Tiedän yhden suuren kirkon, joka tarvitsee remonttia. Kirkot ovat siitä samanlaisia rakennuksia kuin muutkin, että ne tarvitsevat ylläpitoa, huoltoa ja remontteja. Näin on varsinkin puukirkkojen kohdalla.

Myös rakas kirkkomme (ev.lut kirkko Suomessa) kaipaa remonttia! Ecclesia semper reformanda! Kirkkoa on aina uudistettava! Tähän liittyen kirkollamme on ollut viime vuosikymmeninä paljon hankkeita, joita on kutsuttu uudistuksiksi. Raamattu, Katekismus, kirkkokäsikirjat, rippikoulusuunnitelmat, kirkonkirjojen hoitaminen, kirkon talousasioiden hoitaminen ja niin edelleen. Ne ovat olleet tärkeitä ja tarpeellisia, mutta edelleen – jotakin tarttis tehdä!

Kirkon remontti voisi lähteä ja pitäisi lähteä ytimestä eli hengellisyydestä. Sitäkin toki on ollut ja on edelleen meneillään eli uudenlaisen, tuoreen hengellisen elämän etsimistä. Se liittyy rukouselämään, hiljaisuuden viljelyyn, ekoteologiaan, kontekstuaaliseen teologiaan ja vastaaviin. Siihen kuuluvat myös herätysliikkeet ja samalla sen vaikeampi puoli on kirkon sisällä oleva jännite, millaista hengellisyyttä tulisi edistää. Tulisiko se nousta ihmisten elämästä ja vuorovaikutuksesta ihmisiin vai tulisiko se nousta kirkon opista ja sen ”puhtaana” varjelemisesta?

Kirkon hengellinen remontti liittyy mielestäni vahvasti ymmärrykseen kirkon missiosta. Missioon liittyy taas kirkkokäsitys. Mikä ja millainen kirkko on? Onko se vahvasti uskoon ja kirkon oppiin sitoutettavien ja kirkon toimintaan aktiivisesti osallistuvien yhteisö? Vai onko se kirkko ja yhteisö, jossa kutsutaan osallisuuteen hyvin pieninkin uskon ilmaisuin ja jossa korostetaan myös arjen teologiaa ja palvelemista kristittynä. Onko kirkko sen elämään ja oppiin sitoutuneita varten vai onko kirkko sellainen, että se erityisesti avautuu etsimään yhteyttä sen toimintaympäristöissä eläviin erilaisiin ihmisiin, myös ei-kristittyihin?

Edelliset visiot eivät ole puhtaita vaihtoehtoja, mutta jotenkin kirkkomme piirissä tulisi löytää selkeämmin se, mitä ja millainen kirkko haluamme olla. Sitä ei voi tietysti antaa ylhäältä eikä määrätä, mutta tuollaisen vision löytämiseksi voisi työskennellä.

Yhteisöt on nostettu kirkon pelastajiksi. Niissä ja niihin liittyvissä ideoissa on paljon hyvää. Samalla ne voivat olla vain yksi osa kirkon tulevaisuuden etsimistä. Niiden suurin vaara on se, että syntyvistä yhteisöistä muodostuu niiden aktiivisten ”jäsenten” ryhmiä ja se luo asetelman, jossa ero muihin kirkon jäseniin kasvaa. Kirkon jäsenen ja kristityn arvo ei ole siinä, onko hän aktiivinen osallistuja ja toimija jossakin yhteisössä tai seurakunnan vastuutehtävässä. Kirkon jäsenellä on arvo hänen kasteensa perusteella ja on nähtävä, että kristillisyys toteutuu hyvin monella tavalla, ei vain ”heavyuser”-tavoilla.

Kirkon rakenteiden remontti nousee ympäristön muutoksesta ja kirkon jäsenmäärän laskusta. Kirkkomme rakenteet ovat syntyneet sotien jälkeisenä aikana eli käytännössä paljolti aikana 1950-2000. Seurakuntarakenteet ovat jo pitkään ”eläneet” ja niiden muutos on ohjautunut pitkälti talouden, hallinnon ja kirkon ns. palveluiden hoitamisen näkökulmista. Vahvasti teologiaan ja seurakunnan olemukseen liittyvä hanke tähän liittyen eli Uusi seurakuntayhtymä kaatui kirkolliskokouksessa niukasti.

Rakenteiden remontti on siitä hankala, että tilanteet suurissa kaupungeissa ja maaseudulla ovat erilaiset. Molemmissa yhteistä on jäsenmäärän lasku. Harvaan asutuilla alueilla – joita on maassamme paljon – tulee 20-30-vuoden sisällä haasteeksi, voidaanko kaikkien entisten seurakuntien kirkkoja ja tiloja ylläpitää ja mitä niille pitää tehdä.

Kirkon keskushallinnon uudistumiseen liittyvä hanke päättyi pari-kolme vuotta sitten. Siinä muistaakseni selvitettiin, mitä voitaisiin keventää ja karsia. Selvityksen lopputuloksena taisi nousta ehdotus hiippakuntavaltuustojen lakkauttamisesta. Kun asiaa käsiteltiin, niitäkään ei lakkautettu! Hankkeen tulos jäi siis laihaksi, ellei olemattomaksi!

Kirkko on julkisyhteisö ja seurakunnat ovat sen osana ”juridisia henkilöitä”, joita sitovat ja ohjaavat monet säädökset. Tämä ei tee rakenteiden muutoksia helpommaksi, mutta varmaan myös rohkeutta ja visiota puuttuu.

Jonkinlainen onni on onneksi se, että vaikka kirkkomme kompuroi ja ”jäykistelee” rakenteissaan, voi se paikallistasolla toimia hyvinkin ihmisläheisesti ja luovasti, kirkon missiota toteuttaen. Silti myös kirkon rakenteiden remonttia tarvitaan. Muuten voivat rakenteet vanheta ja ”rakennus” alkaa horjua.

Toivo Loikkanen