yksi krsitinuskon haara, nyt siitä on muotoutunut ehkä pahin kristinuskon vastustaja, Riippuen tietenkin siitä miten kristinusko ja humanismi tulkitaan. Kirkon oppia kun tulkitaan kunkin oman näkemyksen perusteella, niinpä taistelutoverit taitavat jäädä taisteluhautoihinsa uusia juonia punomaan.
Humanismi on vihollisen luoma pirullinen käsite. Humanismi on korvaamassa kristinuskon teologisella veitsenterällä. Monet nykyisistä kristinuskon ongelmista on selitettävissä sillä, että kirkkoihin on hiipinyt sisälle vieras ideologia, joka on kaikkessa hiljaisuudessa syrjäyttänyt alkuperäisen kristinuskon. Modermin humanismin perustus laskettiin jo antiikin Kreikassa, jossa Protagoras lausahti kuuluisan lausahduksen, ” Ihminen on kaiken mitta”. Humanismissa siis korkein kuviteltavissa oleva arvo on ihminen itse. Room.12:2 kannattaa lukea ajatuksella.
Suurimman herätysliikkeemme opetuksesta olen ratiosta kuullut ettei laki kuulu uskovaisille.
Miten tämä pitäisi ymmärtää kirkon piirissä toimivalle, oma vanhurskautta, ja asiaa julistavassa liikkeessä.
Onko todella näin ettei kirkkomme Piispoilla ole asiaa puuttua tähän kun He kuitenkin koko ajan vihkivät pappeja joitten todellinen ajatus mielen kanssa on Rauhanyhdistysläisyydessä.
Olisiko kyse valheellisten Ihmisten konsensuksesta vai mistä kirkkopolitiikassa.
Toivo, ”kyllä kirkoissamme on paljon hyvää ja aitoa kristinuskoa”. Olen samaa mieltä, että on olemassa hyvääkin opetusta. Olen huolestunut, kun jotkut unohtaa Raamatun sanan Room.1:25. sekä Room.1: 24- 32.
Lohduuksen sana niille, joiden sielu on ahdistuksen vallassa. Sinä, pastori, opettaja, kuorolainen, seurakunnan työntekijä, rakas uskova. Ovatko sisäiset ristiriitasi repimässä sinut kappaleiksi ? Saatana saattaa kiusata sinua, mutta hän ei voi vahingoittaa eikä tuhota sinua. Todennäköisesti sinua riisutaan ja valmistetaan ikivanhaa ilmoitusta – ristiä- varten, jotta olisit valmis entistä suurempaan palvelutyöhön. Olet kuin Piatari, joka riisuttiin kaikesta omasta ennen helluntaita. Katso, kuinka tämä suuri Jumalan mies vaelteli Juudean vuorilla täysin vailla päämäärää — pohja oli kadonnut hänen jalkojensa alta. Kerran tämä Jumalan mies oli kävellyt vetten päällä. Ihmeen kautta hän oli ruokkinut tuhansia ihmisiä. Hän oli nähnyt ja kokenut Jumalan kirkkauden. Hän oli saanut siunauksen, häntä oli käytetty ja hän oli ollut Kristuksen rakas palvelija. Hän oli kuitenkin langennut suureen syntiin. Muutaman muun lailla hän oli pettänyt Herransa. Nyt hän itki ja suri ja ajatteli menettäneensä pelastuksensa ja virkansa. Hänen on täytynyt kysyä itseltään kerta toissensa jälkeen: ”Mikä minussa on vialla? Miksi minulla ei kiusausen hetkellä ole voimaa eikä kestävyyttä? Miksi juuri minun täytyi langeta? Jumala ei aiheuttanut Pietarin lankeamista, mutta lopulta siitä seurasi pelkkää hyvää. Se oli osa Jumalan miehen riisumista, jossa paljastettiin kaikki, mitä syvälle hänen sisimpäänsä oli kätketty. Ainoastaan epäonnistuminen saattoi paljastaa sisäisen ylpeyden ja itseriittoisuuden. Epäonnistuminen mursi Pietarin ja paljasti hänelle, että hänen täytyi olla kaikessa, myös puhtaudessa ja vanhurskaudessa, riippuvainen yksin Herrastaan.
Jos ja kun hiljennyt Herran edessä ja kutst Häntä rukouksessa , Pyhä Henki sanoo sinulle selvästi: Jumala on sinun kanssasi. Hän ei ole hyljännyt sinua. Hän näkee sinut ja tietää kärsimyksesi. Jeesus sanoi: ” Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti”( Matt.28: 20).
Tärkeintä on tässä ”lopunajassa ”, että rohkeasti kohdaten lähinmäisiämme johdattaisimme uskosta osattomia Herralle.
Antti Hämäläinen. Muutama ajatus. Olet mielestäni oikeassa siinä kun puhut uskovien vastaanottokyvyn muutoksesta. Mutta kyse on aina myös siitä, mikä saarnan tehtäväksi ajatellaan messun kokonaisuudessa ja mikä on sisältö. Kreikan ortodoksisessa kirkossa ei aina edes ole saarnaa vaan se jaetaan traktaattina luettavaksi. Katoliset maallikkodiakonit lukevat valmiita saarnoja. Ei huono idea ollenkaan.
Tunnut ymmärtävän termin ”Jumalan valtakunta” aika lailla karismaattisesti ja vapaakirkollisesti värittyneenä. Olen omasta puolestani huomannut, että koko saarnan tehtävä on vähän hukassa nykyään. Minulle saarna on ennen kaikkea armonväline (laki ja evankeliumi yhdessä), jossa Kristus tulee pelastuslahjoineen meidän ulottuvillemme vaikka myös yritän opettaa sarnoissani. Monille karismaatikoille saarna tuntuu olevan vain ”opetusta”, joka jotenkin ohjaa seurakuntalaisia ”varsinaiseen” kristillisyyteen, joka taas toteutuu ”Hengen voimassa” ja ”Raamatun periaatteiden mukaan” elämisessä sekä jotenkin oikealla tavalla rukoiltaessa tai hengellisiä lahjoja käytettäessä. Tällöin puhumme myös pomminvarmasti toistemme ohi. Mielestäni on olemassa ihan oikeaa kristillistä humanismia.
Ilmoita asiaton kommentti