Tiedän yhden suuren kirkon, joka tarvitsee remonttia. Kirkot ovat siitä samanlaisia rakennuksia kuin muutkin, että ne tarvitsevat ylläpitoa, huoltoa ja remontteja. Näin on varsinkin puukirkkojen kohdalla.
Myös rakas kirkkomme (ev.lut kirkko Suomessa) kaipaa remonttia! Ecclesia semper reformanda! Kirkkoa on aina uudistettava! Tähän liittyen kirkollamme on ollut viime vuosikymmeninä paljon hankkeita, joita on kutsuttu uudistuksiksi. Raamattu, Katekismus, kirkkokäsikirjat, rippikoulusuunnitelmat, kirkonkirjojen hoitaminen, kirkon talousasioiden hoitaminen ja niin edelleen. Ne ovat olleet tärkeitä ja tarpeellisia, mutta edelleen – jotakin tarttis tehdä!
Kirkon remontti voisi lähteä ja pitäisi lähteä ytimestä eli hengellisyydestä. Sitäkin toki on ollut ja on edelleen meneillään eli uudenlaisen, tuoreen hengellisen elämän etsimistä. Se liittyy rukouselämään, hiljaisuuden viljelyyn, ekoteologiaan, kontekstuaaliseen teologiaan ja vastaaviin. Siihen kuuluvat myös herätysliikkeet ja samalla sen vaikeampi puoli on kirkon sisällä oleva jännite, millaista hengellisyyttä tulisi edistää. Tulisiko se nousta ihmisten elämästä ja vuorovaikutuksesta ihmisiin vai tulisiko se nousta kirkon opista ja sen ”puhtaana” varjelemisesta?
Kirkon hengellinen remontti liittyy mielestäni vahvasti ymmärrykseen kirkon missiosta. Missioon liittyy taas kirkkokäsitys. Mikä ja millainen kirkko on? Onko se vahvasti uskoon ja kirkon oppiin sitoutettavien ja kirkon toimintaan aktiivisesti osallistuvien yhteisö? Vai onko se kirkko ja yhteisö, jossa kutsutaan osallisuuteen hyvin pieninkin uskon ilmaisuin ja jossa korostetaan myös arjen teologiaa ja palvelemista kristittynä. Onko kirkko sen elämään ja oppiin sitoutuneita varten vai onko kirkko sellainen, että se erityisesti avautuu etsimään yhteyttä sen toimintaympäristöissä eläviin erilaisiin ihmisiin, myös ei-kristittyihin?
Edelliset visiot eivät ole puhtaita vaihtoehtoja, mutta jotenkin kirkkomme piirissä tulisi löytää selkeämmin se, mitä ja millainen kirkko haluamme olla. Sitä ei voi tietysti antaa ylhäältä eikä määrätä, mutta tuollaisen vision löytämiseksi voisi työskennellä.
Yhteisöt on nostettu kirkon pelastajiksi. Niissä ja niihin liittyvissä ideoissa on paljon hyvää. Samalla ne voivat olla vain yksi osa kirkon tulevaisuuden etsimistä. Niiden suurin vaara on se, että syntyvistä yhteisöistä muodostuu niiden aktiivisten ”jäsenten” ryhmiä ja se luo asetelman, jossa ero muihin kirkon jäseniin kasvaa. Kirkon jäsenen ja kristityn arvo ei ole siinä, onko hän aktiivinen osallistuja ja toimija jossakin yhteisössä tai seurakunnan vastuutehtävässä. Kirkon jäsenellä on arvo hänen kasteensa perusteella ja on nähtävä, että kristillisyys toteutuu hyvin monella tavalla, ei vain ”heavyuser”-tavoilla.
Kirkon rakenteiden remontti nousee ympäristön muutoksesta ja kirkon jäsenmäärän laskusta. Kirkkomme rakenteet ovat syntyneet sotien jälkeisenä aikana eli käytännössä paljolti aikana 1950-2000. Seurakuntarakenteet ovat jo pitkään ”eläneet” ja niiden muutos on ohjautunut pitkälti talouden, hallinnon ja kirkon ns. palveluiden hoitamisen näkökulmista. Vahvasti teologiaan ja seurakunnan olemukseen liittyvä hanke tähän liittyen eli Uusi seurakuntayhtymä kaatui kirkolliskokouksessa niukasti.
Rakenteiden remontti on siitä hankala, että tilanteet suurissa kaupungeissa ja maaseudulla ovat erilaiset. Molemmissa yhteistä on jäsenmäärän lasku. Harvaan asutuilla alueilla – joita on maassamme paljon – tulee 20-30-vuoden sisällä haasteeksi, voidaanko kaikkien entisten seurakuntien kirkkoja ja tiloja ylläpitää ja mitä niille pitää tehdä.
Kirkon keskushallinnon uudistumiseen liittyvä hanke päättyi pari-kolme vuotta sitten. Siinä muistaakseni selvitettiin, mitä voitaisiin keventää ja karsia. Selvityksen lopputuloksena taisi nousta ehdotus hiippakuntavaltuustojen lakkauttamisesta. Kun asiaa käsiteltiin, niitäkään ei lakkautettu! Hankkeen tulos jäi siis laihaksi, ellei olemattomaksi!
Kirkko on julkisyhteisö ja seurakunnat ovat sen osana ”juridisia henkilöitä”, joita sitovat ja ohjaavat monet säädökset. Tämä ei tee rakenteiden muutoksia helpommaksi, mutta varmaan myös rohkeutta ja visiota puuttuu.
Jonkinlainen onni on onneksi se, että vaikka kirkkomme kompuroi ja ”jäykistelee” rakenteissaan, voi se paikallistasolla toimia hyvinkin ihmisläheisesti ja luovasti, kirkon missiota toteuttaen. Silti myös kirkon rakenteiden remonttia tarvitaan. Muuten voivat rakenteet vanheta ja ”rakennus” alkaa horjua.
Toivo Loikkanen
Seurakunnan viranhaltijat eivät voi tehdä sopimuksia, millä peitellään rikosta. Voi hyvät hyssykät.
Tapaus on kyllä satavarma, kertoi Hbl.
Pastori, jolle kerrottiin alaisensa törttöilystä ei vain suostunut uskomaan todeksi, vaan alkoi aikoinaan syyttelemään asian esille nostanutta perhettä mustamaalaamisesta. Kyseinen tyttö joutui moneksi vuodeksi psykoterapiaan, äärettömän surullista.
Toivo Loikkanen kirjoittaa hyvin.
Edellisessä kommentissa blogisti katsoi hyvin, Olli Seppälä, voisiko hengellisyyden kokeminen katsoa myös uusulottuvaisuutta Ihmisiä katsoen.
Esko Valtaoja on myös maininnut yleisen suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan haasteista toisiaan poissulkevina.
Elektronien elämään rapistuva ja vanha kokoontumispaikka turvallisuuden huomioiden voi olla myös hengellisyyden viriämisen syntysija. Näin rapistumista ei kantsisi estää kun Emme tiedä miten aineen hajoaminen vaikuttaa oman Psyykkemme kehityksessä.
Toki oli hiukka vaikeasti hahmoteltava kommentti, mutta kukapa tietää mistä aivomme lisäenergia potentiaalin saavat painovoimamme ohella.
Kirkon remontti. Ymmärtää Jeesuksen isä sanan merkitys.
Mikä mikä muutos ?
Menkää ja myykää omaisuutenne ja luovuttakaa köyhille, se on Jeesuksen käsky. Se on konkreettista lähimmäisen rakkautta.
Ellet ole luopunut kaikesta mitä sinulla on, et kelpaa opetuslapseksi. Isät, äidit, siskot, veljet, vaimot lapset, talot, pellot, jopa maa jossa asut, ja lopuksi vielä oma elämä pitää unohtaa.
Ketä tyhjillääm olevien rakennusten korjaukset palvelevat, ne muistuttavat vain synkästä menneisyydestä.
Omaisuuden myynnillä voisi rakentaa halpoja asuntoja vähävaraisille, ja rakennustyössä papit voisivat vapautua perisynnistä, tekemällä työtä otsansa hiessä.
Voitte soittaa vaikka torvea edellänne, tai pitää lamppua otsallanne, kun menette raksalle, että kaikki näkevät ja kuulevat, ja kiitttävät isiänne, jotka ova taivaissa.
Me naiset synnytämme edelleen kivulla, joten me olemme vapaat.
Ongelma on tietysti se, että kuka ostaisi lahoavia kirkkoja, onko niillä myyntiarvoa kun otetaan huomioon vainajien määrä ympäröivässä maastossa. Pihamaa ei oikein sovellu / houkuttele perunan, eikä muunkaan juureksen viljelyyn. Kukaan ei toki halua, että perunan sisältä löytyisi varpaankynsi, tai hammas.
Seurakuntien kirkot ja muut rakennukset eivät toivottavasti ole lahoavia, mutta niiden myynti on tosiaan vaikeaa. Se on vaikeaa yleisesti ns. markkinatilanteen vuoksi (ei ole halukkaita ostajia) ja toiseksi tietysti kirkkorakennusten kohdalla ko. tiloja on vaikea muuttaa muuhun käyttöön ja ison rakennuksen ylläpito on kallista mm. energian tarpeen vuoksi.
Jeesuksen kehotukset kaikesta luopumiseen olivat varmaan osin kärjistystä ja osin, mitä hän tarkoitti. Joidenkin sääntökuntien ihmiset ovat noudattaneet tuota eli sitoutuneet elämään köyhyydessä, kuuliaisuudessa ja puhtaudessa. Nykyajan muille kristityille, meille muille nuo kehotukset saisivat johtaa yksinkertaisempaan elämään ja omasta luopumiseen apua tarvitsevien hyväksi.
Jooki … ja kirkkojen vierillä pitkät rivit kotiin tuotuja sankarivaijia.
Hengellisyyttä, eli mielen melihyvää palvelee musiikki, runous, luonto, hyvät ajatukset, hyvät sanat, hyvät teot. Kauneus, jalous, ylevyys, vaatimattomuus, kohtuus, oikeamielisyys, lempeys, myötäeläminen, oikeaan ohjaus, rakkaudellisuus, lämpö, rehelliisyys ja omissa arvoissa pysyminen.
Hengellisyys, ei voi olla jostakin jotakin vastaan, sen täytyy olla universaalia jaloutta, ja pyrkimystä löytää niitä porkkanoita, jotka kannustavat oikeaan elämään ja vihan lietsomisesta vapautumiseen.
Jos kenellä on mielessään taivaallisen, eli ihanan valtakunnan malli, se pitää tuoda maailmaan, ei siitä muuten ole mitään hyötyä.
Kiitos, Tarja! Tuossa on olennaisia asioita, mihin hengellisyydessä on hyvä pyrkiä.
Rakenteisiin tehdään remontteja, mutta se ei muuta välttämättä totuttua tapaa toimia. On jotenkin hämmästyttävää huomata miten uudistukset toteutetaan usein sellaisella tavalla, että toimintakulttuuri säilyy samana. Muutos voi jopa vahvistaa sitä asiaa, josta piti päästä muutoksen avulla eroon.
Olisi hyvä ensin miettiä sitä; mikä on se kirkon Missio.
Sitten kun kaikille on selvää se ja löytyy yhteinen suunta, niin rakenteet muokkautuu itsestään.
Toivo: ” Kirkon jäsenen ja kristityn arvo ei ole siinä, onko hän aktiivinen osallistuja ja toimija jossakin yhteisössä tai seurakunnan vastuutehtävässä. ”
Kirkko itse on nostanut vapaaehtoiset muiden yläpuolelle. Seurakunnissa on jopa vapaaehtoistyön toimikuntia. ( Jollaisessa itse taidan olla mukana. )Vapaaehtoisia jopa palkitaan. Kyllä muut seurakuntalaiset näkevät, että vapaaehtoiset ovat aivan eri asemassa kuin tavalliset tallaajat. Kyllä me vapaaehtoiset olemme jo nyt seurakuntalaisten yläluokkaa. Yhteisöt eivät tilannetta enää pahenna. Minusta koko termi tulisi haudata ja alkaa puhua vain seurakuntalaisista. Eikä erotella meitä vapaaehtoisiin ja muihin.
Pekka, kirjoitat asiaa! Vapaaehtoisuus ja aktiivinen osallistuminen ei ole sinällään pahasta, mutta siitä on tullut hieman pietismin perintönä kristityn malli ja mitta. Pitäisi avartaa ajatusta ja muistaa myös luterilainen ajattelu kristityn palvelusta arjen keskellä. Arjen palvelu on yhtä arvokasta kuin palvelu jossakin seurakunnan (hengellisessä) toiminnassa. Toki tarvitaan seurakuntayhteyttä vahvistamaan ihmisen uskonelämää.
Kirkon mission löytäminen yhdessä on varmaan olennaisin asia!
Toivo kirjoittaa: ”Yhteisöt on nostettu kirkon pelastajiksi. Niissä ja niihin liittyvissä ideoissa on paljon hyvää. Samalla ne voivat olla vain yksi osa kirkon tulevaisuuden etsimistä. Niiden suurin vaara on se, että syntyvistä yhteisöistä muodostuu niiden aktiivisten ”jäsenten” ryhmiä ja se luo asetelman, jossa ero muihin kirkon jäseniin kasvaa.”
Eli pitäisikö sun vain sanoa suoraan, että näet kirkon tulevaisuuden edelleen työntekijäkeskeisenä laitoksena, jonka sisälle mahtuu pieni sisäpiirikin mutta vain sivujuonteena? Itse väitän, että juuri sellaisen kirkon tulevaisuus näyttää synkältä. Vasta kun saamme riittävän määrän ihmisiä innostumaan itse asiasta ja seurakunnan rakentamisesta, meillä voi olla kirkkona tulevaisuus. Se taas ei onnistu elleivät ihmiset koe seurakuntaa yhteisöksi. Instituution palveleminen ei nimittäin ole innostavaa!
Timo, Päinvastoin! En näe kirkon tulevaisuutta työntekijäkeskeisenä laitoksena. Hyvä tulevaisuus nousee mahdollisimman monien ihmisten erilaisesta osallisuudesta. Siinä yhteisötkin voivat olla osana. Instituutiosta pitää päästä ihmisten kirkoksi eli yksinkertaistettuna: palveluorganisaatiosta ja työntekijöiden (+”seurakunta-aktiivien”) kirkosta kansalaisten, ihmisten kirkoksi. Seurakuntien tulisi olla myös kooltaan sellaisia, että niiden piirissä koetaan yhteisöllisyyttä ja osallisuutta, koetaan seurakunta omaksi. Tuolla kriittisellä nostolla tarkoitan sitä, että esim. jumalanpalvelusyhteisöt voivat olla ja monet ovatkin hyvin vahvoja ja eläviä. Ne kokoavat kuitenkin kohtuullisen pienen joukon. Huoleni on, että iso enemmistö jää tuollaisen ulkopuolelle. Kriittinen suhtautumiseni instituutio-kirkkoa kohtaan näkyy myös siinä, mitä kirjoitin kirkon rakenteiden remontista.
Ja vielä jatkona edelliseen: Kyllä tässä varmaan samaa asiaa haemme hieman eri näkökulmista. Itse näen, että yhteisöt muodostuvat helposti kokoaviksi ja siten suunta on sisäänpäin. Ehkä siitä parhaimmillaan voidaan avautua ja suuntautua ulospäin. Toiseksi miten pitää yhteisöt hengellisesti riittävän avarina ja ”kirjavina”, että niihin mahtuu erilaisia ihmisiä ja kristittyjä. Jotenkin paras malli saattaisi olla, että syntyisi sopivan kokoisia, mahdollisimman osallistavasti, kutsuvasti, avarasti ja yhteisöllisesti toimivia ”alueseurakuntia”. Ehkä tällainen haave on meidän aikana ja kaiken jo syntyneen keskellä vain haaveilua!?
Meidän välillä on selvästi jokin ymmärrystä hämärtävä katkos. Sanot yhdessä lauseessa, että pitää olla yhteisöllisyyttä ja mielellään näkisit paikalliset seurakunnat ihmisen kokoisina yhteisöinä. Ja sitten seuraavassa, että onkin huono juttu, että on yhteisöjä, koska ne kokoavat vain pienen joukon ja kääntyvät sisäänpäin. Minusta tämä kuulostaa ristiriitaiselta.
Tarkoitatko, että saa olla yhteisöjä, kunhan niitä ei kutsuta yhteisöiksi? Vai että saa olla yhteisöjä kunhan ne ovat tarpeeksi isoja? Vai mitä tarkoitat?
Tai voisiko selitys ristiriitaan olla siinä, että ymmärrät yhteisöllä jotakin muuta kuin, mitä itse tarkoitan? Minulla ei ole kovin tarkkaa raamia sille, vaan tärkeintä on, että seurakuntalaisilla on aito tila luoda ja rakentaa seurakuntaa. Teologisesti haaveilen monimuotoisuudesta – että olisi kaikenlaisia yhteisöjä, jopa teologisilta painotuksiltaan. Käytännössä kuitenkin hengellisesti kovin heterogeeninen porukka ei ole mahdollinen, koska silloin yhteisön sydän ei kestä. Mutta monimuotoisuus voi toteutua esim kokonaisen paikallisseurakunnan alueella, joka koostuu useista erilaisista yhteisöistä. Oleellista on myös, että yhteisöä rakennetaan missiosta käsin; silloin sen kääntymistä sisäänpäin voidaan vähentää. Veikkaankin, että monet toimivista jp-yhteisöistä ovat keskimääräistä paikallisseurakuntaa missionaarisempia ja ulospäin suuntautuvampia. Toki myös päinvastaisia esimerkkejä löytyy.
Loviisan edustalla olevalla linnoitusrauniolla opin tärkeä läksyn innostamisesta. Olin siellä poikajoukon kanssa hämärässä tunnelissa, kun aivan yllättäen innostus tarttui poikiin. ”Ollaas merirosvoja” : sanoi pienin poika jonon kärjessä.
Onnistuin pilaamaan poikien ilon sanomalla: ” katsotaan ensin nää paikat”. Mulla meni sen jälkeen 2 tuntia, että sain pojat tekemään yhtään mitään.
Puitteet innostukselle on luotava ja kun se syntyy sitä on osattava ruokkia. Jospa tuossa tilanteessa olisin osannut sanoa: ” joo tutkittaan mitä vaarallisia paikkoja täällä merirosvoluolassa on”. Olisin lähtenyt mukaan seikkailuun poikien kanssa ja unohtanut omat suunnitelmani. Jotain tosi kivaa olisi syntynyt ja sen jälkeen pojat olisivat olleet valmiita seuraavaan seikkailuun.
Sain hyvän ohjeen Tamperelaiselta vapaaehtoistyön koordinaattorilta. Kun innostunut seurakuntalainen kertoo ideoistaan ja itselle tulee pakottava tarve sanoa siihen jotain, niin juuri silloin ei saa sanoa yhtään mitään.
Hyvä esimerkki!
Ihanne olisi, että kaikki Kirkkoon kuuluvat alkaisivat käymään säännöllisesti Jumalan palveluksessa… silloin alkaisi syntyä myös koko Suomessa yhteisöllistä ja hedelmällistä seurakunta elämää.
On vain muutama kysymys, mihin täytyisi löytää vastaus… Miksi Kirkon jäsenet eivät käy Kirkossa? (Jos Kirkon jäsenet kävisivät sankasti palveluksessa, niin uusiakin tulisi varmasti mukaan.)
Ismo Malinen mitä on hedelmällinen seurakunta elämä?