Kirkkopakolainen termi tuli käyttöön USA:ssa noin 7 -vuotta sitten kuvaamaan niitä ihmisiä, jotka ovat jättäneet seurakuntayhteyden perinteisissä seurakunnissa, koska he olivat jääneet hengellisesti aliravituiksi. He ovat  jättäneet seurakunnan mutta eivät Kristusta. Sen sijaan he pyrkivät  jatkamaan hengellistä elämää kotonaan tai ystäviensä kanssa virallisten seurakuntarakenteiden ulkopuolella.   (PDF) Book Review: Church Refugees: Sociologists Reveal Why People Are DONE with Church but Not Their Faith (researchgate.net)

Meillä Suomessa ei toistaiseksi ole pohdittu tätä ilmiötä, koska kristittynä oleminen ilman aktiivista yhteyttä seurakuntaa on normaali, oletettu, käyttäytymismalli luterilaisen kirkon jäsenille.  Mutta miten voimme sitten ymmärtää kirkkopakolais-ilmiön taustaa?  On niitä, jotka jättävät seurakuntayhteyden, koska heillä ei ole mielenkiintoa hengellisiin kysymyksiin, mutta miten ymmärtää tätä kirkkopakolaisuutta, jonka taustalla onkin vahva hengellinen kaipuu?

Willow Creek-seurakunta teki tätä problematiikkaa kartoittavan Reveal-tutkimuksen vuosina 2003-2007. Siinä selvitettiin, mistä syistä ihmiset jättivät seurakunnan, sekä kartoitettiin muutoinkin tyytyväisyyttä seurakunnan toimintaan. (http://www.christiancoachingcenter.org/index.php/russ-rainey/coachingchurch2/) Tutkimus toi esiin sen, että seurakunnan ohjelma palveli hyvin uskon alkuvaiheessa olevia ihmisiä, mutta tyytymättömyys toimintaa kohtaan kasvoi ihmisillä hengellisen kypsyyden myötä.  Tutkimuksen lopputuloksena oli arvio, että perinteinen pastorikeskeinen toiminta ei vastaa riittävästi hengellisesti pidemmälle edenneiden ihmisten tarpeisiin.  

Uskon että osan tästä ilmiöstä selittää vallitseva pappien koulutus. Papit ovat seurakuntatyön ammattilaisia, jotka osaavat johtaa seurakuntaa, opettaa, ja erityisesti rohkaista uskon alkuvaiheessa olevia. Tiedolla koulutettuja.  Mutta pelkällä tiedolla koulutetun työntekijän antamat vastaukset eivät välttämättä riitä silloin, kun häneltä kysytään teemoja, kuten mitä on Kristuksen seuraaminen, itsensä kieltäminen tai oman kutsumuksen löytäminen. Kysymyksiä, joita esittävät ihmiset, jotka tosissaan etsivät Jumalan tahtoa. Kysyjä etsii henkilöä, joka on itse kulkenut näitä polkuja Kristuksen tahtoa etsien ja itsensä kieltäen.  

Oletan, että Suomessa on kymmeniä tuhansia kirkkopakolaisia, jotka eivät oikein ymmärrä omaa ulkopuolisuuden kokemustaan. Osa on jättänyt seurakuntayhteyden, ja löytänyt ehkä toimivan uskon todeksi elämisen tavan ystäviensä kanssa, mutta moni on jättänyt seurakuntayhteyden ja on turhautunut.  Ajattelen, että nämä ihmiset eivät oikeastaan tarvitse muuta kuin kuulumisen kokemusta toisiin Kristuksen seuraajiin, jotta he rohkaistusivat matkaamaan eteenpäin. He kaipaavat elämää, eivät puheita tai liturgiaa.  Niinkuin monet ADHD - oireyhtymästä kärsivät saavat jo osan apua, kuullessaan, mikä heitä vaivaa, niin mielestäni samoin monet kirkkopakolaisuudesta kärsivät saavat osan ratkaisua ymmärtäessään, että Kristus kutsuu vain heitä matkalle, siirtymään kirkkokeskeisyydestä Kristuskeskeisyyttä kohti.   

Nämä kirkkopakolaiset voivat olla se joukko kristittyjä, joiden kautta voisi tulla uusi hengellisen muutoksen aalto Suomeen. He eivät enää kaipaa suuria tilaisuuksia, puheita, vaan he haluavat olla osa joukkoa, joka opettelee omassa elämässään toteuttamaan Jumalan tahtoa.

Tätä uutta todellisuutta, joka ehkä on syntymässä, voisi kutsua mikroseurakuntien verkostoiksi, joissa ihmiset opettelevat elämään Kristityn elämää yhdessä. Voisiko olla niin, että yhteiskunnassa, joka näyttää ulospäin maaallistuneelta, olisikin pinnan alla suuri joukko Jumalan valmistamia ihmisiä, jotka vain odottavat kutsua astua esiin? 

Tällaisia arvuuttelen ja pohdin. Riippumatta siitä, olenko oikeassa, olisi mielenkiintoista kuulla mielipiteitänne siitä, että onko kirkkopakolaisuus ilmiötä olemassa Suomessa.  Pakenevatko kypsät hengelliset ihmiset seurakunnista Suomessa?